Helvetisti itään.

Ahdistusiltaa. Vatsani on kipeä, silmät turvoksissa itkemisestä ja kurkku karheana ärtymyksensä ulosannosta. Nenä vuotaa kuin Niagaran putous, joko allergiakausi jatkuu ja pahenee hetki hetkeltä tai sitten olen flunssassa, ota noistakin selvää.
Iskä tulee poraamaan hyllyjä seinään, mutta ei uppoa kiviporallakaan tarpeeksi syvään, ei siihen kohtaan mihin ne haluan, tulva pärähtää käyntiin.

En minä oo tämmöstä käyttäny!!
JOOJOO
Ei tää nyt mun vikani ole!!
EI OLEKAAN, emmä sitä, anna olla, ei laiteta.
Eihän tää nyt mun vikani ole...
Ei ole... ei se haittaa, ei ole. Mee vaan...

Se on mun vikani, mitäs oon tämmönen läski. Ei läskeille mikään onnistu ikinä. Kaikki menee aina päin persettä. Nysäpallerosormet ei mahdu mihinkään ja lonkka ottaa kiinni kun yrittää pujahtaa ovenrakosesta sisään niin että kukkalaatikko mäjähtää lattiaan, minun vaavat.

Turvonnut Michelin-vatsamakkara ilkkuu seinäpeilistä, miten minä erehdyin luulemaan että voin syödä sen puolikkaan Ben&Jerry's-jäätelön oksentamatta, vaikka mietinkin, kuka tällaista ravintoa edes sisäänsä mättää miettimättä oksentamista?
Söin äitin pöydässä riisiä ja perunamuusia, juustoa ja raejuustoa, sämpylää ja rasvaa, maitoa ja kastiketta ja tofua, enkä tyhjentänyt itseäni. Vasta banaanin, lisemmän juuston ja sämpylän jälkeen, miksi en aikaisemmin vaikka aivan täysin hyvin olisin sen voinut tehdä ja välttyä tältä ikävältä pullataikinalta?

Oma kaaos hermoromahduksen arvoinen. Vihani asuntoa kohtaan kasvaa kasvamistaan, pyörittelen kahden vajavaisen Opamox-purkin sisältöä kämmenelläni, koskettelen kielenkärjelläni niiden valkeaa pintaa ja yritän laskea, riittäisivätkö ne. Eivät, on vastaus. Ei varmasti, ja minun tuurillani varmanpäälle ei lähdetä pelaamaan, minähän en osastolle mene takaisin.
Miten voin nauttia kotiin tulemista, jos en edes mahdu ovesta sisään?
Ainakaan tällä vatsalla ei mahdu mihinkään.
Minä kieltämättä haluan raukkamaisesti paeta tätä tilannetta kuolemalla pois. Ei tarvitsisi kestää laatikoita, ikkunan alla pauhaavaa liikennettä, ikävää, mitään. Muttei se olisi reilua.

Kello on 22 perjantai-iltana soitan Leijonalle, se sanoo ettei nyt juuri kerkeä jutella, saan luurin korvaan. Minua ahdistaa jo valmiiksi niin vietävästi, että pääni on haljeta omaan painoonsa.
Viillän, viillän, viillän. Pois minusta, mene pois ahdistus, mene helvettiin siitä, katoa, anna jo olla. Ehkä viisi Opamoxia, alkoholia.

Kello 10 lauantaiaamuna Leijona tulee oven taakse, enkä minä halua enää nähdä sitä. Vaikkei se ole sen vika, se on minun vikani, minun ahdistukseni, eihän se toisille kuulu. Hoitaisin omineni niin kuin kaikki muutkin.
Laitan turvaketjun paikalleen ja annan sen katsoa, että olen elossa, tässä näin. Mene jo pois. Avaan silti oven ja itken itkupankkini tyhjäksi sillä erää sen sylissä, eteisen lattialla, minua hävettää etten ole saanut siivottua, ja se tulee sisään vaikka vannotin, ettei se tulisi ennen kuin on valmista. Muttei täällä tule koskaan olemaan valmista.

Minä pääsen kotiin. Bussikuski ottaa minulta vain lastenlipun hinnan, olenhan iskän kanssa liikenteessä, Leijona irvistää ja maksaa meidät molemmat, minä nojaan vasten ikkunaa niin että siihen jää rasvainen läntti, minä oikein tihun rasvaa.
Makaillaan olohuoneessa koko päivä, katsellaan VHS-nauhoitteitani, rapsuttelen kania korvan takaa ja olen hetken tyytyväinen.
Greippimehu kaatuu puhelimen päälle ja se sekoaa.
Siideri kumoutuu lattialle, minä en saa otetta mistään.

Hieman parempi olo kaikkoaa kotiovella, en minä täällä halua asua.

Minä en kai sitten pärjääkään.