Olen draamakuninkaallinen, vaikka vihaan jokaista maailman synnyttämää huutoa ja sihahdusta. Vaikka en jaksa kimpaantua mistään, en suuttua, en vihata, minä vihaan vihaa. En usko mihinkään tai kehenkään joka on tämän planeetan pinnalla kävellyt, edes vastasyntyneen ensihenkäys ei ole minulle tarpeeksi puhdas ja viaton, sillä se ei jää viimeiseksi. Ihmisen ja eläimen erottaa toisistaan se, että ihminen valehtelee lajitovereilleen, eläin vain yrittää tätä temppua välttyäkseen toisen lajin edustajan raatelulta - me petämme oman lajimme, mutta näemmä veljiemme lihan syömisen syntinä.
Syntinä; mutta eikö haaskaus ole sitä suurempi ja anteeksiantamattomampi teko? Tai kenenkään suolistaminen yhtään minkään tekosyyn varjolla, joita jokainen sota ja konflikti ovat.
Näen tapon oikeutetuksi paljain käsin, reilusti - voimakkain yksilö voittaa, se on evoluution taisto -, jos tarkoituksena on suojella itseään tai rakkaimpiaan. Omaa yhteisöään. Ruokkiakseen.
Näen oikeutettuna sen, että Kolmas maailma kärsii nälänhätää, mutta en näe oikeutettuna sitä, että paremmissa oloissa kasvaneet istuvat perseellään ja valittavat elämän kurjuudesta tekemättä itse elettäkään parantaakseen olojaan.
Metsästäjä-keräilijäkulttuurista siirtyminen oravannahkavaluuttaan ei ole tuonut kenellekään mitään hyvää. Itsensä sivistäminen on saanut meistä jokaisen uskomaan liikoja itsestään, luulemaan, että olemme muka jotakin muita kuin eläimiä. Fiksuja. Ovelia. Voimakkaita. Kaikkivaltiaita. Todellisuus on se, että jos metsänkeskellä astut emokarhun ja tämän pentujen väliin, olet vainaa.
Mutta hetkinen, lenkkeilijää puree karhu ja tämä parka ehtii karkuun ennen suurempaa tuhoa. Mitä sitten tapahtuu? Karhu ammutaan. Ja samoin sen kaksi lasta. Koska nukutusainetta ei juuri nyt ollut saatavilla.
Meitä on tällä pallolla 6 miljardia kappaletta, pistetään ne muutaman sadan tuhannen yksilön lajit vaan matalammaksi ettei vaan käy päälle.
They have feelings too. Miksi ei olisi; rakastihan tuokin äiti lapsiaan, ei se muuten olisi päälle käynyt. Ihanaa että pääsi koko perhe hengestään. Mutta eihän sillä ole samanlaista uutisarvoa kuin jos poliisi olisi tulittanut ihmisperheen kuoliaaksi, koska yksi erehtyi väkivaltaiseksi tuntiessaan jonkin uhkaavan rakkaimpiaan.
Minä en ymmärrä tätä vääryyttä, eikö jokaisen hengen pitänyt olla yhtä arvokas?
Jos olisin tarpeeksi rohkea ja älykäs en epäröisi hetkeäkään joukkoteurastaakseni osan meistä pois täältä. Mutta noinhan ei saa sanoa? Ei saa osoittaa ihannoivansa rauhaisee kommunismia tai samaan suuntaan omalta kannaltaan pyrkinyttä Adolf Hitleriä, sehän tekisi minusta pahan. Se, että sanoisin, että mielestäni Hitler ei ollut paha vaan älykäs. Että hänen persoonansa kiehtoo minua - että hän oikeasti oli jotakin ja eli vakaumuksensa mukaisesti toisin kuin kukaan meistä muista. Koska se vaatii niin paljon, että on helpompi heittää hanskat narikkaan jos alkaa näyttää liian monimutkaiselta.
