Saattaa olla, että sitä välillä yliromantisoi omaa aikaansa lastensa kanssa, mutta se johtuu siitä, että sitä on niin vähän. Jos ei ole kuin vaivainen kuukausi kerran puolessa vuodessa (tuleeko tästä 2 kertaa vuodessa), tuntuu siltä, ettei ole varaa menettää malttiaan, suuttua verisesti tai lannistua missään vaiheessa.
Nyt kuitenkin tuntuu siltä, että eipä ole hermoromahdus kaukana.
Siinä kohtaa kun näin unia suurista villakoirapalleroista keskellä lattiaa, tuli herätys. Tarkemmin ottaen kello 05:12 niille, jotka eivät tiedä mitä pääni sisällä tapahtuu, heräilin siihen kun nuorimmainen päättää kusta päälleni. Se on heittänyt pissavaippansa pitkin seiniä ja koska on jo valoisaa, saa olla hereillä vaikkei tarpeeksi ollakaan nukuttu.
Ei siinä mikään muu auta kuin raahata sekä itsensä että se suihkuun, heittää peitto pesukoneeseen ja vittuuntua siitä että petaria ei sängyssä ole, koska pienet nukkuu sen päällä lattialla, joten kaikki kusi imeytyy suoraan runkopatjaan eikä sitä saa siitä millään ilveellä pestyä pois vaan on odotettava että haju jossakin kohtaa katoaa niin ettei joka kerta kylkeä kääntäessä tarvitse nyrpistää nokkaansa ja pidätellä hengitystä puolta tuntia.
Koska nuorimmainen on jo sen verran riehaantuneessa tilassa, ei auta selitellä että nyt on vaan jatkettava niitä unia. Valvoskellaan yhdeksänpintaan pihalla etsien tekemistä, että edes joku saa ansaitsemansa unensa, ja sen jälkeen dumppaan kylmästi kakaralaumani muiden harteille ja yritän torkuttaa jonkin aikaa kusisängyssä.
Sattuuhan noita ja ensiviikolla varmaan naurattaa jo.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti