Come to papa

Oltiin eilen iskän kanssa kahdestaan kotona. Äiti, isosisko ja tyhmä pikkuveli kävivät Tallinnan reissulla, pienemmät sisarukset oli viety isälleen, siellä ne viihtyy koko loppuviikon, mikä lienee sille paskiaiselle ihan hyväksi, eipähän pääsee yhteen viikonloppuun juomaan aivojaan narikkaan.
Ei olla oltu iskän kanssa pitkään aikaan kahdestaan, pilkottiin puita, tai se pilkkoi ja minä kasasin, saunottiin ja juotiin olutta, katseltiin telkkaria ja minä söin mansikoita kaksi litraa, mitkä olin aiemmin käynyt hakemassa itselleni, iskä sanoi, ettei se tykkää mansikoista, miten kukaan voi olla tykkäämättä niistä?

Kun äiti ei ollut kotona, sain olla oma itseni, kuljeskella ympäriinsä päättömästi, kommentoida tekemisiäni ilman ivallisia huomautuksia ja tutkiskella käsiäni, mikä on äärimmäisen rauhoittavaa.
Aloin lukemaan edellisen Torey Haydenin perään heti toista, Tiikerin lasta, vaikka petyinkin jo alkumetreillä siihen, kuinka helpolta Hayden sai kaiken kuulostamaan, se vältteli sanomasta liikoja, mutta niinhän se aina on vaikeiden asioiden kohdalla, vaikka kuinka olisi kokenut ja käynyt asiaa lävitse päässään.
Enpä tiedä, mistä tämä lukuinto on tullut ihan yhtäkkiä, se on jännittävää, joka luvun jälkeen pelottaa, pystyykö jatkamaan, vai tuleeko taas vastaan se jokin, mikä estää ja aiheuttaa fyysisiä oireita, jolloin lukeminen on pakko jättää kesken ja siirtyä keinuttamaan itseään.

Lukeminen ei työni ohella ole ehkä järkevintä, sillä vaikka se saa ajatukset liikkumaan, sillä välttelee silti omia mietteitään, mutta, jos pysyn tällä tavoin suhteellisessa kunnossa nämä jäljellä olevat 3.5 työviikkoa, pitäisi vain olla onnellinen.

Ja olenhan minä, minä olen ylittänyt itseni niin monta kertaa tämän kuluneen vuoden aikana, enkä ole ollut osastolla vuoteen. Osaksi siksi, ettei minua sinne ole huolittu, mutta ehkä niin on ollut parempi, onhan se jo tässä iässä ja sillä määrällä osastokokemusta ja hoitoa osattava hoitaa itse itseäänkin, vaikka harvempi lapsena skitsofreniaan sairastunut edes ikinä oppii kokonaan kuivaksi.

Äiti toi minulle tuliaisiksi pyytämiäni hedelmätoffeita, niistä minä pidän, Suomesta ei saa hedelmätoffeeta, en laske niitä missä on inhimillistettyjen hedelmien kuvia paketissa, eivät ne mitään toffeeta ole, eivätkä olleet oikein Chewitsitkään, ne pienet palaset, joiden paketissa oli lohikäärmeen kuva, mutta niitäkään ei taida enää Suomesta saada.
Hedelmätoffeeta minä kaipaan Suomessa, kunnon lakritsaa ja salmiakkia Englannissa.

Se toi myös minulle uuden kauniin maatuskan ja kartsan tupakkaa, mikä on hyvä, sillä eilen edellinen loppuikin jo, tai ei ”jo”, johan se on minulle tullut reilu kuukausi sitten, ja olen kyllä siinä välissä ostanutkin askeja siitä syystä, että 1. välillä tekee mieli vihreää tupakkaa punaisen sijasta ja 2. minun muistini ei ole kaikista parhain ja unohdan, että minulla on ollut kotona jemmassa muutama pahanpäivänvara.

Äiti kyllä tietää mistä tykkään, ja olen niin onnellinen näistä pienistä ja harvoista huomionosoituksista, vaikka olisin ehkä itsekin halunnut lähteä laivalle, mutta eihän se olisi käynyt, minulla kun on töitä, toisin kuin muilla sisaruksillani.
Ehkä se on joskus salaa ylpeä minusta, kuten silloin kun huomasin Leijonan feisbuuktilillä Mafia Warsia pelatessani, että se oli laittanut omiin kansioihinsa joitakin minun niiden koneella tekemiäni tuherruksia.