Täytyy sanoa että ihannoi demokratiaa. Sitä kuinka hyvin maallamme menee, vaikka eläisi itse koko ajan sillä kurjalla ja varjoisalla puolella hupenevan työttömyyskassan ja KELAn väliinpitämättömien lappujen keskellä. Keräämässä ojista pulloja, että saa sen maitolitran ostettua jääkaappinsa valon seuraksi. Sitä minä ihannoin!, en ihmisen ahneuden pilaamaa Neuvostoliittoa. Kommunismia varten täytyy kasvattaa kokonainen uusi sukupolvi, sitä varten täytyy päästä eroon kaikista meistä korruption keskellä eläneistä. Jättää vain ohjepinkka jäljelle. Vasta silloin voi olla viattomia, puhtaita tämän päättömän lajin edustajia.
Äiti ei ole käynyt, eikä soittanut, eikä vastannut puhelimeen, laittanut iskän vastaamaan, jos nyt on jaksanut, viestinviejäkseen ei nyt kerkeä.Itken ja itken ja raivoan ja säryn, mutta ennen kuin piikki luiskahtaa niskaani ehdin karata ja juoksen raivovyörynä kohti ovea, mutta törmään syliin, joka on tarkoituksella tullut tielle, jättänyt oman tapaamisensa rakkaidensa kanssa kesken minun vuokseni. Ja tunnen oloni niin tärkeäksi koko lauantain, itken ja itken lisää, mutta enää en raivoa, ja Jurvanen silittää niskaani ja istuu paikallaan koko päivän, antaa kätensä kun on illallisen vuoro (minä syön kolme riisiä ja viipaleen kurkkua maitolasilliseni seurana) ja selviän siitä päivästä, vaikka oloni onkin ristiriitainen ja avuton, sillä en tiedä kuinka maksan tämän kaiken takaisin. Olen aina maksanut kaiken takaisin kehollani, ottakaa ottakaa tässä sitä saa minä en katso ikää, ulkonäköä tai ole edes hinnalla pilattu, mutta en ole ikinä halunnut tehdä sitä niin, en halua nytkään, mutta en tiedä kuinka kalliiksi tämä muuten käy. Ainoa este vielä tällä hetkellä on se mitä jalkovälistäni löytyy, mutta moni mieli on muuttunut senkin suhteen lainan eräpäivän alkaessa häämöttää. Takaa, valot pois päältä, peiton alla.
Aamutakkini repaleinen helma hankaa polvitaipeita minkä kerkeää, se alkaa jo vedellä viimeisiään, se sama joka on kulkenut sairaalasta toiseen mukanani viimeisen kymmenen vuotta. Ostettiin kasvuvaralla tarpeeksi suuri, mutta lopetin kasvamisenkin jo parissa vuodessa. Kasvukäyrässäni kulkee tasainen viiva kaksitoistavuotiaasta yhdeksäntoistavuotiaaseen, puolen sentin ylä- ja alamäkineen.
Olisin antanut ruiskuttaa kasvuhormonia sisääni epäröimättä hetkeäkään ennen kuin oli liian myöhäistä.
Näin pieneen ei mahdu kuin yksi tunne kerrallaan, samalla tavalla kuin ei lapsiinkaan. Yhtenä hetkenä itkee ja raivoaa, toisena nauraa kuin päänsä menettänyt, kunhan vain joku löytää sen naurunappulan.
Nyt olen murheellinen, vaikka aurinko paistaa ja tuulenvire tuoksuu raikkaalle sateelle. Ulkona ei ole liian kuuma, eikä sisälläkään. Vaikka sain viettää kaksikymmentä minuuttia poikani kanssa. Vaikka pukeuduin sitä varten tukevasti, ettei sen tarvitsisi katsella ulospäin heijastuvaa sairauttani ja jäädä siihen kiinni.
Se istui sylissäni jäykkänä kuin heinäseiväs, eikä sen halaus tullut suoraan sydämestä. Se keräsi rohkeutta, tuutko pelaamaan mun kanssa joku päivä jalista?
ja minä halusin ravistella sitä. Se käänsi katseensa ja viilsi rintakehäni auki, enkä minä olisi halunnut kehottaa sitä katsomaan minua silmiin voidakseni vakuuttaa sille, ettei se saa jännittää seurassani, minä olen sinun iskä, minä olen sinua varten olemassa.
