Anttu muuttaa

Olen kirjoittanut tässä samassa paikassa tammikuusta 2009 lähtien. Välillä tuntuu siltä, ettei ole mitään sanottavaa. Melkeinpä jopa aika usein. Olen kärsinyt henkisestä blokista lähes vuoden ainakin tähän syksyyn asti jatkuen (kiitti efeksori) ja loppujen lopuksi kyllästynyt sitten oikeastaan kaikkeen. Tämä ei ole enää minun kotini.

Elämäni on muuttunut näiden kolmen vuoden aikana kuitenkin hurjasti, joten tuntuu hieman oudolta rinnastaa itseensä niinkin vanhoja tekstejä. Koska en enää ole sellainen. Olen vähän erilainen. Vanhempi ja raihnaisempi, mutta henkisesti paremmassa jamassa. Ja kirjoittanut lähemmäs 1000 vikinäpostia tänne, joten ehkä se on parempikin vaihtaa vähän maisemaa.

En minä ketään hylkää, minä vain tein toisen blogin tämän saman käyttäjätunnuksen alle, jonka, kunhan sen nyt saan ensin säädettyä mieleisekseni, vapautan käyttöön ja luettavaksi sitten kun sitä alan pitämään. Luultavasti tämän vuoden loppupuolella/ensivuoden alussa. Pistän muistiin johonkin tämän ilmoituksen niitä varten, jotka haluavat sinne siirtyä kun aika tästä turvapyhätöstä jättää, ja jossakin kohtaa piilotan (mahdollisesti myös poistan) tämän blogin kokonaan, mutta siitäkin varmaan ilmoittelen lähempänä ajankohtana tarkemmin.

"Uusi bloki" käsittelee ihan samalla tavalla elämääni ja arkeani, kuin tämäkin, varmaan täysin samanlaisessa muodossa, enkä edelleenkään aio sinne lisäillä tarkoituksella omasta naamavärkistäni kuvia. Että jos kiinnostaa, niin pistäkää korvantaakse, kylillekin saa mennä kuuluttamaan, jos siltä tuntuu.

http://superantunseikkailut.blogspot.com/

tuossapa linkki, mutta eipä sinne vielä ulkopuoliset pääse, eikä siellä kyllä mitään luekaan!

Ihan paras päivä!

Tätä on ootettu! Siis kuin kuuta laskevaa konsanaan. Kivaa päivää. Päivää kun tuntuu ihan normaalilta ihmiseltä! Päivää kun ei masenna tai ei käy ylikierroksilla, tuntuu pystyvänsä vaikka ja mihin, eikä ole maailman paskin ihminen vaikka päättäkin vain löhötä ja herkutella sohvalla kultsimultsinsa sylissä, pelata feisbuukipelejä kultsimultsinsa feisbuukitilillä ja tuijotella telkkaa kultsimultsinsa kanssa! Päivää kun oikeasti kiinnostaa elämä ja tuntuu siltä että tässähän saattaa olla jopa jotain järkeä. Päivää kun jaksaa nähdä kokonaiskuvan eikä aina vain pieniä murusia sieltä ja täältä ja tuolta osaamatta rakentaa niistä oikeannäköistä palapeliä. Päivä kun maha on pömppö ja turvoksissa mutta vittujakaan ei voisi kiinnostaa kun aurinko paistaa ja hymyilyttää niin että peräsuolikin suipistelee ylöspäin!

Tänäinen poliaika siirrettiin eilen puoli yhdestä kymmeneen. Ensin en ollut alkuunkaan mielissäni, mutta sittenpä alkoi tuntua siltä, ettei sillä nyt sen suurempaa väliä ole. Kouluun hakemaan tehtävämonisteita, bussilla miekkarille, siellä vuorovaikutuksentäyteistä keskustelua, Sinooperi, apteekki, ruokakauppa ja takaisin kouluun tekemään tiistaitehtävät valmiiksi. Kotiin halailemaan ja tavarataloon pyörähtämään hanipupsipuppelin kanssa. Ruokaa, karkkia ja hyvää ohjelmaa. Laatuaikaa ja yhdessäoloa ihan älyttömän pitkästä aikaa, tuntuu ainakin että kunnon yhdessäolokerrasta olisi taas vierähtänyt tovi jos toinenkin, kun en ole osannut olla läsnä.

Psykosetä hieroo ohimoitaan ja huokaisee helpottuneen hämmentyneenä. Parina viime kertana olen ehdottanut osastoa ja tasaavan lääkityksen kokeilua... nyt ei edes tahtoisi muistaa miksi, koska sinä olet taas ihan eri ihminen. Nyt olet siinä, silloin et ole tainnut oikein olla.

Niin minä olen aina väittänytkin; että ei minun oloja ymmärtääkseni riitä se, että kerran kuussa käyn avautumassa, niin on varmasti monella muullakin, ja kokonaiskuva jää täysin muodostumatta, ja itselle ne pahat olot patoutuu sisään ja niihin reagoi turhan voimakkaasti. Tulee halu satuttaa itseään (ja usein sitä halua toteutetaan), tahtoo pois, tahtoo kuolla, mikään ei vain tunnu kivalta ja pelottaa - mutta... se ei ole koskaan jatkuvaa, kunhan oppii keinonsa aukaista ne lukot (joiden aukominen ilman apukeinoja on lähes mahdotonta). Minä olen ihan onnellinen loppupeleissä, jos selviän viikon tappomasennuksella ja viikon manialla kerran muutamassa kuukaudessa tai jopa puolessa vuodessa. Kumpikin vuorotteleva olo on kamalaa, ei ole ikinä hyvä olla, mutta nyt niistä ollaan selvitty edes joksikin aikaa. Ainakin tuntuu siltä. Tänään on tuntunut hyvinkin vahvalta ihmiseltä. Sellaiselta jolla on oikeus olla juuri semmoinen kun on!

Ja minähän olen, ainakin tämän päivän ajan: vähän turvoksissa oleva pömppömahainen kaljuuntunut liian lyhyt ukko, jolla on sysimustat silmänaluset, punaisia ihottumaläiskiä naamassa; joka voi aina välillä niin pahoin sytostaateistaan että oksentelee jaloilleen; jonka mielestä persimonit maistuvat makeutusaineelta ja ovat karmeinta shittiä mitä maa päällään kantaa, mutta silti taitaa ostaa niitä vielä uudelleen jonakin päivänä; joka on tyhmä ja vähän vajaa ukkeli, joka kulkee ympäriinsä aviomiehensä pieruverkkareissa, kun ei jaksa kaivaa omiaan kaapista.

Eilinen sytostaatti oli puolivälikäynti, puolet siis enää jäljellä, ja joulukuun lopussa päästään ylä- ja alapäätähystyksiin (toivottavasti ei samaa letkua käyttäen, etenkään, jos järjestys on ala- ja sitten vasta yläpää) tarkistelemaan, voiko suolet jo saada rakennettua takaisin yhteen eli saanko paskaputkeni vihdoin ja viimein ja kaikkien itkujen jälkeen takaisin! Tuntuu taas, että tässäkin sairastamisessa on jotain ideaa, kun saa itsekin tietää, mitä tapahtuu, ja että tulevat tapahtumat ovat näilllä näkymin oikein mieluisia. Kyllä on edelleenkin ihan kamala ikävä paskantamista nimittäin.

Voi maanantai ja 5 päivän odotus

Kotiäitiaamu. Aamupuurojen keittelyä, kuskailua, pyykinpesua, siivoilua. Huokailua taas tunnin pituisiksi jääneistä yöunista, rauhattomista sellaisista, siinäkin välissä ehtii heräillä tuijottamaan kelloa ja kääntämään kylkeä.

Oma aamu alkaa nyt. Teetä ja aamiaista, pari jaksoa Simpsoneita ja pakkailua. Kohta nokka kohti sairaalaa ja sytoihin. Tänään minä menen takaisin kotiin, voimaan pahoin ja haisemaan pahalta, katsomaan minun ukkojani, ne on olleet Leijonan talolla molemmat, Aivikselle se on hankkinut sinne oman luolan, ja kohta on kuulemma piha-aitaus ja mökkikin valmis.

Kyllä sitä eilen oli vähän pettynyt olo, kun poika lähti niin aikaisin omaan kotiinsa, ja meidän iskä ei palannut matkoilta ennen iltayhdeksää, sitä vain varttui ja kieriskeli henkisissä tuskissaan. Menneisyydestä eräs ukko laittoi viestiä, se sama ahdistus ja viha mitä se aikoinaan jätti jälkeensä nostelee taas päätään, kuinka joillakin voi olla sellainen vaikutus toisiin? Runnoa kunnolla itsetunnon lyttyyn ja saada vihaamaan kaikkea, jättää niitä henkisiä arpia kasan peräänsä. Vaikka se aika jonka ehtii viettää yhdessä olisi vain muutaman päivän pituinen.

Minä odotan lauantaita, viimeistä työssäoppimisvuoroa, sitten minulla on 15 opintoviikkoa kasassa, kaikki mitä tarvitsen, kaikesta muustakin pääsen läpi, enää tarvitsee stressata opparia, ja sehän vasta stressipatteja naamaan aiheuttaakin. Kun ei saa edes aihettaan päätettyä.

Minä odotan lauantaita, silloin minulle tulee kolme murua, ja yksi isi.

Pohditaan että mitä vittua tässä ihan oikeasti on järkeä, ts. bloggarin identiteettikriisi vol. 254 186416 185

Anonyymi sanoi...
Kertoisitko joskus sijaisperheestä, jossa olit jonkin aikaa teininä? Olet maininnut sen ohimennen ainakin pari kertaa, mutta en muista, että olisit kertonut siitä mitään sen enempää.

Niinhän minä olen sen maininnut ja kirjoittanut ihan tekstinkin tällöin.

En tiedä, onko minulla kyseiseen tekstiin paljoakaan lisättävää, ehkä korjattavia kohtia olisi muutama, mutta annan asian olla. Nuorena aika kulki ihan samaan tapaan kohdallani sykleissä, joten aikaan ja paikkaan sidotuilla yksityiskohdilla ei liene suurta merkitystä kokonaiskuvan kannalta.

Sijaisvanhempani ovat hyvin sydämellisiä ja ihania ihmisiä, joilla nykyään on oma mukula ja olen siitä hyvin onnellinen heidän puolestaan. Olen heitä nähnyt noin kolme kertaa sieltä 2005 kesällä poismuuttamiseni jälkeen ohimennen, yhteyksiä sen suuremmin ei olla pidetty, eikä tule törmäiltyäkään kun en siinä lapsuudenkaupungissani enää asustele. Joulukortit laitetaan ja siinä se nyt on. Siellä asuminen oli parasta mitä minulle saattoi tapahtua, vaikkei sitä silloin ymmärtänytkään. Sitä jaksoi vain olla katkera siitä että koti vietiin alta ja tyrkättiin vieraiden nurkkiin eikä äitiä voinut kiinnostaa paskanvertaa se, miten yhdelle omistaan kävi, pilalla nyt oli jo muutenkin.

Mielestäni minulla ei ole oikeutta paljastaa heistä sen enempää täällä. Tarkennan nyt, että tarkoitukseni ei ole kuulostaa ilkeältä tai vittumaiselta kilipäältä, vaan näin asian koen ja niinhän se onkin ihan oikeassa maailmassa.

Mielestäni minulla on myös hyvin suuri oikeus olla vastailematta "oletko näissä kuvissa?"-kysymyksiin, sillä ne ovat hyvin epäoleellisia blogini tarkoituksen kannalta. En näe tarpeelliseksi yhdistää kasvoja teksteihin, vaikka nykytrendi onkin pitää lifestylepäiväkirjoja joissa esitellään kotia ja kavereita ja lähetetään montasataa kuvaa omasta naamavärkistään ikuisesti internettiin seilaamaan. Olen joissakin kuvissani, mutta oleellista ei ole, että missä niistä. Olisiko se reilua että joku menisi tunnistelemaan minua kaupungilla ja minulla ei olisi hajuakaan, kuka osoittelee suu pyöreänä ja pilaa mahdollisesti loppuviikkoni tällaisella epäkohteliaalla toiminnalla? Minusta nimittäin ei olisi.

Koska en julkaise tekstejäni omalla kuvallani vaikkakin nimeäni käytän, tunnen saavani paljon vapaammat kädet kirjoittamisen suhteen. Minun ei tarvitse pelätä itseni tai perheeni puolesta ja olen oikeutetumpi marisemaan elämän epäkohdista kuin ne, joiden täytyy aina esiintyä yleisölleen naama hymyssä. Bloggailua jotkut saattavat pitää harrastuksena, mutta minulle se on vain ajanvietettä ja itseanalysointia, ei harrastus. Ihan samaan tapaan kuin en pidä harrastuksena elokuvien katselua tai kavereiden kanssa hengailua.

Ajanvietettä ei pidä sekoittaa myöskään työhön, bloggailu ei ole työtä, ja sillä selvä. Siitä ei kenenkään tulisi saada korvausta, tai siinä tapauksessa jokaiselle vinettäjälle pitäisi maksaa pientä korvausta itsensä ja lukijoidensa viihdyttämisestä.

Blogini "kulta-aika" on mennyt jo ohitse, se oli sitä pitkälti alkuaikoina kun oikeasti voin ihan äärettömän pahoin, sain kommenttia ja jaksoin kommentoida enemmän, sillä ihmiset suostuivat jatkamaan keskustelua pidemmällekin. Kommenttihuoraa minusta ei saa, vaikka kivahan se on, jos joku viitsii edes jotakin pientä silloin tällöin laittaa. Kyllähän siinä kun nollariviä viikosta toiseen katselee tulee vähän sellainen olo että miksi sitä vaivautuu edes julkisesti kirjoittelemaan. Lukijoita on olevinaan +300 (päivässä tulee noin kolme uutta lukijaa ja noin kolme lähtee litomaan) eikä kenelläkään ole aikaa vinkata, mutta ehkä se on täysin omaa syytäni kun en esiinny omilla kasvoillani, eikä arkeni ole mielenkiintoisinta shittiä ikinä (noh noh, eipäs nyt aleta kuulostamaan katkeralta kakaralta joka oikeasti niitä kommentteja haluaisi ehdottomasti 10 joka tekstinsä perään). Harmi sosiaalipornolla mässäilevälle yhteiskunnalle, että voin oikeasti paremmin kuin muutama vuosi takaperin.

Olen tässä nyt taas pohtinut blogini tulevaisuutta. 1. lopetanko kokonaan, 2. lopetanko ja mahdollisesti alan kirjoittaa uudelleen jollakin muulla nimellä suurinpiirtein samanlaisella linjalla jatkaen vai 3. ... no, kolmosta nyt ei ole. Ehkä se on, että jatkan vain tässä näin ja tällä täysin samalla tavalla, vaikkakaan en enää tänne kirjoittamisesta saa samanlaista mielihyvää kuin muutamia vuosia sitten, nyt tämä ennemminkin tuntuu jonkinlaiselta velvollisuudelta, vaikka tuskin monikaan huomaisi lopettamistani, olen hiipunut jo niin pitkään kaikkien mammablogien ja sisustusblogien tieltä pois, joita itsekin kyllä tykkään seurailla, ei siinä mitään.

Minulla kun ei valitettavasti ole pienintäkään hajua siitä, mitä ihmiset haluavat!

Katsellaan taas kun sattuu löytymään jonkinlaista asiaa, nyt minä jatkan tätä surullisen pitkältä tuntuvaa työpäivää kuunnellen kauppakeskusteinien "heitä rööökiiiii!!"-kiljuntaa seuraavan 4,5 tunnin ajan. Hohhoijaa, kohta ollaan jo voitonpuolella.

Lorem ipsum

yks anttu on niin onnellinen möököpussin omistaja et meinaa perse revetä ylpeydestä

Neque porro quisquam est, qui dolorem ipsum, quia dolor sit, amet, consectetur, adipisci velit (Eikä ole ketään, joka pitää tuskasta sen itsensä tähden, ja sitä näin ollen haluaisi)

Cicero

Tähän päätelmään olemme tänään päässeet. Tänä hyvin hyvin tuskaisena ja paskamaisena päivänä. Vaikeaa ei ole nousta sängystä, vaikeaa on vain mennä sänkyyn ja löytää nukkumatti, sillä on edelleen osoitteeni hukassa ja minä käyn näillä inhottavilla kierroksilla. Tuntuu kuin ihoni alla kuhisi kastematoja ja jaloissani vipeltäisi muurahaisia. Ei päästä kolmanteen viikkoon peräkkäin polilla eteenpäin ja olemme kumpikin hoitajani kanssa tuskissamme kun tuntuu siltä että tarpoisin vanukkaassa jota tulvii suustani ja korvistani ja nenästäni ja se täyttää pääni enkä minä saa päästäni ja suustani ulos mitään, se ei ymmärrä ja toistelee sitä, ja minun tulee aina vain pahempi olla kun en ole tarpeeksi hyvä terapiaan.

Mutta kun minä en ihan oikeasti halua lääkitystä. Lyhytvaikutteisia nopeasti vaikuttavia tarvittaessa otettavia nappeja kyllä. Nukahtamislääke ei vain tässä olotilassa auta muuten kuin ehkä rohkaisee hullutuksiin. Haluaisin rauhoittavia, tiedän että niistä saisin apua, mutta niitä minä en saa. En koska olen ottanut niillä yliannostuksen ja en koska niihin jää koukkuun, eikö sitten muka tasaaviin jää? Miksi minulle annettiin Efexoria jos sitä pelätään että jään riippuvaiseksi lääkkeeseen? Miksi sitä määrätään niin paljon pahempaa paskaa ja miksi toisille annetaan ja minulle ei. En minä ole tyhmä itselääkitsijä, jätänhän unilääkkeetkin ottamatta jos otan vahvemmat särkylääkkeet, kyllä minä herätäkin haluan ja nimenomaan ilman sitä pöhnää jonka pidempivaikutteiset aiheuttavat. Minulle on kirjoitettu viimeisen kolme vuotta Stellaa ihan surutta, aina vain uusittu reseptiä sitä tahtia kun edellinen on käyty tyhjentämässä, eikä kukaan ole sanonut mitään.

Tasaavat lääkkeet vievät kuitenkin myös ne iloiset olot mukanaan. Ja kaiken luovuuden. Mikään ei kiinnosta kissanpaskan vertaa jos vetelee ilopillereitä naamariinsa.

En minä tiedä. En minä tiedä mikä minulla on, miksi on tällainen olo ja mikä siihen auttaa, kyllä minä sen haluaisin tietää ja siksi käyn ammattilaisen luona, valitettavasti se ei kai nyt sitten riitä. En tiedä kenelle olen vihainen, itselleni, psykosedälleni vai yhteiskunnalle. Itselleni luultavasti kun en jatkuvasti voi hyvin ja ajattele selkeästi.

En minä huomaa että olisit jotenkin levoton.

Nypin karvahupustani tukkoja ja ruttaan niitä kasaksi ja pudotan huppuni sisään. Haluaisin vaan juosta ympäriinsä. Ja huutaa. Ja on vaikeeta vaa istua. Mun on tosi vaikee olla tässä.

No juokse.

En mie. Kun en kehtaa.

Oletko saanu palautetta rauhattomuudesta?

En mie varmaa. Tai varmaa. Tai en mie tiiä. Tai jotaa. Oon kai jotaa. Mut vaa vitsailtu. Ja ku oon puhunu paljo mut en yleensä puhu mut ei sitä oteta minää kaikki muut puhuu nii paljo etä mieki saan joskus eikä se haittaa.

Pidän kurnutusääntä ja toivon ettei se kirjaa sitä ylös.

Erikivaa sunnuntaita vaan!

Alkaa jo ylikierrokset vietävien alikierrosten jälkeen tuntumaan pumpussa, vatsanpohjassa ja leukaperissä. Koko ajan on valmiustilassa, tumtumtumtum tu tumtumtumtum, kaikuu päässä asti. Koko ajan naurattaa, muttei se ole hyvänolon-naurua, se on sitä inhottavaa pakonomaista hillitsemätöntä hekottelua. Puheripuli painaa suussa. Yölläkään ei jaksaisi olla hiljaa, sitä vain pulputtaa menemään ja häiritsee toisten unia suunnitelmiaan ja kuvitelmiaan maalaillessa mielensä kankaalle, kai se auttaisi jos ne kirjottaisi ulos, pääsisi niistä, vaikkeikaan heti mutta yleensä viikkojen sisässä.

Odotan vain herätyskelloa ja pidättelen pissaa kovine kaulan imusolmukkeineni ja polvikipuineni. Lisää Buranaa ja päätöntä juoksentelua ympäriinsä. Vesi keittyy ja teepussi värjää kaiken ruskeallaan.

Olen laskenut, että jos minä olen koulupäivisin liikkeellä puoliyhdeksän pintaan vaikka ensimmäinen kellonkilkatus havahduttaa jo puoli kuusi, täytyy herätä myös nyt niihin aikoihin että ehtii. Lupasin lähteä messuille, juna lähtee yhdeksän jälkeen, ehkä olen puoliyhdeksän valmis ampaisemaan ovesta ulos kohti asemaa, vaikka pitää mennä varuillaan, ei se pumppu kaikkea kestä, se on tämä vajaatoiminta ja nämä maanisemmat minijaksot.

Minä ja pökertynyt hyttynen juodaan teetä ja selvitellään aikatauluja ja pelataan aamun pelit, Leijona saa nukkua vielä tunnin, sillä ei mene miljoonaa tuntia valmistautua, olen sille kateellinen, silti se näyttää ja tuoksuu aina hyvältä ja on pirteä viiden minuutin sisään heräämisestään hammaspesunraikkaana kahvikuppi kädessä valmiina lähtöön.

Kyllä minäkin haluaisin olla, ja oikeastaan syklin tällaiseen aikaan varmaan olisinkin, valmiina siis, en hyvännäköinen tai -tuoksuinen, mutten minä osaa. Teen miljoonaa asiaa yhtä aikaa ja kello juoksee ja minäkin juoksen mutta väärään suuntaan. Taputtelen peitevoidetta naamaani, klikkailen itselleni experiencepointseja, ehdin hamuta Nuuskamuikkusmukin suuhuni huulilleni. Kelaan ja kelaan ja haukon henkeäni kun ei sitä muuten saa, muljahtelee.

Jatkuva kiire ei-minkäänlaisen-kiireen perään, toisaalta mikäs sen parempi nostamaan pää sieltä mutakuopasta, mutta toisaalta taas tietää, että sinne palataan hetken kuluttua, kunhan stressi laukeaa. Menee siihen sitten päivä tai lähemmäs vuosi, kovemmin se kolahtaa kuin jos olisi koko ajan masentunut, niin ainakin minulla, pitkäaikainen masennus on vain hidasta päämäärätöntä itsemurhaa, äkillisessä romahduksessa sitä ei edes tule mietittyä kun nielee ne pillerinsä. Siksi minä en haluaisi lääkitystäkään, se on ihan liian helppoa yrittää, ja olen mielestäni yrittänyt sitä kikkaa jo ihan tarpeeksi monta kertaa vaikka pysyviä tuloksia en olekaan saanut aikaiseksi.

