Minne leijat karkaavat?

Minne se kaikki meni... ei täällä. Ei täälläkään. Missä se nyt taas on.
Kyllä se tietää, etten jaksa etsiä, kompastelen vain jalkoihini ja hengitys on niin paksua ettei mahdu pullahtamaan ulos suustani.
Toinen käteni on auringon tummentama, toinen läpikuultavan vaalea, olen eriparinen. Piilotan kaiken ihoni vaatevuoren alle, ettei kukaan pääse näkemään. Haluan juosta, juosta, juosta, jalkani vispaavat ja tärisevät ja haluavat katupölyn alleen.
Otan vielä muutaman Opamoxin, keikun tuolinreunalla ja voin pahoin siirtäessä katseeni alaspäin. Eikö tämä koskaan lopu? Tämä päivä ja huominen päivä, vapaapäivät ne vasta kamalia onkin, eikä tämä viikko ja tämä kuukausi ja tämä elämä nyt voisi vain valua loppuun asti, ne viimeisetkin muruset tiimalasin kaulalla.
Minä en todellakaan jaksa.
Huijaan, että voin todellakin hyvin.
Vatsani heittää kuperkeikkaa, eikä ollenkaan hyvällä tavalla.
Silmäni verestävät, tässä se nyt on.
En edes jaksa olla yllättynyt, kyllä minä tämän tunnistan, burn out. Jokaisen maniajakson päätteeksi täydellinen veltostuminen, täyspäiväinen ahdistus, täysi hajoaminen. Vaikka teippaan ja liimaan ja hion kaiken niin tasaiseksi ettei sitä heti huomaa. Jos ei näe hermostunutta pälyilyäni, äänettömiä itkukohtauksiani tai unettomia öitäni, aamuja jolloin paiskaan itseni ylös sängystä ja pakotan lähtemään, ei se päivä sen nopeammin kulu vaikka jäisinkin tärisemään peittojen alle tämän kanssa. Tämä ahdistus kaipaa liikettä. Äärimmäisiä ponnisteluita.
Muttei niitä enää löydy. Edes tahtoa.
En halua enää aiheuttaa huolta ja ärtymystä. Anteeksi äiti, anteeksi isät, anteeksi lapset, anteeksi sisarukset. Anteeksi Leijona, että olen tälläinen enkä ollenkaan riittävä.
Nyt aion pärjätä omillani, se on lopetettava itsesääli ja inhotus, en minä ole enää lapsi, ei minulla ole oikeutta rasittaa toisia ja vinkua kuinka kamalaa kaikki on. Kuinka en voi käydä kaupassa, kuinka en voi hengittää bussissa, kuinka en voi edes kumartua nostaakseni roskaa lattialta ja viedäkseni sen roskapussiin. Ja siitä roskapussin ulos.
Paleltaa, särkee päätä, minä en suostu olemaan flunssassa.
Minä en jaksa tehdä töitä.
Minä en halua olla kotona.
Enkä ainakaan suostu lähtemään osastolle, vaikkse kuinka pienentäisikin jokaisen taakkaa, sen verran itsekäs olen vielä vähän aikaa.

Nyt ei vain tule mitään.