En tiedä onko pahempaa tunnetta kuin tulla lapsensa säälimäksi, pienen lapsensa, jonka ei pitäisi vielä osata sääliä mitään. Sitä ettei ole tarpeeksi läheinen, vaikka sama veri virtaisi suonissa.
Jos jo nyt on vaikea kysyä pienintäkin asiaa, entä sitten kun Pupu on kymmenen, viisitoista, kaksikymmentä... Uskon ettei se enää yletä ylittämään sitä kynnystä, jos en nyt saa tehtyä enemmän kuin on mahdollista resursseillani sen suhteen. Voita sen luottamusta ja ole sille isä. Ole kaikille isä, ennen kuin unohdun pois.
Ylety ylittämään sitä kynnystä, vaikka olisi kuinka pitkä tahansa. Eihän se nytkään ole minua kuin reilun päätä lyhyempi enää. Kohta minä istun sen sylissä, eikä toisinpäin. Enkä tiedä voiko se enää silloin nähdä minua isyydenarvoisena, onhan sillä muitakin, parempia, roolimalleja. Kaikeksi onneksi.
Meillä on huomenna huoltajuuskäsittely oikeudessa, jossa viisaammat päät päättää, onko nuoremmille lapsilleni hyväksi, että ylipäätään olen osa niiden elämää, vai tietääkö se vain huonoa. Hyvältä näyttää sen puolesta, että istun hullujenhuoneella, enkä voi edes osallistua koko käsittelyyn. Pilkka osuu omaan nilkkaan, minähän koko prosessin panin alulle vihoissani, halusin oikeuden säännöllisiin tapaamisiin lasteni kanssa, oikeuden puhua lasteni kanssa aina silloin kun on tarkoituskin. En halunnut olla mikään viikonloppu-(tai tässä tapauksessa pari viikkoa vuodessa)-isä, en halunnut olla samanlainen kuin oma isäni.
Ja nyt saatan menettää kaiken.
4 kommenttia:
Ihailen sitä, kuinka osaat kuvailla ajatuksiasi ja tunteitasi. Se on tärkeä taito, että osaa tunnistaa tunteensa. Luulin aina, että olen siinä tosi hyvä, mutta oikeasti en varmaan olekaan ollut. Se pitää opetella. Pitäisi ehkä lukea joku tunneälykirja.
Ajatteletko sinä, että jokainen elämä on yhtä arvokas, jokainen ihminen? Tämä jäi minulle vähän epäselväksi jonnekin tuonne hitlerpuheeseen. Minustakin Hitler on ollut hyvin älykäs, tai eihän se mikään mielipidekysymys ole, onhan se ihan selvää, että se on ollut hyvin älykäs mies. Eri asia on sitten, oikeudenmukaisuus ja ne sellaiset kysymykset. Kysyn tuota nyt siksi, kun osui silmään tuo ajatuksesi siitä, että jos vain olisit tarpeeksi rohkea, niin voisit tosta vaan teurastaa kasan ihmisiä pois. Oon miettinyt, että varmaan moni samaistuu ennemmin koulusurmaajiin kuin niiden uhreihin, ja miettinyt, mikä sen ajatuskulun takana on.
Kiitos rohkaisevasta kommentistasi blogissani. Yritän olla rohkea kerrankin. Yritän kerrankin, etten pakenisi itseäni. Sinulla on paljon hyviä ajatuksia.
Toivottavasti saat jatkossakin tavata lapsiasi, useamminkin. Olet aina lastesi isä. Tärkeintä varmasti lapsillesikin on tieto siitä, että välität, että haluat heidän elämäänsä. Että se ei ole heidän syynsä, että näette vähemmän.
Ps. ihana Jurvanen.
Oho, pitkä kommentti.
