Stella-pöhnä ja masentaa

Olen niin saakelin väsyksissä koko ajan. Aamulla ei jaksa nousta ylös sängystä vaikka kusihätä on niin armoton että pelkää jonkun paikan kohta poksahtavan rikki. Aamutee jää mukiin jäähtymään iltaan asti ja vaatteiden kanssa saa kiukutella. Kipittää jäisiä katuja pitkin nokka virraten solkenaan koulua kohti armottomasti myöhässä.
Katsella kun päivä lipuu ohitse. Ruokailu on koulussa paras hetki, siitä tietää että aika oikeasti kuluu.

Eilisilta oli from hell. Päätä tuppaa taas jomottelemaan, ja arkaillen sitä alistuu ottamaan ibuprofeiinin, jota tulee kaduttua. Kuuma kylpy ja nukahtamislääke naamariin, en saa haluamaani nuokkumisoloa vaan huone kääntyy ympäri.
Juttelen messengerissä sekavia enkä näe kunnolla, ja seuraavana päivänä hävettää.
Aamulla ei jaksa.
Kun pelottaa.
Onko sitä oikeasti olemassa. Onko tämä nyt kaikki vain oman pään tuotosta. Entä jos sitä oikeasti vieläkin makaa lepositeissä osastolla piikitettävänä ja sähköistettävänä.

Koulun jälkeen suuntaan päiväkodille, esikoinen esittelee piirustuksiaan, istahdan matalalle penkille kuuntelemaan hoitotätin sepostuksia yhdessä itseäni 5-50(!) vuotta vanhempien isien ja äitien seuraan.
Kotimatkalla on baari. Baarista saa rahaa vastaan kaljan.

En osaa nauraa.

Minua häiritsee asia, josta ajattelin ensi kerralla puhua nupolla. Se etten osaa nauraa.
Tiedän kyllä missä kohtaa nauraa kuuluu, milloin sitä odotetaan, ja naurahdankin. Niin ettei sitä huomaa kai ulospäin, mutta minuun se sattuu.
Reaktio on automaattinen, mutta silti usein jään miettimään sitä: ei minun nyt tarvitsisi nauraa, miltähän se näyttäisi ulkopuolisen silmään jos pitäisinkin naamani peruslukemilla enkä päästäisi mitään ääntä. Niin kuin oikeasti tekisin, jos en tätä puolustautumismekanismia olisi itselleni opetellut.

Lapsena nauroin kertoman mukaan paljon. Saattoi toki johtua siitä että olen aina ollut herkkä kutiamaan ja kaikki aina sisaruksista enoihin ja vaariin asti olivat kutittelemassa kainaloitani, kylkiäni ja jalkapohjiani niin että jokainen kerta päättyi jonkinasteiseen astmakohtaukseen ja äitiin huutamassa naama punaisena että lopetettaisiin nyt se möykkääminen.

Kun tapaan uusia ihmisiä, nauran seurassa paljon. Kohteliaisuuttani. Kun alan seurustelemaan uuden ihmisen kanssa, olen kuin mikäkin naantalinaurinko ja hangonkeksisuu. Minusta pidetään ja olen pirteä ja sievä ja iloinen lapsi.
Pidän toisista huolta ja piristän sympatisoimalla ja naurahtelemalla rohkaisevasti. Kuuntelen vain päässäni eteenpäin vieriviä käskyjä ja tottelen: naura, hymyile, kohauta olkaa, hymähdä, kosketa kättä...


Kulissia.

Kerroin aloittaessani Efexorit nauraneeni ensimmäisen kerran kolmeen vuoteen. Taas on vierähtänyt aikaa ilman naurua, sitä oikeaa ja hyvältä tuntuvaa naurua. Suupielet käpristävää ja varpaissa kipristelevää kikatusta.
Olen vain naurahdellut kohteliaana. Hymähdellyt, vetänyt suupieleni ylös ja pakottanut pilkkeen silmäkulmaan.
Se on liian helppoa esittää.

Minua ei naurata sen takia että olisin liian masentunut, että en olisi tyytyväinen elämääni ja itseeni. Minua ei naurata, koska en osaa nauraa. Se kai kuuluukin sairauteni yleisiin oireisiin. Etten osaa sosiaalisia tapoja luonnostaan, vaan olen joutunut ne opettelemaan. Etten erottuisi liiaksi.
Minun ei sinällään tarvitsisi asiasta mainita ammattilaiselle, mutta haluan silti. Koska se häiritsee niin paljon, masentaa ja tunnen oloni epävarmaksi, kun en voi olla varma sekoanko käskyjen noudattamisessa ja naurankin väärässä paikassa. Sanon väärin, toimin väärin.

Se sattuu. Sattuu fyysisesti ja henkisesti.
Kotona minä en joudu naurahtelemaan enää, Leijona tietää jo kuinka vaikeaa se on minulle. Annan suun ja leukojen levätä muita asioita varten.

Meiksin parisuhde

Olen miettinyt pitkään pitäisikö "tyytyä" siihen mitä on. Että jos tämä nyt on tässä, jos minä sitten olen Leijonan kanssa ihan aikuistenoikeasti ja sillä selvä. Että en enää kaipailisi mitään vanhoja juttuja, että antaisin toistenkin elää omaa elämäänsä ja keskittyisin vain täyttä häkää tähän mitä on.

Kyllähän minä rakastan ja minua rakastetaan, ei siinä mitään.
Minulla on hyvä olla ja saan hyvin paljon anteeksi.

Jaksamaton, vetämätön olo. Nukuin 15 tuntia, yhdeksän maissa tulin hoipalaisen siskon kaverilta kotiin aikamoisessa änkyrässä kun Leijona soitti pitsaperjantain alkaneeksi. Söin ja nukahdin. Rankkaa on opiskelijan elämä.

Leijona on kovin vittuuntunut käytökseeni tällä hetkellä, siihen että pyörin jonkinnäköisten tuttujen luona ja juon loputkin harmaat aivosoluni tuusannuuskaksi. Mitä minun muka pitäisi tehdä, odotella kiltisti kotona että se jossain maailmanvaiheessa pääsee töistä kotiin.

Kohta on joulu!

Päivä alkaa naurulla ja läpänheitolla. Piilotan eväsjukurttipurnukkani jääkaapin perukoille ja vedän naamani pois näkkäriltä ennen kuin kukaan huomaa. En ole aamuihmisiä, mutta tänään oli jokseenkin helppo nousta ylös, kiitos siitä Stellalle ja kylmänhikiselle mutta unentäyteiselle yölle.
Kävin eilen paukuttamassa muutaman sanakokeen koululla, katsomassa taidehistorian videon von Eyckistä ja vääntämässä joulukortteja Freehand-tunneilla.
Illaksi heittäydyin äidin sohvalle, syömään ja syömään ja minua oksetti ja väänsi mahasta kaikki se mitä itseeni tungin. Itku tuli siinä kohtaa kun Leijona kysyi oloa, minä haluan vaan oksentaa. Mutta isot pojat ei oksentele vaikka kuinka seuraavana aamuna olisivatkin läskiturbopalleroita.

Olo on liiankin tärkeä. Kun astuu sisään tutumpaakin tutusta työpaikan ulko-ovesta, puistelee kengät aamukuudesta asti sataneesta lumesta, jota päivän aikana maahan tulee kertymään jopa 15-30 senttiä, ja riisuu ulkohepeneensä.
Tyhjä paikka, omat kuulokkeet kiinni ja tunnuksilla sisään tietokantaan.
Naputinaputinap.


Olen saanut joulukoristeita laiteltua ympäri kotia, piristänyt sotkuista kaatopaikkaa niillä. En edes siivota saa tulevien ikkuna- ja patteriremonttien takia... Minne se kaikki roina muka mahtuisi kun puolet minimalistisesta kämpästä on joutanut evakkoon.

Tekee mieli kaupungille, kauppoihin, lunta sataa ja sataa ja kun suljen silmäni valotäplät tanssivat verkkokalvoillani. Väännän radiota hieman kovemmalle ja uppoudun mainoksiin. Mihin tänä vuonna käyttäisi veronpalautuksensa... Mitä minä haluan lapsilleni ostaa, tehdä, antaa.
Rakastan antamista.
Ehkä sen takia joutuu usein pulaankin. Niin taloudellisesti kuin fyysisestikin. Henkisesti. Kaikin tavoin.
Rakastan piparkakkujen leipomista ja paketointia, vetää värikkäitä muovinaruja kiharalle ja liimata postimerkkejä itsetehtyihin joulukortteihin. Askarrella joulukalentereita ja lahjoittaa niitä haluaville. Paistaa ja leipoa ja valmistaa ruokaa. Siivota hiki hatussa ja kantaa kuusen metsästä sisään. Istua uupuneena saunassa hervoton hymy suupielissä ja kylmä olut kourassa. Heittää löylyä ja kylpeä niin että kroppa on keitetyn ravun värinen. Soittaa ja laulaa joulumusiikkia, sytytelle kynttilöitä, käydä kirkossa ja hautausmaalla, pyydystää lumihiutaleita kielelleen. Nauraa ja syödä suklaakonvehteja valkaten parhaat päältä, keittää riisipuuroa punaiseen maitoon ja sirottaa päälle ensin kanelia joka on leikisti hiekkaa, ja sitten sokeria joka on uutta lunta. Huuhdella kaikki ahdistus konjakilla ja sekametelisopalla alas niin että kaikki joulun extrasyöminen huuhtoutuu lähes saman tien viemäristä alas. Luonnollista reittiä.

