En minä osaa tehdä päätöksiä, minä olen vaaka.

Käydään hoitokokouksessa läpi tulevaisuudensuunnitelmiani. Lähitulevaisuuden suunnitelmia, that is. Tehdään mielikuvaharjoituksia arjesta: kuinka minä herään vartin myöhässä kun kello ei soi ja on kouluaamu ja minulla on kiire, jäänkö kotiin, soitanko jollekulle itkiäkseni häpeääni, lähdenkö sittenkin tarpomaan aamua eteenpäin syömättä aamupalaa hermostuneena ja pahoittelen ryhmälleni itkien myöhästymistä sanoin "ei ollut mun vika!".
Ei, ihanteellinen minä ottaa vastuun kaikesta, jopa typerästä herätyskellosta, soittaa vastuuhenkilölleni, tässä tapauksessa luokanvalvojalle kerran koulusta on kyse, kertoo että tulen olemaan vähän myöhässä, käy suihkussa ja keittää aamupuurot rauhallisin mielin ja lähtee sitten hymyillen istumaan seitsemäksi tunniksi ja 45 minuutiksi koulunpenkille (koska on vartin myöhässä).
Nauran sisäisesti, minäkö?
Ei, minä vedän peiton korviin ja jatkan uniani tuntematta hetkeäkään syyllisyydenpistosta rinnassani. Minä nukun päivän läpeensä, laitan puhelimen kiinni ettei luokanvalvojani voi soittaa ensin minulle ja sitten kun en vastaa, soittaa hoitoyksikkööni, josta soitetaan myös perääni. Pyörin sängyssä ja suren sitä että olen kovin aikaansaamaton, vaikka pitkästä aikaa olen kokonaisen päivän kotona, mutta en saa lähdettyä edes kauppaan, vaikka seuraavana päivänä tarkastaja tulisi kyttäämään kaappieni sisältöä, kaappieni, jotka on täytetty ketsuppipulloilla, punajuuriviipaleilla ja suolakurkuilla, Keso-raejuustolla ja yhdellä ruskettuneella banaanilla.
Todellinen minä luultavasti jättää seuraavankin koulupäivän välistä koska muistaa, kuinka helppoa lintsaaminen onkaan. Niin helppoa että kerrasta jää koukkuun. Minulle vielä extra-helppoa, olenhan niin monisairas. Voin valittaa päänsärkyä ja pyörtyä ruokalaan höyryävään perunamuussiastiaan, saada sydänkohtauksen noustessani liian nopeasti ylös tai vaikka anafylaktisen shokin maistaessani väärää ruoka-ainetta. Kesken kaiken. Melkein kiihottavan jännittävää tietää kuinka helposti se onnistuisi, vain heittää henkensä luonnollisin keinoin, suhteellisen vahingossa, mutta en minä sitä halua, minä haluan itse päättää kaiken oman käteni kautta.
Harmi ettei ole paljoa aikaa peukalonpyörittelyille.