Ajattelen että jokainen elämä on yhtä arvokas, kyllä, lähtökohdiltaan jokaisella on samat oikeudet syntyä, elää ja kuolla (olen myös aborttia vastaan kynsin hampain). MUTTA syntymän ja lapsuuden jälkeen elämät täytyy arvottaa uudelleen: ne jotka ovat etääntyneet kauimmaksi perusluonnostaan ovat paljon arvottomampia kuin ne, jotka taistelevat arjessaan mutta silti osaavat löytää positiivisia puolia elämästä. Esimerkiksi meillä täällä "hyvinvointivaltiossa" tupataan säälimään afrikkalaisia nälkälapsia ja heidän äitejään, eikä suostuta näkemään sitä että he ovat ihan tyytyväisiä useimmiten ilman laajakuva-tv:itä ja merkkivaatteita. Lapset nauravat ja leikkivät ja ovat onnellisia toisin kuin täällä nykyään.
Ihminen joka erottaa oikeat arvot välinearvoista on kaikista arvokkain. Sellainen, joka tietää ettei tarvitse elämässä oikeastaan muuta kuin perustarpeiden tyydyttymisen, ja että voi antaa kaiken muun eteenpäin avuksi niille, joilla ei ole mahdollisuuksia näiden tarpeiden hoitamiseen. Näin nyt ei uskalla tehdä, koska tietää että jos ei ole ahne (ja ahneushan on synti) ei selviä, koska vaikka itse auttaisi, ei voi luottaa siihen että muut ovat yhtä epäitsekkäitä.
Ihminen on laumaeläin ja tuntee olonsa hyväksi voidessaan olla tarpeellinen ja lajinsa keskellä. Esimerkiksi poliitikot ovat liian vieraantuneita kansastaan, eivätkä siksi ole oikeutettuja päättämään meidän asioistamme. Heti kun se ensimmäinen jättipalkka kilahtaa tilille, unohtuu kaikki lupaukset työttömyyden ja vähätuloisten tukemisesta, koska niitä epäkohtia ei tarvitse enää katsella, eikä niitä edes näekään maanpäällisen mammonan saastuttamien lasien lävitse.
Näen tämän rahakysymyksen hallitsevan elämää liikaa, ja sen vuoksi mielestäni olisi ympäristöllekin ihan oikein kuoria osa meistä pois täältä, sitähän se yrittää kehittelemällä ihmisiin tarttuvia sikainfluenssoja, aidsin, syövän... ennen pieni lenssu tappoi, mutta kun ollaan alettu sorkkia ikuisen elämän lipasta, on luontoäidinkin täytynyt kehitellä paremmat aseet käyttöönsä. Liikapopulaatio on aina johtanut lajin karsiutumiseen. Kun lauma kasvaa liian suureksi, ruokavarat vähenevät ja osa kuolee pois jättäen vain vahvimmat jäljelle, sitä kutsutaan evoluutioksi, mutta jostain syystä ihminen on nostanut itsensä sen yläpuolelle eikä käsitä että olemme itsemme tuho.
Olemme sotkeneet evoluutiokäsitteen myös sillä, että enää fyysinen ja psyykkinen vahvuus ei ratkaise, vaan se onko isi istunut johtoportaassa vai ei. Ne jotka ovat ansainneet oman rahansa ja koulutuksensa ovat ihailtavia, ne jotka ovat eläneet "pappa betalar"-asenteella eivät, koska he eivät tiedä oikeasta elämästä:millaista on kun repii vuokra- ja ruokarahat selkärangastaan, ei syö viikkoon vain sen takia että saa maksettua lapsensa epilepsialääkkeet tai sortuu juomaan koska säälittää se että on niin "huono vanhempi" kun ei pysty viemään lastaan edes huvipuistoon vaikkei tämä muuta olekaan koko kesänä pyytänyt. Inhottaa ajatella että Suomessakin sellaisia hienohelma prinssejä ja rinsessoja on ihan oikeasti kaiken tämän hädän (kun ei riitä se että saa ruokaa ja nukkua vaan on tienattava ja annettava ja annettava eikä rahat riitä leipään kun sen hinta on noussut keskimäärin 30 senttiä kaiken muun hinnannousun lisäksi vaikka palkka on pysynyt siellä minimissä) keskellä minkä minä ainakin näen.
