Come to papa

Minua aina välillä pelottaa. Joka päivä jonkin verran, eilen enemmän, tänään on koko aamun pelottanut. Ihan vaan olemassaolo, tai ennemminkin se, onko sitä edes olemassa. Olen taas ajatellut sitä, että mitä jos tätä mitään ei tapahdu, ja makaankin jossain pakkopaidassa täysin liikkumattomana, silmät levällään, eikä ketään ole oikeasti olemassa, vaan tämä on muka-elämää.
Nappi Stellaa tuntuu yllättävän nopeasti, ja pitkästä aikaa, jossakin. Se on hassu olo, olo muuttuu sisältä karheaksi. Se ei turruta, vaan saa kaiken tuntumaan joltakin. Jos syö, kurkku rapisee. Jos juo, neste liikkuu hitaasti alas kurkusta vatsalaukkuun. Askeleet ovat huteria, mutta pistelevät. Joku osa kehosta nukahtaa, suurin osa aivoista, mutta silti sitä on hereillä, ennen kuin sammuu.

Näen unta, että kerron äitille, tai yritän kertoa, että olen raskaana.
Herään kylmästä hiestä märkänä viideltä, kelaan nopeasti unen uudestaan läpi, ja sammun taas odottamaan kellonsoittoa kymmentä vaille kuusi.
Kolme torkutusta.
Yleensä stellaunien jälkeen ei muista edes nähneensä unia.

En syökään muroja aamupalaksi, eilen oksensin colalightinruskeaa kökköoksennusta käsilleni, kun tyhmänä mätin vain ruokaa sisuksiini, vaikkei kasaanpainunut vatsalaukku vedä sellaisia määriä, söin kolme leipäviipaletta päällikkeineen, ja mukillinen appelsiinimehua, kuinka terveellisenkuuloinen aamupala, mutta rutiinista poikkeaminen tuo aina huonon olon.
Olen vielä unessa ja päässäni ja ajatuksissani, neljättä päivää, autolla ajaminen pelottaa toista päivää, puristan rattia valkenevin rystysin ja hyperventiloin, kun on niin paljon liikennettä. Toiset autot ajavat liian lähellä ja niiden valokeilat ovat vihaisia, jään tuijottamaan kädessäni palavaa tupakkaa, järjenjuoksu ei ole järin nopeaa, mietin puolet työmatkasta mikä sen pojan selässä kimmelsi, pääni mökeltää sammaltaen, että sen paidan printtiin osui aurinko.

Mietin, uskallanko koskaan kertoa kontaktilleni nuorisopolilla, että minua surettaa, kuinka en halua rasittaa sitä kaikella, sillä näen kuinka täynnä se on jo. Se on katkera, sillä on elämänkokemusta, se ymmärtää kyllä, ja on viisas, mutta se ei ole onnellinen. Niitä onnenhetkiä tulee aina välillä ulos sen suusta, kun se hieman kainosti kertoo itsestään aina välillä, saavutuksistaan, ja näinä hetkinä se tuntuu tekevän meistä yhdenvertaisen. Mutta se joutuu kohtaamaan työssään niin paljon kaikkea turhaa surua: ihmisiä, nuoria, teinejä ja heidän vanhempiaan, jotka eivät suostu uskomaan asioita, vaan ottavat syytökset itseensä; väittävät, että ovat aina se, joka kuuntelee toisia, ja eivät usko, että elämä paranee itsestään ajan kuluessa; tai itse asiassa elämä ei parane, mutta aivot kasvavat ja sydän kypsyy, jos sen antaa vain, 12-, 13-, 15-, 17- ja 21-vuotiaana on täysin eri ihminen sisältä.
Kunhan vain uskaltaa katsomaan peiliin.
Ihminen on onnellisimmillaan viisissäkymmenissä, kun huoli omista lapsista alkaa helpottaa ja saa nähdä lapsenlapsia, nauttia omasta elämästään ja vapaudesta, siinä iässä sitä osaa arvostaa, toisin kuin 35 vuotta aikaisemmin, kun viimeksi oli samalla tavalla vapaa.

Minua välillä harmittaa, etten elä keski-ikääni 50-vuotiaana, lääkärit ovat luvanneet ihmisestä ja erikoistumisalasta riippuen 30–50 vuoden eliniänodotuksen.

En tiedä kestänkö edes tätä kesää, tätä töissä olemista paahteessa, heti aamusta sisällä 29.3°C ennen kuin edes koneet saa päälle tai aurinko alkaa porottaa tälle puolen taloa.
Mutten minä voi vaan lähteä, koska minä olen hyvä työssäni.
Tai ei, koska minä tiedän olevan niin hyvä työssäni, etten voi luovuttaa.

Mietin, uskallanko kertoa sille saamatta sitä huokaamaan raskaasti, että haluaisin ajaa kolarin. Iskeä puukon rintaani. Työntää käteni sirkkeliin. Että tapahtumien ajattelukin saa hyvänolon kuplimaan sisälläni. Haluaisin vain tietää miltä se tuntuu, nyt elän valveunessa, eikä mikään tunnu miltään, paitsi hullusti itseään raapimaan saavat kutiseva paarmanpuremat ympäriinsä.

Mietin, uskallanko kertoa kenellekään koskaan, miltä minusta tuntuu ilman, että olisin psykoosissa. Tuskin, en ole niin ilkeä muita kohtaan.

Luin eilen Torey Haydenin Toisten Lapset, tai en lukenut, siinä on vielä viimeinen luku jäljellä, halusin vain säästää jotakin tälle päivälle, ei sitä kuulu näin tyhmän lukea kokonaista kirjaa yhdessä illassa.