Come to papa

Velipuoleni teki eilen itsemurhan. Tai entinen velipuoleni. Tai... En osaa sanoa, ei se koskaan tuntunut miltään veljeltä. Ei veljet ole sellaisia paskiaisia.
Hyvä että tajusi.
Äiti soittaa Leijonalle aamupäivällä.
Leijona seisahtuu käytävälle mietteliäänä.
Kuka on kuollu?
Se ei naura, mutta en kyllä minäkään. Ei äiti ihan turhaan soittelisi yhdeltätoista yövuoroputken ollessa päällä.
Tota...
Sano vaan.
Niksu tappo ittensä.
Kohautan olkiani seisahduttuani sen hetken kun aivoni prosessoivat sanoja. Jatkan kankaiden viikkaamista kaappiin, jonne sain vihdoin tehtyä niille tilaa.
Hei mikä olo?
Jaa'a. Hyvä juttu.
Hm?
Se oli paska ihminen.
Puhutaan tästä.
Kuule rakas, sitten kun joku oikeasti tärkeä kuolee, voidaan puhua, sanon ja hymyilen rohkaisevasti. Ei se mua liikuta.
Eikä se liikutakaan.
Kunnes iskä soittaa ja kysyy tarvitseeko tuoda jotakin kaupasta. Tulee paniikki: miksi? Miksi ne yrittää saada minut tuntemaan jotakin, miksi ne yrittää pitää Leijonan sisällä kanssani?
Se on varmaan kirjoittanut jonkinlaisen viestin.
Se idiootti.
Paljastanut mitä teki viinankatkuisina öinä. Minkä takia heräsin huutaen ja riuhtoen hiuksia päästäni. Minkä takia minut piti pistää lepositeisiin ja iskeä piikki niskaan, että toiset saisi nukkua yönsä loppuun. Että kun lopulta se pyysi minulle oman huoneen se ei johtunut siitä, ettei se halunnut elää teiniräkänokka nurkissaan pyörimässä. Ettei se ihan hyvää hyvyyttään tuonut eräänä helmikuun aamuna pupuvauvaa luokseni, vaan siksi että se tunsi katumusta, eikä vain hamsterini takia, jonka se vahingossa liiskasi oven väliin.
Paljastanut, että olin neljätoistavuotiaana vain siksarin, seitsemän euron, arvoinen. Auliimpi entisestään viinapullosta ja kolmesta siideristä. Että vain saisin unenpäästä kiinni.
Kuka hölmö sellaista menee kertomaan, viimeinen kidutus ja häpäisy.
Tankkaan muroilla ja jukurtilla, käyn tyhjentämässä. Ei enää ahdista niin paljon. Se on jo mennyttä, minulla on oikeus unohtaa koko ihminen samalla tavalla kuin olen unohtanut ne kaikki muutkin.
Ovi kello rimpahtaa, Niksun isä seisoskelee harmaakasvoisena ovisilmän toisella puolen. Otan avaimet naulasta ja harpon sen ohitse pihalle, istahdan penkille, se laskee perseensä hämmentyneenä penkin toiselle reunalle, mahdollisimman kauas.
Anteeksi.
Tuijottelen sen surullisia kasvoja.
Reipas sadekuuro on sattunut päälle.
Anteeksipyyntö siitä kuinka se on heitellyt minua pitkin huoneita ja ruhjonut kasvojani ja vartaloani nyrkeillään, repinyt hiuksista ja iskenyt päätä vasten tiskipöytää niin että vereni on lentänyt pitkin tapetteja ja kaakeleita.
Kiitti. Mutta en mä mitään anteeksi anna. En vaikka sitä kuinka hävettäisi nyt kun mahdollisesti tietää millaista helvettiä kaikki ne 16 kuukautta jotka asuttiin saman katon alla ennen huostaanottoani oli jo senkin olemassa olosta huolimatta.
Se nyökkää, ymmärtää kyllä.
Pahoitteluni. Ja tarkoitan sanojani.
Se kaivaa taskustaan rypistyneen kirjekuoren, otan sen vastaan ja lähden kotiin edes sanomatta hyvästejä. Sytytän tupakan parvekkeella, revin paperit pieneksi silpuksi ja tiputan ne tuhkakuppiin. Ja poltan kaikki todisteet.
Enkä tunne oloani enää ollenkaan ahdistuneeksi.
Rakastun Leijonaan uudestaan kun se kysyessäni mitäs jos laitettaisi kirjahylly tuolle seinälle? vastaa en osaa sanoa tätä kuulostamatta tylyltä mutta tee niin kuin itse tykkäät.