Ei se ollu niin kauheeta.
Se istuu kulmapöydän ääressä ja värittää eläimiä kirjaansa, minä en ole siitä salaa ylpeä, minä olen siitä ihan avoimesti ylpeä.
Meidän ei sittenkään tarvitse odotella herkkua siihen asti että päätän saaneeni tarpeeksi töistä tälle päivälle, kahvipöytään on kasattu kolme erilaista herkkupuikkoa ja valinnanvaraksi muutamia pikareita, eihän tänään ole karkkipäivä, mutta sataa vettäkin.
Opettelen vastaanottamista. Minä en pidä kritiikistä, niin positiivisesta kuin negatiivisestakaan. Minä en hämmenny ja punastu kehuista, vaan minua ärsyttävät ne kun joku yrittää kuitenkin työntää johonkin suuntaan. Kuitenkin kritiikki on välttämätöntä, yritän koulussa olla näpäyttämättä heti "ei se oo vielä valmis, en oo vielä sitä kohtaa tekemässä" vaan kuuntelen parannusehdotuksia. Vaikka kuuntelisi ei se tarkoita että asiat täytyisi hoitaa erilailla kuin ne tavallisestikin tekee.
Negatiivinen palaute saa helposti sapen kiehumaan ja tekee mieli huutaa "tee sit ite paremmin" ja juosta ovet paukkuen paikalta.
On vain vaikea pysyä tyynenä ja kuunnella rakentavaa keskustelua, mutta ehkä minä senkin vielä opin. Ehkä tämä murrosikä vielä joskus loppuu, olisinpa ainakin askeleen edellä niin monia keski-ikäisiä ukkoja ja akkoja joilla on koko ajan se herne nenässä - siinähän mielessä olenkin, että harjoittelen, eli tunnistan ongelmani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti