Tänään on mummon syntymäpäivät. Mummon, joka on läpi elämäni vihannut minua ylitsepursuavalla voimalla, koska on minun syytäni, että olen syntynyt, ja että olen toisen miehen, en sen pojan, lapsi. En sen lapsenlapsi.
Äiti pyysi, että teen sille kortin.
Välttelin viimehetkeen asti aihetta, kiertelin ja kaartelin.
Enhän ole edes menossa?
Hoitajan mukaan olen. Että niin sovittiin äidin kanssa, menen sinne syömään ja olemaan, koska mummon synttärit on aina "sukujuhla", ja olen tarpeeksi kunnossa istumaan herkkujen äärellä äänekkään juoruilun keskellä.
Vaikka en ole. On ollut oikein huono aamu.
Eilen oli huono olo. Paha olla. Katsoin Suomi-pelin henkilökunnan huoneessa, nauroin, karjuin ja huusin riemusta ensimmäisen erän tylsyyden loputtua. Lipitin vettä tyytyväisenä, haistelin ilmassa kelluvaa munkkirasvatuoksua.
Kävin miehen kanssa yötupakalla, olin tyytyväinen kun se kertoi aamulla olevan punnitus.
Aamulla en ollut tyytyväinen, en niin alkuunkaan. Kaikki se illalla juomani vesi oli jäänyt jumiin sisälleni. Se on turvottanut ihoni pullataikinaksi. Vaikka kuinka monta kertaa hyppäsin tarkan luvun antavalle vekottimelle, joka torstai-iltana kertoi massakseni 35,7 kiloa, se näytti aina lihoneeni puolessatoista vuorokaudessa yli kolme kiloa.
Hajosin huoneen lattialle. Ei se ole totta. Huusin hoitajalle, ettei merkitse lukua kirjaseensa, sanoin, että otetaan uudestaan sitten kun olen tyhjentynyt hiukan.
Mutta armoa ei ole.
Mikään ei liiku mihinkään suuntaan.
Kaasin aamiaiseni vessanpönttöön. Piilotin evääni laukun pohjalle. Ei täällä vahdita.
Suostun lähtemään juhliin vain sillä ehdolla, ettei minun tarvitse syödä siellä. Koska söin jo täällä. Koska olen jo lihava.
Äiti ei jaksanut kuunnella ruikutustani aamummalla. Sen mielestä pitäisi vain olla tyytyväinen, saanhan letkun pois takuuvarmasti huomenna tällä menolla.
Se vaan haluaa, että lihon siitä ohi. Viisikymmentä kiloiseksi. Vaikka olenkin sitä lähes päätä lyhyempi.
Se vaan haluaa että olen kaikessa huonompi kuin se, että se pääsee sanomaan.
Kuten se eilen pääsi läimäyttäessään minua kasvoihin. Olin kertonut sille, että taidan lopettaa Leijonan kanssa. Et.
Ei se toimi.
Et. Luuletko että sun elämä olis yhtään parempaa sillon.
En. Mutta sen oisi.
Älä viitti olla idiootti. Et sano sille mitään.
Jos eroaisin, muuttaisin takaisin kotiin äitille, eikä se halua sitä. Silloin minua jouduttaisi katselemaan ja kestämään.
Haluan, että aika menee puolitoista vuotta taaksepäin, silloin olin oikeasti onnellinen ja kaikki oli hyvin. Ennen kuin särkyi tuhannenpalasiksi.
5 kommenttia:
Anteeksi, etten kerennyt kommentoimaan viimepäivinä, lukenut olen kuitenkin :)
Toivottavasti pärjäsit mummon luona.
AIkaa ei voi harmiksemme kelata taaksepäin, mutta tulevaan voimme vaikuttaa. Toivottavasti se on valoisampi.
:D hhehe. ei mitään tsoreja. mun mielest on ihanaa, jos saan jonkun joskus nauramaan =)
minkä pituinen muuten olet senkin mini mini ihminen?? :)
Musta jotenkin tuntuu pahalta sun puolesta :/ tai siis kun itse muistan, millainen tuo olo on. Kun mikään ei toimi ja kaikki menee päin vittua. Ei ole hyvä se.
Koitahan pärjätä ja mukavaa loppu viikonloppu 8)
joo ei kirjoiteta numeroin :D mä oon ite yksviiskahdeksan ja puol. luulin tosisssaan, et olisin yksviisysi, mut varvistusyrityksistä huolimatta hoitaja sanoi, että 158,5 cm!!!!!!!!!!!!!!!!! ooivoivoi. no mutta häpeä on kuitenkin ihan tyhmää. tyhmäätyhmäätyhmää :| miten siitä pääsiskään!
Lähetä kommentti