Minä tiedän mitä sanoa, mutten miten näyttää sen

Monta koiraa on mennyt tänä kesänä; äitin 14-vuotias, serkun 4-vuotias, pikkuserkun vanhus, ja niin monta muuta. Aijaa, voi harmi.
Työkaveri jakaa salaisuuden, se menee huomenna salaa naimisiin. Vautsi... sehän on hienoa!

Seison kaikista taaempana, selkien takana, piiloudun aurinkolasieni taakse ja harjoittelen peilin edessä hymyä, se on vieläkin niin vaikea saada näyttämään luonnolliselta. Ilmeeni on aina samanlainen, olen sitten iloinen, surullinen tai raivoissani, puheterapiassa laitetaan pumpulituppoja suuhun ja väännellään kasvoja.
Aina välillä unohdan, että se kaikki on pakotettua ja keskittymistä vaativaa, ilmeillä kuten toiset.

Zumbatunnilla pyörryttää ja on se kamala tuskaolo kun on niin kuuma, mutta ihohuokoset lyövät lukkoon ja iho nousee kananlihalle ja väristyksiä kulkee tasaisina impulsseina pitkin kehoa. Kylki kipuilee, kaikki neste on niin pakkautunutta kehoon, että pelkkä hengittäminen sattuu.

Ostetaan Anorektikkotytön kanssa fetajuustoa, maissilastuja, porkkanoita ja kurkkua. Pakataan ne pajukoriin ja käärin siihen päälle punaisen liinan, kavutaan kallioille polttamaan tupakkaa dippaillessamme eväitämme salsapurkkiin. On niin rauhallinen olo pienessä iltatuulenvireessä auringon viimein suostuessa verhoutumaan hennon pilven taakse, edes hetkeksi.

Istun mattolaiturilla ja uitan jalkojani joessa, kala nappailee veden pinnalla parveilevia hyttysiä suuhunsa ja vesikirppu kiertää minut kaukaa, yhteen pöydistä on kaiverrettu minun nimikirjaimeni, ne olivat jo silloin lahoamispisteessä, entä sitten nyt melkein kymmenen vuotta eteenpäin?

Makoilen pikkuveikan huoneen sohvalla, syödään loput 100g tortillalastupussista, se on vielä yli puolillaan, veikka kahmaisee itselleen suurimman osan, mikä minun puolestani käy ihan hyvin, se syö paljon sipsiä, ja aina välillä karkkiakin, mutta sitä harvemmin, koska lapsena jako oli se, että minä sain karkit ja se sipsit. Se on samanlainen kuin minäkin olin, tai ehkä olen, en vain osaa käsittää sitä enää, pari vuotta sitten; syö vain herkkuja päivät pitkät, mutta silti pysyy liian laihana, se on 185 senttinen ja painaa 60 kiloa, vielä reilu vuosi sitten se oli hyvällä tuurilla 56 kiloinen farkut jalassa alkuillasta.
Kysyn, lähdettäisiinkö joku päivä huvipuistoon, ja se sanoo kyllä, ja minä ilahdun paljon, kysyn, onko sen tyttöystävällä vapaita viikonloppuja, mutta se vain mutisee jotenkin outona, ettei muista. Tätä en olekaan nähnyt ennen, ei olla vietetty enää niin paljoa aikaa yhdessä, osaan lukea sitä kuin avointa kirjaa, mutta nyt olen ollut hieman pimennossa.
Juu juu...

Hoipapoika soittaa humalassa kahdeltatoista yöllä, herään siihen, äiti kohottaa kulmaansa tietokoneen äärestä kun vartin kuluttua puhelu loppuu ja hoipertelen vessaan.

Töissä istun märän froteepyyhkeen päällä.