(jatkuu)
Koulusurmaajiin on helppo samaistua juuri tuolta suunnalta: kun meitä on liikaa, ei kaikille riitä huomiota. Mielenterveyspotilaiden asiat on retuperällä, ensiavussa sanotaan että mene kotias jos ei ole ranteet auki (sitten pääsee osastolle vähäksi aikaa ja saa nappeja naamariin), ei voida hoitaa akuuttia ongelmaa täällä tai ohjata oikein eteenpäinkään kun ei ole tilaa missään. Jos ei suostuta näkemään että yleistäen koko alemman asteen kansa voi huonosti, miten voidaan huomata yksilön huoli?
Siksi sanoin että "jos olisin tarpeeksi rohkea", koska mielestäni nämä ihmiset ovat antikristuksia ja vaikka eivät sitä tarkoittaisi, kääntävät katseen yhteiskunnan epäkohtiin. Pistää pohtimaan MIKSI näin on käynyt. Valitettavasti teko on toistettava, sillä se tuppaa unohtuvaan suhteellisen nopeasti ja jo nyt on niin voimakkaasti pistetty jarrut päälle nuorten asioissa että jarrujälki näkyy kuuhan asti.
Me olemme aina ihannoineet supersankareita, tämä on fakta. Ja mitä supersankarit tekevät; puolustavat sitä minkä näkevät oikeaksi. Ja mikä on tämä hyvä-paha-asettelu? Sitä että hyvä on mihin valtavirta uskoo ja paha on sitä jonka motiiveja ei tutkiskella koska se on erilaista ja pelottavaa (=koulusurmat, muistetaan vaan että niiden suorittajat olivat pahoja kun veivät toisten henget mukanaan, mutta ei jakseta kysellä että miksi kuin vain hetken ajan - ja sitten tyydytään helppoon vastaukseen "koska se oli hullu" [no miksi se oli "hullu"?].).
Esimerkiksi Hitler ja Lenin ovat meille pahoja. Hitler yritti luoda uuden maailman koska näki että tämä maailma on paska. Lenin yritti toteuttaa Karl Marxin ideologiaa omalta kannaltaan ja luoda uuden maailman koska näki että tämä maailma on paska. Stalin tuli Leninin jälkeen ja näki että maailma on yhä paska ja sitä pitää muuttaa radikaalimmin, että voidaan päästä siihen oikeaan ja hiottuun lopputulokseen. Mutta kuten tuli jo sanottua, ihminen ei ole sopeutuvainen muutokseen ja kaikki hyvätkin suunnitelmat menevät pilalle ahneuden vuoksi.
Tiivistykseksi: jokainen ihminen on yhtä arvokas syntymässä ja kuolemassa, mutta kaikki mitä tekee siinä välissä muuttaa hänen arvoaan samalla tavalla kuin rahanarvo muuttuu. Se joka uskoo itseensä/ideologiaansa tarpeeksi ja on valmis kuolemaan ylpeänä sen puolesta (ei epäile että näkemyksessään olisi mitään väärää) vaikka se poikkeaisikin hallitsevasta kapitalistisesta maailmankuvasta, on kaikkein arvokkain ja viattomin ja puhtain. Sellainen ihminen joka tunnustaa muidenkin olemassa olon, ottaa vain tarvitsemansa ja antaa kaksinkertaisesti takaisin on arvokkain (=kommunismin tarkoitus).
Pieneksi loppukevennykseksi että jopa Jeesus Kristus alensi arvoaan sillä että meni aivan loppumetreillä ruikuttamaan kuolemansa epäoikeudenmukaisuutta (=ei jaksanut uskoa siihen mihin uskoi), mutta tämähän teki hänestä vain ihmisen ja ihminen pelkää kuollakseen kuolemaa ja kipua. Eli kukaan ei voi olla täysin puhdas, mutta parhaansa voi ja täytyykin yrittää.
Kiitti perusteellisesta kommentista.
Lähetä kommentti