Tänäänkin sataa vettä ja räntää

Äiti soittaa. Muttei se ikinä kuitenkaan soita, näen vain siitä unta niin usein, etten enää edes ole varma. Joskus on unia siitäkin, että se tulee käymään, muttei se ole ikinä käynyt tässä asunnossa, edes oven takana, muutaman kerran se on ajanut autonsa alaovelle ja avannut paksin niin että saan tavarani ulos, ja sitten vain lähtenyt.
Edellisessäkään ei, silloin kun asuin Leijonan kotona se kävi kerran.

Nykyään en tosin edes halua että se tai iskä, joka ei myöskään enää käy nyt kun siskokin asuu poissa kotoa, jolle se voi soitella ja käydä vierailemassa niin ettei tarvitse äpäräpoikaa yrittää tavoitella, tulee käymään, en halua että ne tulee irvistelemään sille että poltan sisällä enkä jaksa edes välittää.

Vaikkei sillä sanomista saisi olla, kyllä minä tiedän että se on ennen polttanut, olen löytänyt sen laukusta askin sinistä L&M:ää mitä se veti töissä ja tuli sitten kotiin olemaan hermo kireällä. Ja poltti se silloinkin kun olin pieni, silloin ainoastaan kun oltiin kahdestaan aamupäivät kotona ja se istui portailla vetämässä savua sisäänsä sillä aikaa kun minä ajelin pitkin kumpareista pihaa veikan sinisellä potkumopolla.

Kai minä yleensä sanon äitistä pahaa, mutta pahaa en tarkoita, se on kuitenkin elämäni nainen ja tärkein ikinä, enkä tiedä miten muutenkaan asiat olisi voinut hoitaa yhden kauhukakaran ja kahden kiltin kanssa.

Salatupakointi kuuluu sukuun, molemminpuolin ja vielä iskänkin puolelle.

Minun on taas vähän helpompi hengittää liian tiukoissa farkuissa kun käyn syömässä entisen tyttöystävän kanssa, se on lihonnut mutta elää sen mukaan, että elämässä on muitakin murheita, ja nousut ja laskut kuuluu joka asiassa luonnolliseen kiertokulkuun.
Naureskellaan täysi-ikäistyneille tytöille jotka itkevät muotojaan eivätkä hyväksy sitä ettei 13-vuotiaan muodoton ruumis edes ole kaunis tai että siihen ei yksinkertaisesti luonnollisista syistä enää voi palata.

On taas kevättä ilmassa kun sateessakin jokainen vastaantuleva uros näyttää hyvältä ja ihanalta, etenkin postipoika, postipoikiin minulla nyt muutenkin on aina ollut fiksaatio, tavarantoimittajiin ylipäätänsäkin.

Ja savolaisiin.

Koko ajan on nälkä mutta koko ajan on paha olo ja oksettaa ja silmät ja nenä vuotaa ja mahaankin koskee.

Ja itkettää.
Ja raivostuttaa.
Ja sitten itkettää lisää,
vaikkei nyt osaakaan itkeä,
nikottelee vaan tyhjää.

eikä sekään auta että Leijona pyytää anteeksi vitsailuaan terveydestään, siitä edes se ei saa vitsailla, siitä edes se ei saa puhua ja minua vituttaa se etten vaan yksinkertaisesti pysty kuuntelemaan sen huolia.

Sekin on paskaa että vihreä KoKo-muki räsähtää rikki, mutta onni on ettei Leijonan Leijona-lasi mene paskaksi, koska sellaista ei enää saa uutta, ja minä sen sille olen ostanut joten sen on vaan pysyttävä ehjänä.

Koska jos se kuolee minä en ainakaan miksikään leskeksi tänne jää.

Sitte ku minun on parempi olo mennään matkoille. Varmaan kesällä.

Mutten minä kesällä pääse mihinkään.

No syksyllä sitte.

Se antaa vitsinä morsiuslehden ja silloin keittää yli ja revin sen silpuksi ja menen vaatekomeroon istumaan.

Repikööt siitä huumoria.