Ei se reilua ole, mutta minkäs teet.

Minä puhun ja puhun ja alkaa hävettää se kuinka suu vaahdossa syljen pinaattilettuja vähän vieraamman luokkalaisen kasvoille, se ei kehtaa pyyhkiä sylkeäni naamaltaan tai käskeä tukkimaan turpani. En pysy perässä tai muista mistä oli tarkoitus jutella, vai oliko sittenkään, tänään hiljaisuus ei ole ystäväni.

Teen kaikkea muuta paitsi sitä, mitä pitäisi.

Minä olen töissä, ollut 22 minuutin kuluttua neljä tuntia, kaksi on vielä jäljellä, ne kaksi saatanan turhauttavaa ja oikeasti turhaa tuntia, etenkin se viimeinen on, ei kukaan enää viiden jälkeen jaksa lähteä taidekaupoille jos kerran ei sitäkään ennen sille löydy aikaa tai halua.

Kaupan kassalla on miljoonan kilometrin pituiset jonot, vilkuilen niitä ja odotan pientä hiljentymistä, jos minä sitten äkkiä kehtaisin kipaista hakemaan jotakin syömistä ja juomista. Nälkä tulee vaikkei tee mitään paitsi jauhaa satunnaisesti paskaa asiakkaidensa kanssa. Puree hammasta vaikka paskamaisten kohdalla haluaisi kuristaa ja potkia ja lyödä ja huutaa että vittu minä teen tätä hommaa ilmaiseksi, mitä sinä siinä tulet yhtään mulkoilemaan ja vittuilemaan ja luulemaan olevasi parempi kuin mitä olet.

Särkylääkettä voisin tarvita, selkä ja polvi ei tykkää istua, rusahtelen vaikken edes liikahda, hengityksen tahdissa. Krunts krunts krunts kronts.

Piirrän kalenteriani varten kuvia, minulla on vielä monta tehtävää aloittamatta, kiire painaa niskaan. On niitä aineita, joita ei ole enää ketään arvostelemassa, jos nyt ei saa kaikkea ajallaan palautukseen. Innostaa niin kuin innosti jo aamusta, mutta samalla tuntee kuinka väsymys alkaa painaa päälle. Yrittää muistuttaa itselleen, että kyllä tästä selvitään ja vielä tämä taas iloksi muuttuu, kunhan minä pääsen täältä, kunhan minä pääsen kotiin, kunhan minä pääsen taas siitä jatkamaan juhliin. Kunhan minä vain selviän. Tämän 2 tuntia ja 11 minuuttia. Totta se on, kello liikkuu sittenkin.

Eilen minä soitin Aiméelle. Tai totta puhuakseni en soittanut. Lähetin sille viestin, jossa kerroin tänään olevani kuuteen asti FMT töissä. FMT tarkoittaa meidän välisessä koodistossamme Finland mean time, jolla selvennän, minkä maan kellonajasta on kyse, niiden kelloista puhuttaessa perään lisätään virallinen GMT eli Greenwich mean time. Se mikä on Suomessa +2.

No sitten se soitti minulle, niinpäin se meni. Soitti ja sanoi, että ne on menossa 16:30 GMT eli 18:30 FMT teatteriin, sellaiseen lastennäytökseen, joka on hyväntekeväisyyttä. Kuulosti kivalta. Kysyi, että jos sitten siirrettäisi perjantainen juttelutuntini lasten kanssa lauantaille tältä viikolta. Ja se oli minustakin hyvä idea, en minä sitä sanonut, että kuinka minuuttiaikataululla olen tämän päivän liitämässä, mutta näin on ehkä parempi. Että huomenna eikä tänään jutella, ehkä olen huomenna vähän rauhallisempikin jo. Toivottavasti. Ei tämä hyvä ole.

