Aamulla herään viestiääneen. Samsungin bliblibliblinblin. Sen kuulen pahimmassakin metakassa, ehkä se liikkuu oikealla ääniaallolla. Melkein inhottaa. Nokian perusviestiääni, sen yli nukkuu helposti, tuo pistää unen poikki heti.
Tänään on juostu. Ensin hoitajalla, sitten koululla, sitten lääkärissä, sitten kirpparilla odottamassa, että toinen puolisko käy kaupassa, ja sen jälkeen hetken hengähdystauko ja voimienkeräys kotona ja taas pitää lähteä kun tupakat jäi ostamatta. Ei se ehkä kuulosta paljolta, mutta se on, jos on kaksi viikkoa maannut sairaalapedissä.
Selkä huutaa ambulanssia.
Ja pää.
Mutta ainakin se aamun vatsakipu on nyt jossakin turtumuksen rajoilla.
Mummi soitti, sitä en kuullut, keräilin itseäni puolituntia että sain soitettua sille takaisin, se on liian rankkaa kun toinen sanoo kiitos näistä vuosista, toivottavasti ehdit vielä tulla käymään, et ole pitkään aikaan käynyt, ja minun tekosyyni ovat kuraa molempien korville, on ollut niin kiire, nyt on sitä ja tätä, oikeasti en vaan enää halua sinne mennä, en minä pysty katsomaan sitä hiljaista hiipumista ja jatkuvaa lopun odottamista, ehkä siksi kun olen itsekin samanlainen, odotan ja odotan.
EU-keksejä ja karpaloteetä, mietin laittaisiko keittiön ikkunan jo yöksi kiinni vai jättääkö auki, pidän viileässä nukkumisesta, vaikka se vaatii pukeutumista ja kolme peittoa, kesät talvet, se on hyvästit kesälle ja alkusyksylle sulkea se luukku. Ei enää raittiintuoksuisia lakanoita ja vaan kevyt tupakkakatku teljettynä sisään yöksi.
Pussin tyhjennys inhosta itkien ja lisää teetä.
Ehkä se ikkuna ulkomaailmaan jää vielä avoimeksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti