Vuotavin rantein

Kuinka apokalyptistä. Ruosteenpunainen kirkas neste valuu kyynärtaipeisiin, sinne muodostuu lammikko. Se ei haise millekään, ei raudalle, ei siinä veressä ole rautaa laisinkaan; hemoglobiini kaikesta yrittämisestä ja yrittämättömyydestä huolimatta seitsemänkymmentä yhdeksän. Kun painaa vähän syvemmälle, väri tummuu ja seos paksunee. Se on tahmaista ja pahaenteistä, yhtäkkiä sitä on kaikkialla, vessapaperinpalaset imevät itsensä märiksi ja liisteröityvät vasten ihoa. Vuotamisen tyrehtyessä omana aikanaan ne kuivuvat koppuraisiksi ja irtoavat siivuina vetäen rupea mukanaan niin että kirpaisee.
Muovimattoon jää jälkiä, näyttää siltä kuin joltakulta olisi ammuttu aivot pellolle.Verimeri.Kun paleltaa, viltti on vieressä valmiina.Kun ahdistaa, purkki rauhoittavia pyörähtää esiin sängyn alta.Kun päässä alkaa jo pyöriä ihan liikaa, sytytin muistuttaa että parvekkeelle on vain lyhyt matka.Sitten napsahtaa. Jalka. Ilkeästi.

Ja on unohduksen hetki, pimeää ja muistamatonta aikaa. Jonkin aikaa. En avaa silmiä vaan kuulostelen. Aurinko on tuntunut polttaneen käsivarteen reiän. Suussa maistuu paskalta.Tärinä, se on puhelin, mustan Ramones-hupparitakin taskussa, vasten muovimattoa.Muovimatossa oli jossain jälki.Steariini tuoksuu, silmiä koskee avaaminen, kynttilä on valunut ikkunalaudalle ja siitä aina lattialle asti. Aika ihmeellinen hetki; avata silmänsä juuri sillä hetkellä kun viimeinen liekki kuolee ja jättää vahvan ohuen savupilven jälkeensä.Näyttää melkein kauniilta. Ainiin, puhelin. Se vain jaksaa soittaa, vaikka äänettömällä onkin. Minä tarvitsen aina värinät, muuten en huomaisi mitään. Päätäkin särkee. Enkä tahdo päästä ylös.

Parahin vasen käsivarteni näyttää entistä kurjemmalta, olisin nyt edes älynnyt tuhota nilkkani tai jonkun muun kätevämmän paikan kuin käden, joka on kaiken kaikkiaan kamalaa katseltavaa. Oma vikani koko juttu.Pääsen vihdoin parvekkeelle polttamaan tupakkaa, joka on vierinyt jo itsekseen kynnykselle, tai ehkä olen sen sinne heittänyt. Six-pack kaljaa on tyhjennetty, pullot kauniista rivistä on potkaistu nurin ja telineessä kuivumassa olleet sukat on vedetty kaikki alas, muutamasta näyttää puuttuvan toinen puolisko, varmasti ne piristävät nyt katukuvaa, en jaksa katsoa, porottaa liikaa ja hiki pistelee inhottavasti ihoa. Puhelin rätättää vieläkin paikallaan, en minä halua katsoa sitä. Olkoon kuka on, vaikka aavistankin mistä suunnasta sitä kaipaillaan.Otan aamupalaksi ja suun huuhteeksi pari kulausta Suomen lipulla koristellusta pullosta, pohjat, ei siitäkään muuta ole jäljelle jäänyt.

Paracetamolia ei saa ottaa alkoholin kanssa, maksa vielä räjähtää ihan kunnolla, löydän kaapin perukoilta tahmaisen Burana-kapselin, yhden vaivaisen nelisatasen, joka ei auta edes tyydyttämään kipuilevan hiiren varpaan mojotusta. Lisää tupakkaa, pakko saada inhottava vellonta etenemään vatsahappojen oksenteluun asti, se helpottaa kummasti. Puhelin surisee vieläkin, sitten ovikello soi, postilaatikkoa lonksutetaan, enkä halua mennä avaamaan. Katselen sisään työntyviä sormia ja naureskelen sen minkä pääni kanssa kehtaan, samalla tavalla ne minunkin sisään tungetaan, kovakouraisesti ja hapuilevasti.
En ole antanut avainta kenellekään. En vielä ole ehtinyt. Olen kova jättämään materiaa taakseni, joten ehkä olisi aiheellista keplotella yksi kilistin saamastani nipusta irti.

Leijona huhuilee sisään, se pyytää että avaan, kysyy olenko kotona, ja anteeksipyyntöä.
Se näyttää ovisilmästä huolestuneelta, mutta huvittavalta kyykkiessään oveni edessä selatessaan puhelimensa numeroluetteloa.
Jään kiinni huvistani sen pistäessä nakkinsa uudelleen reikään, hetken se tointuu ihmettelystään, ja tarttuu pinsettiotteella housukankaastani kiinni. Typerys ei tajua ottaa välimatkaa, voisi joskus ajatella pidemmälle.
Avaa.

Mutta en minä tahdo.