Ehkä vain lopetan

Aimée soitti eilen. Se oli pessyt jonkun paitani ja Napsu oli raivosta sekaisin. Lupasin lähettää uuden hikirievun tilalle, se kuulemma käy oikein mahtavasti.

Oikeastaan olen ollut ajattelematta sitä, että ne lähti viikko sitten. Noin vain taas katosivat elämästäni, katselin 30 metrin päästä kun eno pakkasi ne autoonsa ja lähti heittämään Helsinki-Vantaalle, kerran nyt IKEAankin oli menossa (olen muuten aina inhonnut IKEAa sydämeni pohjasta, mutta vanhuuttani olen myös alkanut himoitsemaan lokerikkokirjahyllyä sieltä), poltin tupakan ja lähdin itse iltavuoroon töihin.

Samaltahan se aina tuntuu kun lapsi viedään pois, tikarilta selässä ja sydämessä, oikeastaan kidutuskuolema olisi varmaan helpompi, kun tietää että se kipu loppuu joskus.

Nyt sitä vain herää aina uudestaan ja uudestaan repimiseen ja poltteluun.

Nyt on kuitenkin vähän parempi olla kuin pitkiin aikoihin. Olkoon sitten hetken, kunhan on vain. Tämäkin viikko on kohta kärsitty, enää 5 viikkoa töitä, toisilla lomaa, minä en vielä ole saanut selvitettyä, minä päivänä ja mihin aikaan koulun pitäisi taas jatkua, vaikka tuskin ensimmäsinä päivinä sinne tietäni löydän, työsopimukseni jatkuu 14. päivään. Nyt olen jo päässyt passiiviselle tasolle koulun ajattelemisen kanssa. Ei se tunnu miltään. Paitsi siltä, että en ole aikaansaanut mitään aiheeseen liittyvää koko kesäkauden aikana.

Niin, antaa aivojen levätä nyt kun niillä on siihen mahdollisuus.

Käyn kuitenkin suht viimeisillä höyryillä nyt.

Niin kuin se yksi rouva sanoi; hänellä on ensimmäinen kesäloma vuoden 2009 jälkeen, minun viimeinen kesälomani oli rippikesä 2004, vaikka silloinkin olin poimimassa mansikoita muutaman viikon, ja osa vuoden 2005 kesästä kun muutin Englantiin.
Kyllähän nuoret jaksaa!

Oikeasti ei jaksa, nykyään ihminen kulutetaan loppuun aikaisin.
Henkisesti, ei fyysisesti.
Kun tulevaisuus näyttää niin pelottavalta, eikä silläkään, että tekee kaikkensa ole välttämättä mitään väliä sillä saatko töitä tai pääsetkö kouluun.

Muttei siinä kohtaa kun noin sanotaan hieman häkeltyneenä kärsimyksen teitä verratessa voi kuin hymähtää, huokaista ja sanoa niinpä kai, ja mielessään huutaa saatanaa.

Olen ajatellut useampaankin otteeseen, että vain lopetan tänne kirjoittamasta, se ei olisi kovinkaan suuri menetys maailmalle, palaisin takaisin omiin muumipapanmuistelmiini, paperiversioihin, kuulakärkikynän siniseksi sotkemiin käsiin ja turvonneisiin kämmeniin ja lukkoutuneisiin pikkusormiin, vesirakkuloihin ja jännetupintulehduksiin.

Se on oikeasti enemmän minua, ennen kirjoitin paljonkin. Minulla oli monta eri päiväkirjaa, niissä oli sekä tavallisia päivämerkintöjä, maailman noloimpia runoja (minä en ole koskaan tykännyt runoista mutta joskus riimittelyn tuoma sarkastinen euforia toimii mielialankohottajana), piirroksia, novelleja, koosteita, käytyjä dialogeja niin tämän maailman edustajien kanssa kuin niitä joita päässäni joskus kerrotaan. Otteita muiden teksteistä ja pelkkiä yksittäisiä sanoja tai sanapareja, jotka on sillä hetkellä naurattaneet (kuten happiviikset, se sana saa minut aina hykertelemään, tai ihan tavallinen pylly).

Jään kuitenkin miettimään asiaa, lopettamista.
Ehkä tässä kuitenkin oli enemmän järkeä silloin kun sain olla pahemmassa kunnossa, nyt tuntuu enemmän väärältä kertoa siitä kuinka paskasti menee, enkä edes kerrokaan. Se ei sovi nykystatukseeni.