Anna minulle hetki aikaa, hetki aikaa miettiä uudelleen

Onkohan nyt maanantai vai tiistai, ainakaan ei enää sunnuntai, päivien nimillä ei ole mitään väliä, niiden olemassaolo ja kulku on täysin turhaa eikä ollenkaan välttämätöntä. Ei silloin kun on yksi ja sama onko edes itse olemassa, tai ehkei sitä olekaan, ei tässä teatterissa ole esityksiä enää. On hiljaisia hetkiä ja naapurintytön kyyneleitä seinien läpi, tupakansavua ja lumisadetta vappupäivänä, muttei mitään mikä todistaisi, että tässä asunnossa olisi elämää.

Tietokone pölyttyy nurkassa, sen sisällä on sosiaalista mediaa mikä on parempi olla kielletty, ei se tänne kuulu, täällä ei eletä, täällä ei päiviä ja tunteja ole, täällä ei nousta sängystä ja ainoa mikä vaihtelee on televisiokanava, vaikka olisi yksi ja sama onko sekään päällä.

Pihalla on riiteleviä oravia ja rastaita, niitä minä katselen ikkunasta ja varistan tuhkaa tuuleen.

Miksi rahan täytyy olla niin iso ongelma.

Siltä on otettu letku pois ja tänään syödään desi puuroa.
Ne kukat mitkä sain ennen tätä päivää istuu pöydälle läikyttäneessä maljakossa, ne on kaatuneet jo kolme kertaa, aina kun olen saanut raivarin valuttavan tiskialtaan kanssa, miksei minulla ole sopivaa jakoavainta, saisin tiukattua sen itsekin, vaikka tiiviste varmaan on laho ja halki eikä siitä olisi mitään hyötyä.
Muttei tänne voi kutsua talonmiehiä.
Ei silloin kun minua hävettää. Olen kuitenkin aina liikaa olemassa, aina sotkemassa ja jättämässä jälkiä ympärilleen.

En ole käynyt niin moneen päivään ulkona, että se kuulostaa jo pelottavalta lähteä.
Vaikka kampaan tukkani ja laitan siihen vahaa ja lakkaakin, pesen naamani ja pyyhin kulmakarvoihin väriä, naama ei ole ollut näin kaunis niin moneen kuukauteen, mutta miten se voisi riittää. Kun on iso kumpu ja vatsakipuja josta vielä suurempi kumpu ja kuravellipaskaa ja veristä oksennusta, eikä se edes ole tautia vaan psykosomaattista sekoilua.

Miksei nyt ole jo äitienpäivä.

Ja miksei nyt ole jo huominen, tietäisin kuinka monta euroa jää tilille, ainakin 17, mutta kivempi olisi kaksikymmentä, sen saisi uloskin, vaikkei sillä kesäkuun 16. päivään eletäkään, vaikka kuinka olisi pakko.
Vaikka pitäisi olla onnellinen siitä, että on ihminen, jonka kodista ei ikinä lopu ruoka kokonaan, että on kasvatettu niin että makaroonia ostetaan puoleksi vuodeksi kerralla, jos vaikka sillä pelkiltään täytyy joutua elämään. Mutta onko se elämää.

Ei ne ole edes kysymyksiä, ei niitä voi ääneenkään sanoa, täällä täytyy olla myönteinen, vaikkei olisi olemassakaan. Pyyhkiä räkää toisen nenänpielestä ja piikittää, melkein sanelen haaveita, mutta sitten se yskii pahankuuloisesti ja jätänkin välistä, jos niistä ei tulekaan mitään, ei sitä kannata turhaan haaveilla, jos siitä tulee vaan paha mieli.

Sillä ei ole silmäripsiäkään enää, tai on pikkupikkuiset piikintaimet jos oikein tarkasti ja varovasti koskettaa kun se nukahtaa selälleen suu raollaan.

Minä antaisin tytön nimeksi Eerika jos vielä joskus saisin tytön.