Naamasta alas

Mökötän illalla koko maailman kaatavalle pitsaperjantaiajatukselle. Kiukkuan että en kyllä varmasti syö aamupalaa, en sitten millään. En voi.
Aamulla keitän veden ja ripottelen kuitenkin sen desin hiutaleita pannun pohjalle. Surkea möntti. Surkea alle 120 kalorin möntti. Olen jo kiikuttamassa kattilaa suoraan vessaan tyhjennettäväksi, mutta ovella otan itseäni niskasta kiinni. Tälläistä peliäkö sitä halutaan taas jatkaa? Koko loppupäivä saakelin angstaamista sen takia ettei yhtä aamupalaa kyennyt syömään. Tartun luuriin ja soitan Leijonalle. Se pitää seuraa minulle sen aikaa kun syön neljänviljan puuroni lätta-napilla. Juon Finrexeniä, koska kurkku tuntuu karkealta No miehän sanoin senkin idiootti ettet mee niissä märissä housuissa nukkumaan! Leijona nauraa ilkikurisesti malttamattomuudelleni: olin pessyt edellispäivänä lempispurguiluhousuni, eivätkä ne ehtineet täysin kuivua iltaan mennessä.
Lähden hakemaan 5-vuotiaan poikani sen kotoa, asettelen sen tummansinisen myssyn paremmin ja juoksutan bussille, kiire kiire kiire.
Iskä, onks äitin tissit jo kasvanu? se kysyy kauppakeskuksessa.
Jaa, enpä tiedä. Taitaa ne olla.
Eks oo tarkistanu?
En oo yritän olla nauramatta. Lapset ja niiden viattomat kysymykset.
Pupu on innoissaan äitinsä mahassa kasvavasta pikkuveljestä tai -siskosta. Nyt viikko 12, 1. joulukuutako se oli laskettuaika. Minun ensimmäisen kummilapseni. Vaikka onhan se vielä aikaista sanoa mitään.
Vatsa tuntuu pallerolta, makailee tuolia vasten levinneiden reisieni päällä, siinähän se missä ennenkin. Söin koko rasvajuustomöhkäleen, jaoin sen neljään osaan, olen tänään syönyt siis viisi kertaa, mikä on varsin hyvä saavutus, vaikka huonoa rasvaa onkin tullut ihan liiaksi, eikä liikuttua ole saanut kaupungissa juoksemisen lisäksi niin ollenkaan. Eikä tulekaan, vaikka kovasti mielisinkin pienelle iltalenkille, ihan lyhyelle vain, olen nimittäin tulossa huomennakin käymään töissä, ylitöitä on tarjolla. Tunnen syyllisyyttä purkulistan paisumisesta, olenhan ollut niin paljon poissa. Eikä se rahakaan olisi pahitteeksi, sairaspäivärahalla kun ei kovin pitkälle elä, vaikkei yksin asuisikaan.
En anna Leijonan ostaa minulle ruokaa, se ostaa aina vääriä, yrittää tunkea ruokavaliooni sinne kuulumatonta, sellaista jota en halua, jota en ole valmis syömään. Ehkä myöhemmin, kun olen selvemmillä vesillä sen kanssa, millainen haluan olla. En halua olla pieni, heikko ja laiha, en sinänsä pelkää lihoamista, vaan sitä kontrollin menettämistä. Sitä, etten edes syömisistäni osaa pitää huolta, kyllä nyt jokaisen on edes siihen kyettävä.
Hoitokokouksessa päätettiin jatkaa avohoitolinjalla. Seurantakäyntejä kesä, syksyllä psykoterapiaa lisää. Lääketasapainon hoitamista. Tasapainon hoitamista. En tuntenut niin suurta mielihyvää kuin olen ennakkoon luullut tuntevani kertoessani syömisistäni ja liikkumisistani, tuntui epäonnistuneelta. Olenko syönyt oikeasti näin paljon/näin vähän? Ollut näin laiska/liian aktiivinen? Minulla ei ole sisäistä käsitystä suhteellisuudesta, vaan heittelehdin ääripäiden välillä tunteideni ja tekemisteni kanssa.

Ei näin pieneen ihmiseen mahdu kuin yksi tunne kerrallaan.

Napsulla on identiteettikriisi, sen tukka leikattiin liian lyhyeksi. Immanot Nate anymoarrr. Yritän lohduttaa sitä, mutta mitä muuta voin sanoa kuin että se asettuu kyllä parissa päivässä, kun itsekin olen niin epävarma koko olemassaoloni suhteen. Tässä teille esimerkillinen vanhempi.