Miksi minä pelkäsin, että se jättäisi? Lähtisi muualle. Miksi palelin kauhuissani öisin ja puristin käsiäni ristiin, rukoilin, että älä mene mihinkään, älä, en minä halua.
Tarvitsin vain sen oikean hetken.
Olon.
Tunnelman.
Mielen.
Siinä, siinä, siinä. Ei yhtään menossa mihinkään.
Minne se olisikaan mennyt, ei kai se nyt voisi minua hylätä, olen kietoutunut siihen niin tiukasti. Läpi koko elämäni elänyt sen kanssa. Orja ja maanomistaja. Inhoten, mutta kunnioittaen, rakastaen.
Muroja, niistä se tykkää. Ja tuosta jukurtista, se on sen lempiruokaa. Miksen ole ostanut vielä margariinia, tämähän on jo törkeää, leivät on vielä niin tuoreita, että uunin haistaa niistä. Ja margariinia ei ole... Huono, huono, huono, tarjoaisit edes parasta, pitkästä aikaa kun ollaan yhdessä ihan kunnolla.
Ruskeita raitoja valkoisen seassa, juuri niin. Entä tuo, mikä tuo punainen viiru on? Nyt täytyy olla varovaisempi, ei saa raapia niin syvältä. Tässä, tässä on oikea paikka.
Kuinka hampaita jo vihloo.
Jatketaan loppuun asti, nenää polttelee. Otinhan lääkkeet jo hyvänaikaa sitten, eihän ne ole tulossa ylös? Ei nyt enää, kolmessa tunnissa ehtii sulaa, kerran se ensimmäinen leipäkin on jo hajonnut.
Vähän lisää nappeja, että turvotus laskee. Näkeekö sen? Ei, ei sitä. Ei haistakaan, olen niin hyvä. Tullaan niin hyvin toimeen.
Tavataanko taas huomenna?
Täytyy tarkistaa, vielä ei voi olla varma. Ainakaan jos en muista ostaa sitä voita. Leivät voi paahtaa, jos muuten alkaa jo olemaan kuivettuneita.
Tämän kanssa on pelattu jo niin kauan, eri pelejä, nyt tämä tuntuu parhaalta. Se sopii myös muille, koska sitä ei huomaa heti.
Ei enää tarvitse pelätä, etten tuntisikaan itseäni. Koska tunnen sinut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti