Känttyrä

Löysin aamiaisleipäni liimautuneena kiinni sanomalehden sivuun. Olin työntänyt sen painomusteenkatkuisten jo luettujen uutisten sekaan. Oma mielikuvani on, että leivän kyllä söin. Söin sen, sitten join kupin teetä, jolla huljuttelin muruset hampaiden välistä, kävin tupakalla ja hyvästelin Leijonan sen lähtiessä töihin. Miksei se sanonut, että en syönyt, sehän vahtii ruokailujani silmä kovana.
Jos kerran onnistuin huijaamaan itseäni, on mahdollista, että sekin on joutunut loitsutuksi samalla kertaa.
Vein Pupun tarhaan, se ei olisi halunnut, että jätän sen, ei ennenkuin lupasin tehdä taas sen herkkua, makaronilaatikkoa. Kävin fysiossa, sen jälkeen harhailin markettiin, enkä osannut ostaa mitään. Juustoa, margariinia... leikkeleiden kohdalla meni ainakin vartti, osastoa täyttävä työntekijä meinasi hermostua pakettien hipelöimiselleni. En minä osaa ostaa sieltä mitään, enhän minä niitä edes syö. Varmuuden vuoksi ohuita siivuja, täyslihaa, alle 100 kaloria sadassa grammassa. Sen varalta, että jos minä sattuisinkin syömään. Vaikka enhän minä kyllä syö. Lihaa.
Sessiointikohtaus humahteli pääni lävitse, katselin sämpylöitä ja keksipaketteja kauempaa. Ei. EI. Kun ei ole rahaa.
Jauhenliha oli tämänpäiväistä, puoleen hintaan.
Torilla oli tuoretta ruisleipää, sitä, joka on sisältä vähän raaka, siten se painaa enemmän. Lähemmäs kilon yksi kiekko, vaikka onkin vain hitusen suurempi kuin ne, mitä kaupassa myydään. Juttelin tädin kanssa mukavia, small-talkia, jota suomalaisten kiistetään osaavan. Kuitenkin jokainen pieneen hymyyn taipuvainen osaa aukaista suunsa torilla tai kaupassa, vuodattaa herisevää tarinaa tuntemattomille. "Onpa kolkko tuuli", "Odotas kun minä sen lompakon täältä kassinpohjalta jostain kaivan", "Hienoa että maidon hinta on laskenut!".
Ei small-talk ole sitä että jokaisella bussipysäkillä täytyy pysähtyä lörpöttämään säästä ja tulevasta kesästä.
Kävin kyselemässä autokoulusta, saanko käydä II-vaiheen kesällä, vaikka syksystä olikin puhuttu. Kun kerta olen Suomessa nyt jo puoli vuotta asunut, hoituisi alta pois ja lupa yksin ajamiseenkin tulisi. Kesäkuun ensimmäinen päivä, silloin on mahdollisuus.
Kassit laahasi maita ja mantuja kun vedin niitä perässäni kotia kohti. Liian painavaa, liian pitkä matka. Liian kova muistutus siitä, kuinka huonossa kunnossa olen fyysisesti nyt kun en ole saanut lupaa liikkua. Liikaa mainoksia oven takana, levähtäneenä mereksi eteisen matolle.
Tein laatikot, tiskasinkin heti, pyyhin pöytätasot murusista, mutta lattiaa en jaksanut imuroida. Mitä sitä nyt pröystäilemään, vaikka kahvit jouduinkin Jelenalle, enoni viimeisillään raskaana olevalle vaimolle, ja tämän siskolle keittämään. Tai eihän raskaana olevat naiset kahvia juo, greippimehua löytyi kaapista.

Enkä ole vielä syönyt tänään mitään.
Sittenkään.
Odotan vain, että Leijona pääsee töistä ja hakee Pupun matkaan, sitten saan syöttää niiden mahat täyteen makaronilaatikkoa. Ehkä keksin, mitä suuni kaipaa.

Ps. en uskalla ostaa vaaleaa leipää (vaikka mmnh ne toririeskat...<3), se on yhtä varma merkki äkkikuolemasta kuin jäätelön kantaminen kotiin.