Minä rakastan joulua.

Enää on neljä tuntia työpäivää jäljellä, olen jo puolet niinsanotusti muka kärsinyt.

Pitää muistaa soittaa lääkärille yhdeltä ja kysyä laboratorio- ja EKG-tuloksia. Jos vaikka sitä pari päivää vielä hengissä keikkuisi.

Hyvää isänpäivää!

Yksi
Kaksi
Kolme
Neljännes Tenox
Viidennes
...
Kello on neljä ja on vain paska olo.
Mistä tietää että on maniajakso?
Etuhiukset lyhenevät naurettavan paljon.
Hahhah haa.
Perse on niin kiinteä kuin superpallo.

Tuntuu tyhmältä pyöriä sängyssä ympyrää, rullata ees taas Leijonan ylitse, juosta vessassa ja etsiä ne saakelin sakset äitin eteisen laatikosta. Pätkiä tukkaansa jota on epätoivoisesti kasvattanut jälleen kerran takaisin. Nostella jalkojaan ja venytellä niin että pitkästä aikaa spagaatikunto on saavutettu.
Kahvinkeitin pörähtää käyntiin kahdeksalta, on niin hiljaista kun pikkusisarukset on viety omalle isälleen juhlapäivän kunniaksi. Meidän iskä rapsuttelee partasänkeään ja örisee hyvät huomenet kun hyökkään sen syliin hienon (köhöm) itsetehdyn kortin ja sanaryöpyn voimin.
Pikkupossu rinkuttaa omakotitalon ovikelloa ja tuo omalle isälleen pikkukätösineen väännetyn paketin, Monsteriporsas katselee vaivaantuneena jalkojaan eteisessä, se ei ole ainoa joka meidän äitiä pelkää kun se pelkässä aamutakissa vetää kädet puuskaansa ja hieroo unihiekan viimeiset murut silmistään.
Minun pieni nassukkani on ommellut eskarissa pupun, laitan sen arvokkain elein kassiini ja kikatan sen ja isomahaisen Melissan kanssa olohuoneen lattialla, ah pakastekakkua aamupalaksi.

Poltan tupakkaa autoa ajaessa, tuuli pöllyttää tukkaa minkä kerkeää, puhun puhelimeen ja nippa nappa väistän liikenteenjakajan.
Postimies on tuonut suloisen kortin Englannista asti, omalle isälleni lähettämä ruojake ei ole vielä ehtinyt perille. Muroja ja Pepsi Maxia, likaisia lakanoita ja huomenna alkava patteriremontti.
Yritän tänään vielä saada luettua kokeeseen, kunhan eli ehkä jos löydän koulusta ikuisuus sitten saadut laput.
Tiistaina menen töihin ja minua jännittää ja se on ihanaa mennä, pitkästä aikaa paukuttamaan osaamani hommaa. Ihanaa tietää olevansa hyvä jossakin, vaikka oli se sitten semmoinenkin asia josta ei arvostusta tipu vaikka kuinka pitäisi.


Minä ossaan
- tehdä käsitöitä!
- kokata
- luistella
- käyttää pesukonetta
- pelata Pasianssia koneella
- nykyään kääriä tupakkaa
- virittää soittimet korvakuulolla
- uida
- ajaa pyörällä
- ajaa autolla
- ajaa pappatunturilla :D
- kellonajat
- ottaa kuulemma hyvin suihin
- soittaa pianoa ja kitaraa ja viulua ja poikkihuiluakin jonkinmoisesti
- tehdä tatuointeja

ja tittirii, ehkä jotain muutakin.

Ps. Halatkaa niitä isejänne vaikka tuntuisi hassulta :)
Miun mieliksi.

Inhottava ikävä.

On niin hiljaista. On niin tyhjää. Sotkua ilman syytä. Ei mitään kunnon syytä tehdä mitään.
Olen ollut viisi minuuttia kotona, enkä enää jaksaisi tätä.