Minä kerään puhtaita sukkia lattialta ja heittelen niitä punaiseen pyykkikoriin jaksamatta parittaa niitä. Ei yksinäiset ihmiset jaksa mitään toisten parittelua katsoa, olkoon kaikki muukin täten yksin.
Tiskikasa on ihan mieletön, tuoreet sämpylät katoilevat pelliltä yksi toisensa perään, ja teepussipaketti hupenee silmissä.
Enkä edes ole vielä hampaita saanut harjattua.

Voihan vapaapäivä!

Minä en ole jaksanut ajatella. Minä en ole halunnut ajatella. Mitään, ketään.

Eilen juoksin kapungilla, kävin KELAssa viemässä vuokrasopimuksen ja työhaastattelussa Ärrällä. Pullonpalautuksesta tuli 10 euroa, jolla tarjosin kahvit lomalle lähteville kavereille ja ostin itselleni kirpputorilta paidan ja koulutyttöhameen. Sormet syyhyten odotan maanantaita, kun opintolaina kolahtaa tilille. Voi rakas raha, tuo minulle hyvä mieli. Mennään Ekatariinan kanssa kirppiskierrokselle, minä tarvitsen uudet talven kestävät kengät, nykyisistä lähti pohja irti.

Ja uuden takin, olen niin hurahtanut karvahuppuihin että sattuu.

Ja laukun, senkin haluan löytää.

Eilen sitä totta kai löysi vaikka mitä, mutta niinhän siinä aina käy kun rahaa ei ole, ja ikinä ei mitään löydä kun jotain lähtee etsimään.

Sain vietyä vanhan kämpän avaimet, bonvoyage, enää ei tarvitse ikinä palata siihen paskaloukkoon, niihin muistoihin ja niihin tuntemuksiin. Minä en koskaan pitänyt siitä kodista. Tai en koskaan pitänyt sitä kotina.

Keskiviikkona on vauvojeni 3-vuotissyntymäpäivät, edessä on Englannin reissu.

Olen niinkin epätoivoisia ajatellut, kuin muuttamista takaisin Englantiin kesällä. Eihän minulla enää täällä ole mitään, silloin näkisin enemmän lapsiani, ja, totta kai, olisin lähempänä hiillostamassa Nymfoa.

En taas tiedä mitä haluan elämältäni. Yhteishaku täytyy pian suorittaa, mutta siinä vaan tulee vietyä paikka joltain, jolla mahdollisesti on suunnitelmat tulevaisuutta varten valmiina.

Pelottaa tuleva loma, pelottaa tuleva täysikuu, pelottaa tulevaisuus ja saamattomuus.

Minä halusin vauvan. Me haluttiin vauva. Me aina vitsailtiin siitä. Ja puhuttiin että sitten kun meille tulee vauva. Kuinka pidetään sitä sylissä ja makoillaan sen kanssa nurmikolla ja rakennetaan hiekkakakkuja laatikolla. Kolmestaan.
Sille naurettiin kun minun mahaan koski ja sitä turvotti ja kun tuli ruokahimoja, jäätelöä yhdeltä yöllä ja sen kanssa ketsuppia. Kun oli huono olo ja oksetti aamulla. Että kohta se vaava tulee.

Ehkä se kyllästyi siihen odottamiseen. Ehkä se tajusi että ei voi saada sitä mitä haluaa, että kumpikaan meistä ei voi saada mitä haluaa; omaa vaava, eikä koskaan tule olemaan meitä kolmea ja kesänurmikkoa varpaiden väleissä.

Minä niin vilpittömästi toivoin että sillä olisi toinen mies. Mutta sillä on nainen.
Ja se on fiksu ja korkeakoulutettu ja niillä on paljon yhteistä eikä niin paljoa ikäeroa.
Ja se on nainen.
Kaikkea mitä minä en voi olla. Kaikki minun puutteeni on pitänyt etsiä muualta.

Sattuu rakastaa niin paljon. Ja se kun ei ole tarpeeksi hyvä. Kaikki ne puolet mitä itsessäni inhoan, kaikkia niitä sekin on inhonnut eikä viitannut kintaalla niin kun salaa olen toivonut.

Sormuksesta on jäänyt nimettömään valkoinen rinkula, ihoa vasten ei enää lue Samin Anttu <3, siinä ei lue enää mitään. Ei ole enää mitään. Ei vauvaa, eikä haaveita vauvasta, eikä onnellisia kissanpäiviä, on vain tyhmä poika joka ei ikinä opi virheistään.

Itkufiilarit

Minua itkettää, on itkettänyt koko päivän. On niin kurja olo jostakin tuntemattomasta syystä.
Ja väsyttää.
Eikä tee mieli polttaa.
Eikä tee mieli ruokaa.
Saisi vain käpertyä maahan keinuttamaan itseään.
Vaikka sen tänään koulussa teinkin, maalausluokan lattialla.
Mutta itkua ei tule, se on Efexor.

Toisena hetkenä rakastan maailmaa ja toisena haluan vain kuolla pois. Epävakaa masennus, jota harvoin diagnosoidaan, monet siitä kärsivät kuumeisesti epäilevät maanisdepressiivisyyttä, joka kuitenkin on suhteellisen harvinainen tauti. Epävakaa masennus on niin lähellä sitä, oirehdinta on vain paljon äkkipikaisempaa ja mieli pomppii äärilaidasta toiseen monta kertaa päivässä.
Mutta eihän se mitään masennusta ole cool sairastaa... Vittu mitään ole ihana sairastaa.

Kaipaan vieläkin halausta, tänään sain pääntaputuksen.

Kaikki menee päin helvettiä, en minä enää jaksa hymyillä ja piristää, tuijotan pitkät päällä ja saan siitä huomautuksia. Haluan äidin syliin parkumaan. Haluan vaan pois, pois ja pois. Pois täältä. Muualle. Pois näistä kuvioista ja pois näiden ihmisten keskeltä, vaikka kaikkia rakastankin palavasti.
Haluan huutaa ruokalan keskellä voisko joku vittu halata mua. Mutta enhän minä...

Kaiken pitää olla hyvin. Mutta ei olekaan. Ei tänään. Ei eilen. Ei maanantaina, ei sunnuntaina, ei lauantaina, ei viime perjantaina tai koko viikkona. Tai sitäkään ennen pitkiin pitkiin aikoihin. Kunhan vain olen väittänyt kovaa vastaan ja kieltänyt asian.

Vaikka oikeasti on niin paha olla. Kaikilla on paha olla, imen toisten pahan olon ja koetan taistella niitä vastaan, piristää, ja sitten olen illalla rättipoikkiväsynyt.

Lettupäivällinen

Väsyttää, väsyttää, väsyttää.

Väännän lettuja omaksi ilokseni.

Omaksi iloksi kaikki.

On rakkaudenkaipuinen olo.

Tarvitsisin halauksen kovasti.

Oikein kovasti.

Leijonaltakaan niitä ei taida irrota pyytämättä.

Surkeiden sattumusten sarja

Rips risps raps
Savuja

-

Koko päivän on ollut se olo. Että kohta ollaan pulassa.

Toistelen samoja asioita, päässäni ja suustani. Kello ei kulje minnekään, tai sitten laskin minuutteja juuri tähän aikaan hetki sitten. En muista, unohdan, askeleet kaikuvat päässä, koskee kylkeen eikä askel kanna, jalka tömähtää maata vasten tum tum tum ja se saa tärykalvot tanssimaan polkkaa.

Juon kaksi kaljaa koulun jälkeen, irkkupubissa, pakastimesta saadulla käteisvakuulla. Vaikka luotankin siihen, elämäni ensirakkauteen äitin jälkeen. Minun Katinkultaani, jolla on syvät hymykuopat ja sille tulee ryppyjä silmien alle kun se nauraa ja sitten kikattaa eikä osaa lopettaa.
Nojaan siihen ja poltetaan tupakkaa penkillä.
Bussissa haisee elämälle.
Siivoan, pesen, hinkkaan, sulatan kumihanskan hellalla.
Vien roskat ja osan pahveista ja keräyspaperista pois.
Saunassa on hiki ja rentoutunut olo, voisin nukahtaa, mutta häiritsee käytävän mekkalointi.

Rintaa pistää ja hengästyttää kävellä vanhalta kodilta uudelle kodille, ahdistaa vieläkin, on ahdistanut koko päivän mennä siivoamaan vanha asunto, kalja helpotti vain vähän.

Ostan hiivaa ja maitoa ja kermaa ja hilloa.
Kotona muistan ettei ole kardemummaa ja kipitän Robinhoodille viisi minuuttia ennen sulkemisaikaa.
En löydä jauhoja kaapeistani ja suututtaa ja en tiedä miksi olen niin sekaisin, soitan itkupuhelun Pikkuiselle, se lupaa lainata. Juoksen sen oven taakse, poltetaan savut ja katson ensimmäisen kerran kolmeen vuoteen Salatut Elämät. Saan mansikkatomusokerilla kuorrutetun muffinin.
Pelottaa kävellä puolen kilometrin matka kotiin, autopilotti toimii, ai niin olen tässä kohtaa jo, voi että miksei tämä tie koskaan lopu, miksi juoksen toffeessa...

Pullataikinaa,
mokkapalataikinaa.

Liian iso pelti yhdelle annoksia mokkapaloja.
Hyviä pullia.
Laskiaispullia niistä tulee.
Tomusokeria ei ole tarpeeksi, miten aina osaankin tehdä maailman rumimpia mutta maukkaimpia leivonnaisia? Mikään ei sillä alalla onnistu ulkoisesti, mutta mausta ei ole koskaan tarvinut valittaa.

Aika ei kulje eikä pää selvene. Olisikin humalassa, olisikin kännissä eikä vaan sekaisin päästään.

Ei kiirettä, se pitää miehen tiellä

Olen saanut laitettua tavaroita paikoilleen yllätysnopeaa vauhtia. Pistin itselleni deadlineksi 19. päivä olevat tupaantulijaiset, mutta kelpaahan se olla aiemminkin valmis.
Olohuone/makuuhuone on viittä vaille valmis, enää siellä täällä levyjä ja muuta sälää etsimässä itselleen paikkaa. Tauluja on ripustettu seinälle ja verhot saatu ikkunaan, täällähän näyttää melkein asumiskelpoiselta niin kauan kunnes erehtyy eksymään keittiön puolelle, mikä ei todellakaan haittaa. Enpähän ole koko ajan syömässä. Vaikka päätinkin, ettei syömishäiriö uuden asunnon kynnyksen yli astukaan.
Tänään olen vetänyt naamaan neljä Royal-suklaapatukkaa hyvällä omalla tunnolla.

Selkä huutaa kivusta, eikä ryhtiäkään taida olla enää olemassa, hyvä että torstaina on jumppa.

Huomenna pitäisi mennä sossuun käymään, mutta taidan skipata sen; ei ne sieltä minulle mitään kuitenkaan anna. Olen liian hyvällä tuulella mennäkseni sinne pilaamaan päivääni. Iltapäivästä lähdetään opintoretkelle kaupungin kirjastoon katsomaan näyttelyä; kaksi kärpästä yhdellä iskulla, saan käytyä kirjastossa tutkailemassa jos jotain haluaisin lainata iltojen iloksi, ja sen jälkeen pääsen kaupungille käyskentelemään. Vaikka olenkin ostolakossa ja budjetti on vielä tiukempi kuin aiemmin osasin aavistaakaan (miten voi olla että jäi opintotuesta vain viisikymppiä tilille, mitä kusetusta tämä nyt on, tuliko sitä muka vähemmän kuin ennen?!), voisi sitä vähän kierrellä ja katsella, jos vaikka jotakin kivaa kotiin löytyisi.

Kuinka rakastankaan tätä kotia!

Heräsin 8:45, koulu alkoi varttia yli yhdeksän, enkä edes myöhästynyt. Kaikki käy niin nopeasti kun ei tarvitse etsiä vaatteita ympäriltään, tupakan jälkeen ei tarvitse lepuuttaa silmiä kun sen voi polttaa sängyssä aukinaisen ikkunan äärellä, aamupalaa ei tarvitse miettiä... ja kouluun kiitää minuutissa.

Piti mennä polille käymään tänään, mutta päätin että koulussa on sen verran kiva olla, että jätin välistä. Ei olisi ollut bussirahaakaan käsillä, tuonne lumimereen ei tee mieli lähteä tarpomaan yhden neljäkymmentäviisiminuuttisen tähden kun olo on hyvä, vaikkakin hieman maaninen. Kyllä kaikki onneksi aina järjestyy.

Viikonloppuna on koulussa avoimien ovien päivä. Olen kuvaamassa muotinäytöstä ja myymässä kahvia ja pullaa äiteille, isille ja kavereille. En ole kutsunut omia vanhempiani, kun en tohdi vaivata niitä näin lyhyen ajan sisällä liikoja, mutta ehtiihän tässä vielä rohkaistua... Kunhan nyt saan asunnon järjestykseen.
Olen kaljan velkaa puolelle luokalle hävittyäni vedon, voihan vittujen kevät!

Aion kirjoittaa mummille kirjeen tämän viikon aikana. Pyytää siltä anteeksi, etten ole ollut siihen yhteyksissä.

Yksi pisara

Tänään kaikki on mennyt päin persettä. Olen oksentanut kolme kertaa, vatsakin on mennyt sekaisin stressistä ja sairastelusta. On kuumetta, on flunssaa, on angiinaa, on yskää ja nenäverenvuotoa mikä lienee aivoverenvuotoa enteilevää, kuten tapana on ollut. Bonvoyage, ei tarvitse huolia enää mistään jos tähän kuolen.

Ja jos en kuole niin plan B on aika selvillä, kerkesin jo ripustaa vyön koukkuun ja kaivamaan muovipussin päähän, mutta ennen kun sitä ehti hypätä Hoipapoika soitti ja kysyi pitääkö vielä tulla kantamaan tavaraa tänään. Ei pidä, vietiin iskän kanssa pari laatikkoa, sitten soitti sossuntäti kaiken kesken ja tokaisi että tsori, ei myö sulle varmaan tätä makseta ku oot ollu niin tyhmä että oot vuokrasopimuksen jo tehny. Niin, sepä se.
Näin tyhmät ei tajua lukea näkymättömiä elämän sääntöjä siitä ettei vähävarainen ihminen vaan saa muuttaa halvempaan kämppään sillon kun sellainen tulee vastaan. Ihan turha katella mitään asuntoja ja olla nopea huutamaan haluavansa tämän kämpän kerran ei ole jaksanut odottaa sossulta mitään vastausta ongelmiinsa.

Se kysyi mihin olen käyttänyt tammikuussa saamani opintotuen: no, noin puolet annan lapsille ja muu menee elämiseen. Senkin virheen tein että kameran herranjumala ostin. Ja oikeaa ruokaa; oikein tofua, ja vieläpä kolme kertaa. Maitoa ja kananmunia, muroja, margariinia, lääkkeitä, jopa pari paitaa. Kävin kerran elokuvissa. Kävin muutamalla oluella. Ostin muutaman alennuksessa olleen elokuvan. Maksoin koulun materiaalimaksut. Sähkö- ja nettilaskun. Matkustin muutamaan otteeseen bussilla ja junalla.

Että ei ois kannattanu. Saa ostaa opiskelija vaan puurohiutaleita hiluillaan.

Olen niin vihainen. Vihainen, vihainen, vihainen. Miksi rahalla täytyy olla niin suuri vaikutus kaikkeen? Miksei vaan voitaisi olla. Miksen minä kun kaikki muutkin...?

Anteeksi iskä etten jaksanu kantaa laatikoita.
Anteeksi äiti että oon huono lapsi enkä pärjää omillani.
Anteeksi sosiaalitoimiston täti että olen tyhmä.
Anteeksi kaikki etten minä jaksa.

-

Selkä paskana, räkää poskella ja itku silmässä jo valmiiksi

En mennyt polille tänään, lähetin angiina-viestin. Olisihan se toisaalta ollut ihan mukava pukea päälle ja kävellä rohkein mielin ovesta ulos, mutta yksikin päivä sisällä on päälle liikaa. Kun tulee niitä ajatuksia. Niitä kehoituksia.
Rättipoikki ja halko pinossa. Uni olisi saanut jatkua ikuisesti, mutta jos olisin vaan jäänyt sänkyyn nukkuisin vieläkin. Eikä se käy kun on kiire. Kiire pakata, kiire ja kiire ja kiire. Silmiä särkevän kiire.

Huomenna tulee rahaa, huomenna soitan sossuun onko takuuvuokra-asia edennyt, huomenna halon hiuksia ja puren hammasta raha-asioiden takia ja ostan paketin makaroonia, pullon ketsuppia ja tölkin maitoa. Siinä loppukuun ruuat.

Poltin puuron pohjaan, tosin ensin se kiehui yli ja paskoi levyt. Kaiken siivoamisen voi jättää myöhemmäksi.

Kuvanveiston työt ja portfolio pitää palauttaa perjantaina, perjantaina on myös taidehistorian koe. En ole vielä saanut koemateriaalia, enkä tehnyt kahta viimeistä kuvanveiston työtä, enkä koonnut portfoliota. Enkä sitä enkä tätä enkä tuota. Onhan tässä aikaa, aika rientää ja minä sen mukana. Kiire on parempi kuin se jos olisi aikaa pohtia ja ajatella.
Ettei tuntuisi epätoivoiselta vaikkei ole edes ruokaa. Kun sitä kerrankin voisi jopa syödä hyvillä mielin.

Huomenna saan lääkkeitä flunssaan, vihdoin, jos sitä vaikka paranisi ihmeen kaupalla.