Come to papa

Nenää kutittaa tänään enemmän kuin kahtena aikaisempana päivänä, se on turpea ja valuttaa paksua limaa jota on käsillä ja pöntönreunalla ja korvantakaa paenneilla hiuksilla.
Kun kaikki ei mene niin kuin ehkä haluaisi, vaikkei enää vuoteen ollakaan tehty suunnitelmia kuten ennen, tuhahdettu vain että mitä väliä kun ei niitä toteuta kuitenkaan.
Kun huoneessa on pimeää ja kasvot kuumottaa television lämmöstä, vaikka istuu ruudusta useamman loikan päässä, saattaa alkaa tuntumaan siltä, ettei ehkä olekaan väliä. Muttei siitä saa mitään iloa enää, tulee vain huonovointiseksi ja tietää että aamulla kaduttaa kun valkuaiset on keltuaiset ja sameat ja huonoja naamapäiviä alkaa taas ilmaantumaan liukuhihnalla.

Ei ole väliä kuinka kovaääninen on, tai että tyhjentää vielä kolme minuuttia sappea kunnes yskii vain tyhjää ja silmissä sumentaa ja päässä hakkaa vasara aina kun liikahtaa.

Tänään minä jään taas yksin odottamaan vastauksia.
Olen kuulemma niin vahva ja urhea mutten minä ole vaan ponnistelen ylimpään kerrokseen muttei tässä talossa pääse katolle niin kuin aina kaikissa muissa kodeissa on päässyt, vaikka etupihalta on harjattu hiekat ja viimeiset jäät pois ja se on niin kauniin tasainen ja tuoksuu keväältä.

Naapureilla jaksaa olla juhlat, minä taidan pelätä viikonloppuja taas, ei tämänikäisenä ole hyväksyttävää olla kotona, niinhän se yksikin sanoi, hyvin kummastuneena ja tottumattomana itse olemaan yksin, eikö se oo vähän surullista? tai siis... eikö siinä tuu tylsää?
Totta kai tulee
ja onhan se aika
- ja sitten sanon sen surullisimman lauseen ikinä, mutta siihen on jo tottunu.
Vaikkei se niinkään ole, ei vaan ole enää ketään joka jaksaisi pyyteettä.