Leijona käy kylässä, istutaan ikkunallisessa perhehuoneessa, aurinko paistaa ja kasvoni alkavat rasvoittua pitkästä aikaa, sekin johtuu lääkkeestä.
Leijona kertoo olleensa ulkomaanmatkalla etelässä vaimonsa ja tyttärensä kanssa, minä en sano mitään, minä mökötän ja yritän pitää murskatun sydämeni kasassa. Se puhuu anaalisti, vaimon ja tyttären, mitä se luulee, että minä olen ihan idiootti enkä tajua mitään? Siitähän on jo monta viikkoa kun olin siinä kunnossa, mutta eihän se voi tietää, ei se enää käy, tai kuten nyt käydessään, käy vain velvollisuudentunteesta. Kihisen raivosta ja vastaan kaikkeen ynähtämällä, näyttämättä että välitän yhtään mistään sen sanomasta.
Kun se kysyy olenko tulossa viikonloppuna kotiin, haluan vastata kyllä, mutta en osaa, sen sijaan tyydyn vittuilemaan sille eikö sulla ookaan perhelomaa? ja ollaan hiljaa kauan, molemmat, minäkin, vaikka tavallisesti näen vaikeaksi pitää turpani tukossa, olemaan täysin hiljaa, koska silloin joudun keskittymään pääni myllerrykseen.
Se ei ymmärrä miksi olen niin loukkaantunut, miksikö? koska kohtelet minua paskasti. et kerro että oot menossa jonnekin ja vielä kenen kanssa. Ja vielä sen huoran kanssa.
Se ei tykkää että sanon huora, että kutsun sen rakasta vaimoa jakorasiaksi, varsinkaan kun tietää millainen minä olen. Ja miten kostan toisille tajuamatta että enemmän siinä satutan itseäni ja päädyn syömään antibioottikuurin toisensa perään. Mutta kai se on sitä mitä haluankin; kostaa itselleni että olen mennyt kiintymään. Siitäs sait tyhmä lutka, ensi kerralla kai tajuat pidättäytyä paremmin.
Se sanoo että toi tuliaisia, saisin nähdä viikonloppuna.
Ostitko Suomesta lentokentältä ihan?
En saa viitsiä, sitä se toistelee, älä viitti.
Päätän kuitenkin istua sen kainalon lämpöön haistelemaan sen deodoranttia, haluaisin että se pyytäisi anteeksi, mutta ei se tajua loukanneensa, miten ei voi tajuta... Tai sitten sitä ei vaan kaduta ja on yksi ja sama olenko suutuksissa vai en.

Sosiaalityöntekijä tulee aamusta juttelemaan kanssani, henkeni haisee yölle ja tukkani sojottaa painovoimaa uhaten kohti kattoa. Sairaalayöpaitani helma on työntynyt fleecehousuihin puoliksi sisään ja kompastelen sumuisin silmin eteenpäin sen perässä kohti neuvotteluhuonetta.
Minä en näe kunnolla, mutta se ole aiheellista. Parempi sokeutua vaan, siinäpä vasta olisi riemunaihe.
Se tantta esittelee mahdollista tulevaa tukiasuntoani, on valokuvia, viides kerros, hissikin löytyy, vaikkei se mikään kamalan moderni olekaan. Vessassa on kaakelit ja sinne mahtuu peruuttamalla sisään. Minua käy itkettämään, minä tahdon ison vessan, ihan sama vaikka muu kämppä olisi perseenreiän kokoinen, en minä muuta tarvitse kuin turvallisen ja lämpimän veeseen, minun posliinikotini, mutta sehän ei edistäisi kuntoutumistani, eihän? Se että tuntisin oloni turvalliseksi tietäessäni että on yksi huone jonne voin sulkeutua miettimään, pitäisi opetella ajattelemaan, että koko asunto on sitä varten, mutta en minä siihen pysty, en minä halua...
Haluan tyrmätä koko ajatuksen, mutta sen sijaan kysyn saanko tupakoida parvekkeella ja saako ottaa lemmikkejä?
Se vähän hätkähtää, tupakoida saa mutta vain siis parvekkeella, mutta lemmikkejä ei saa olla.
No en minä sitten voi sitä ottaa, totean hivenen koppavasti, itseriittoisesti. Minulla on kani.
Mutta ymmärräthän ettei näihin yleensä saa ottaa lemmikkejä mukaan?
Mutta minulla on kani, alan jo vähän hätääntyä, tämä oli huono ajatus. Kun se sanoo voithan antaa sen muualle en enää pysty taistelemaan vastaan vaan huudan ja revin kasvojani ja vasemman käteni haavaa auki ja haluan hakata sen inhottavan tunteettoman ämmän naamaa seinään ja pyörittää sitä ympäri kuunnellen sen nenän rustojen rutisevan murskaksi veren jättäessä merkkinsä valkeaan hengittävään kiveen.
Minut viedään pois, minulta halutaan viedä kaikki pois. Jos se olisi muiden päätettävissä, minulla ei olisi mitään.