Välillä, tai aika usein, monta kertaa päivässä, valehtelematta, tulee epätoivoinen olo. Ettei tämäkään tuska koskaan lopu. Aina tulee jotakin uutta ja aina mennään kovempaa päin puuta jos joskus tuntuu korkeapaineelta.
Lauantaina lähdin pois. Vitutti. Tuntuu että on ihan sama, potilaalla ei ole kasvoja, siellä ne vaan kitisee ja tekee hoitajan elämästä hankalaa, miksi te tälle alalle olette lähteneet ja vielä pysytte, jos se tuntuu liian raskaalta. Mutta eihän tämä mikään hotelli ole, niinkin sanottiin kun könysin takaisin, että mitä sinä helvetti tuollaista.
Kysyin miksi muita teititellään ja minua sinutellaan. Siksikö että olen nuorempi? Ei se niin mene. Jos yhtä niin muitakin. Tai sitten vain kuninkaallisia, ei tätä sortovaltaa.
Tänään minä haluaisin pois. Pois kokonaan. Revetä ja kadota ja olla olematta.
Aamulla sain pameja ja särkylääkettä taas lisää, ei ne minulle sovi, tulee säpsyjä, mitä sitä kukaan oikeasti sellaisia edes luulee tarvitsevansa, se on tahdosta kiinni, totta kai se on helpompaa luottaa niihin pieniin nappuloihin jotka olevinaan auttaa - vaikka ne oikeasti vain pahentaa tilannetta, seuraava kerta on taas ällöttävämpi, inhottavampi ja aivot repeää pahemmin.
Paha olo ei tee kenestäkään erikoista. Sitä pitää vain sietää ja hoitaa, yli omien henkisten resurssiensakin.
Vaihdoin avanteen kerran itse, mittasin ja puhdistin ja rasvasin ja kiinnitin ja itkin ja huusin ja tunti siihen vain meni että suostuin. Enhän minä ole kuin iso uhmaikäinen joka raivoaa kun ei olekaan niin kuin muut, vaikka onkin samalla tavalla täynnä paskaa, se vain tulee eri reiästä ulos.
Sanottiin, että ehkä viikon joku voi tulla katsomaan kerran päivässä ja vaihtamaan, muut on hoidettava itse, jos haluan kotiin, en minä kyllä halua, en minä tätä halua sinne viedä.
On semmoinen epätoivo.
Äiti oli täällä päin tänään, sisko soitti ja sanoi siitä, että se oli sen luona käynyt. Ei osaa olla paikallaan kun on niin hermostunut ja haluaa syödä ja syödä että voi oksentaa ja viiltää ja hakata päätä seinään että voisi edes huutaa. Ei se sisäinen lapsi ole mihinkään menossa, sillä on ikävä ja sitä pelottaa ja vieläkään sille ei anneta mitä haluaa.
Ehkä tiistaina pääsen sinne minne sitten olenkin menossa.
2 kommenttia:
Olen silloin tällöin viime aikoina lueskellut blogiasi. Se on mielenkiintoinen.
Tuo avannejuttu...sorry, jos kyselen jo aiemmin selittämääsi, mutta milloin sulle on laitettu avanne? Onko se pysyvä vai tilapäinen. Miksi sulle laitettiin se?
Kiinnostaa siksi, kun itselläkin on ollut avanne.
Jos oikein ymmärsin, et ole oiken sinut avanteesi kanssa. Itseäni sopeutumisessa auttoi se, että opin pitämään asiaa hassuna erikoisuutena. Lisäksi avanne vei pois ne kivut, jotka mulla oli ennne avannetta.
Tsemppiä!
Laitettii viikko takaperin kun leikattiin paksusuolesta palanen irti, sanovat että puol vuotta se taitanee siinä olla, enkä tosiaankaan oo sen kanssa sinut. En varmaan tuu olemaankaan vaikka kuin ajattelis että ei se oo ku taas yks iso järkäle kelkkaa hidastamaan. Asiasta ei ollu etukäteen sovittu, ainut mitä sovittiin oli nimenomaan se, ettei sitä tarvi laittaa ja sen takia ylipäänsä lähin tähän hommaan mukaan. Eipä taas kannattais luottaa kehenkään.
Lähetä kommentti