Nyt mun mielenterveys on aikuinen

Eilen päästiin kotiin, pitkästä aikaa. Mainosmeren ja laskupinon sekaan, tai ei siellä ollut kuin yksi lasku, pakkomielteestäni eli lehdistä, minä en edes pysy perässä miten paljon suostun tilaamaan lehtiä, mutta kun aina soittaa kivoja miehiä, kuten tänään, juteltiin sen kanssa noin kymmenen minuuttia raveista ja siitä että kuolen lehtitilauslaskujen vuoreen. Mutta minusta lehdet on kivoja. En minä tykkää vieläkään lukea kirjoja, lehdet on aina olleet mun heikkous. Alkaen sarjakuvista ja jatkuen aikakauslehtiin. Olen aikanani tilannut noin kaikkea, minkä takia myös saan lehtipojat kimppuuni kerran, pari, kolme kertaa kuussa eri lehtitaloilta ja kustantamoilta.

Vain kerran olen oikeasti kyrpiintynyt lehtimyyjään, mutta se oli joku vanha epätoivoinen akka.

Eilen käyntiin Leijonan kanssa Keskustelu. Se kysyi, minä jouduin vastaamaan ja kertomaan sille, miksi vuodan verta ja olen mahanpuruissa. Sitten se itki, vaikkei se ole sen syy eikä se voi asialle mitään. Enkä minä todellakaan halua, että kenellekään tule paha mieli siitä, että minä olen rikkinäinen. Ainakaan sille.

Se pyytää anteeksi, ettei ole kiittänyt miten minä sitä olen hoitanut, minusta se on naurettavaa, me ollaan naimisissa, niin naimisissa tehdään, pidetään toisesta huolta.

Tänään, 8 kuukauden odottelun jälkeen, oli ensimmäinen aika MTT:llä. Se ei ole yllättävää, että oloni paranee aina taianomaisesti päivän, pari ennen psykologikäyntejä, niin se on aina ollut, ihan kuin sitä ei haluaisi näyttää kuinka paskassa kunnossa ihminen voi sisäisesti olla. Her-mo-rau-ni-o.

Se on keski-ikäinen beatnik, sillä on hullunnäköiset silmät ja silmälasit ja liian pitkäksi venynyt tukka, kai se yrittää herättää luottamusta ja kertoa olevansa ihan tavallinen ihminen rispaantunein kengänpohjineen ja punaisine pillifarkkuineen. Pelkään koko ajan, etten saa sen äänestä selvää, ja ettei se saa minun, en oikein osaa sanoa mitään ja tulee niin turha olo kysyttäessä, miksi ylipäätään olen siellä, niin miksi, no siksi, minun täytyy, minä haluan, minä en pysty ilman. Minä en usko lääkkeisiin, minä uskon terapiaan.

Sen mielestä se on hyvä, suurin osa hylkää terapian tai aloittaa sellaisen, kun haluaa keinoja huonojen fiilisten vaihteluun, vaikka ne täytyy käydä läpi, totta kai jossain vaiheessa muuten lähtee Norjaan nuortenleirille ammuskelemaan.

Sain kotitehtäväksi kirjoittaa synopsis elämästäni, se on niitä, jotka ei jaksa lueskella kaikkia toisten kirjaamia tietoja läpi ja muodostaa ennakkokäsityksiä, mistä toisaalta olen aina kiitollinen, en minä tiedä, mitä minusta siellä sanotaan. Se halusi myös, että kirjoitan lukkiutumisista, niistä harhapilvistä, jotka avautuu satunnaisesti, yleensä ilta-aikaan silloin kun pitäisi käydä nukkumaan, ihan varoittamatta, eikä niiltä pysty rauhoittumaan, ennen kuin ne on keskustellut päänsä kanssa läpi. Koska ei niitä muista jälkikäteen, ja jälkikäteenhän kaikki kuulostaa naurettavan lapselliselta ja turhalta.

En tiedä tykkäänkö siitä vielä, ei sitä vielä voi eikä pidäkään tietää.
Ehkä ensiviikolla.

Minulla on ihan kamala kouristava ikävä Leijonaa, on ollut puoli yhdestä lähtien kun se vihdoin päästi lähtemään parkkipaikalta töihin, ei se ole tarpeeksi että se on soittanut kolmasti, minä haluan olla sen kanssa nyt kun sen on paha olla ja vielä minun takiani.