Piikki lihassa

Kaikki sanani kuulostavat impulsiiviselta vuodatukselta. Vahingoilta.
Kuitenkin suunnittelen, harkitsen, punnitsen, mitä suustani päästän. Niin tarkasti, että ne varmasti kuulostaisivat vahinkolaukauksilta. Niin, että toinen osapuoli voi kuitata päässään kaiken sillä että "suutuspäissään/ajattelemattomuuksissaan sanoi". Kuitenkin näillä sanoilla on kiero tapa jäädä muiden päähän paisumaan itsekseen. Saada epäilemään itseään. Koska olen tarkkaan harkinnut niistä jokaisen painotuksineen kaikkineen. Mitä sanaa erityisesti korostan hienoisesti niin, ettei tottumaton korva sitä huomaa.
Mutta jää ansaan.
Voisi sanoa, että olen julma. Armoton. Taktinen.
Niin olenkin. Ettei minulta itseltäni jäisi mikään välistä.
Annan itsestäni tyhmemmän kuvan, kuin välttämättä olen. Se tyhmä poika. Se idiootti. Näitä olen kuullut lapsesta asti. Niiden muottiin olen kasvanut. Siksi täytyy kieroilla, ettei tuota muille pettymystä.
Olen jo niin hyvä, että huijaan itseänikin. Missä menee hulluuden ja nerouden raja? Tyhmyyden ja fiksuuden? Jossakin pääni syövereissä, jonne en itse näe. En luultavasti enää koskaan. En halua, se pelottaa liiaksi. Mieluummin olen se juntti, joka lukee odotushuoneessa sarjakuvia ja piirtelee verokorttiinsa kuulakärkikynällä irvisteleviä naamoja, kunnes huomaa liian myöhään, mitä on jälleen mennyt tekemään. Virheen.

Soitin eilen Nymfolle, se pahoitteli, ettei ole ehtinyt ottamaan yhteyttä. Kiireitä. Se on koodi Kodinrikkojan menoille. Juttelin pitkät pätkät sen kanssa, huudatin itkuisia lapsiani ja hyvästelin sitten kaikki hyvillä mielin. Lupasin hakea Nathanielin, kunhan vähän tervehtyisin. Flunssaa, ei muuta. Ei mitään pahaa. Ei, ei, olen syönyt hyvin, sittenpähän näet, kun tulen hakemaan. Kuinka paljon valheita sitä voikaan viljellä pieneen mieleen, ettei vahingottaisi, satuttaisi, rikkoisi.
Itseinhoni nykyistä parisuhdettani kohtaan kasvoi. En kai voi pakottaa toista pysymään rinnallani, nukkua sen sängyssä, kun sydämeni vetää toisaalle? Vaikken sitä edellistä elämää enää voikaan elää, minut on korvattu, vaihdettu parempaan malliin. Sellaiseen, jonka vuodesta puolet ei mene laitoksen sisällä huumattuna ja sänkyyn sidottuna. Tehokkaampaan.
Leijona tulee hakemaan puolen tunnin kuluttua. Huomenna otetaan letku pois, vaikka eilisestä elopainoni olikin painunut kaksi kiloa alemmas. Näytän jo paremmalta, ja miksi en näyttäisi; olen pumpattu täyteen rauhoittavia. Taskussa polttelee resepti, joka lämmittää mieltäni. Olen puristanut varpaani kengissä piilottelevien tablettien ympärille. Niitä ei kukaan saa, ei edes ne, joiden kuppeihin ne on tiskillä jaettu. Ne ovat minun nyt. Saavat uusia, kun huomauttavat asiasta.
Olen menossa mummolle syömään. Eilinen kakkuriitti ei riittänyt, vaikka söinkin palan suklaakakkua ja kymmenen piparia, lasillisen omenamehua. Vaikka riehuin Tepastelijan kanssa pihalla, opettelin sormitemppuja. Olin välittämättä "isot pojat ihan kun pieniä lapsia"-kommenteista. Kai sitä nyt veljensä kanssa on oikeus leikkiä, vaikka ikää olisi molemmilla mittarissa aikuisuuden verran?
Vaikka suunnittelin jo, että en syö tänään mitään muuta kuin Solero-jäätelöpuikkoja.
Kunhan ehdin ottaa rasvansitojan tarpeeksi ajoissa.
Sairaala tekee ihmisistä entistä sairaampia.