Mutta kuitenkin, sitten minä kysyin. Että koska ne tänne tulee koska ollaan puhuttu marraskuusta. Meillä oli mukava puhelinkeskustelu, oikeasti taas pitkästä aikaa. Jutellaan vaikka ja mistä ja meillä on ne yhteiset insidet, ne yhteiset ajat ja ne yhteiset muistot. Ne minkä takia aina vieläkin sattuu kun ajattelee asioita. Millaista meillä oli ja miten minä sen olen mennyt pilaamaan olemalla oma itseni. Vaikka siitä on jo neljä vuotta. Kohta neljä vuotta vaikken vieläkään halua muistaa niitä lopunalun aikoja.

No kuitenkin, sillä viikolla kun lauantai on 19. päivä, minulla se on viimeinen työssäoppimispäivä tätä koulutusta, sinä viikonloppuna tai viimeistään seuraavana maanantaina, silloin minä voin saada pikkuiseni. Omat ihanat pienet höpönassukat. Kaikki kolme. Kolmeksi viikoksi. Niin, että ne lähtee viimeistään viikkoa ennen joulua, niin sovittiin. Vaikkei se olekaan mustaa valkoisella. Ja pyysin varmuuden vuoksi etukäteen sitä jo harkitsemaan ensi tammikuun puoltaväliä, jos ne voisi tulla tänne. Kun minä en saa lähteä vielä silloin mihinkään hoitojeni takia, mutta kun on Napsun synttärit ja minä haluan olla Napsun synttäreillä läsnä.

1 tunti 8 minuuttia, välissä kusihetki, kaupan läpi kiitäminen ja nopea tupakka. Ei se oikein ole, ettei saa ihan luvalla pitää niitä taukojaan vaan pitää itse kärkkyä sopivaa väliä rakkonsa tyhjentämiseen. Muttei tämän kuulukaan olla reilua, ei riisto koskaan ole.

Nyt minulla on Vitalinea Persikka, niitä minä olen työpäivinä vetänyt naamariin, juotavia jukurtteja. Ei sitä kehtaa syödä ja sitten kotona uuvuttaa ja vituttaa ja vetää kaksin käsin. Ja sitten oksentaa. Vaikkei edes ole fiiliksiä siihen.

1 tunti 4 minuuttia, nyt se alkaa vauhdittua se minuuttien laskeminen, kitutunti, se on aina töissä pahin. Vaikkei edes tekisi pitkää päivää, mitä tämä kuusi tuntia ei siis todellakaan ole, ei enää tahdo jaksaa istua. Haluaa vaan jo olla menemässä. Kun on jo niin pimeää ulkona, siellä on pilkkosenpimeää, ja minkä kun en edelleenkään pimeästä pidä, en sitten tippaakaan. En sitten alkuunkaan. Etenkään jos siellä pitää olla tai sinne mennä.

1 tunti 1 minuutti. Pelaan Mafia Warsia ja yritän keksiä valmiiksi päällepuettavaa, pääsee vain kunhan ensin juoksee linkkuun juoksemaan sieltä ulos ja siitä riisuapukeapestähampaatetsiäjuomat ja ovesta taas ulos. Kiireeseen minua ei ole tehty, mutta minulle sanottiin, että olen yllättävän hyvä järjestelemään asiat valmiiksi. Tekemään kaiken mitä pitää ajoissa, vaikken osaa ollakaan ajoissa missään, minulla on se akateeminen varttini, onneksi siihen on totuttu, jos se on koulusta myöhästymisestä kyse, ei siellä niin pienistä tai isommistakaan välitetä, tapaamisiin muistan ilmoittaa minuutinkin myöhästymiset.

53 minuuttia, kyllä minä pärjään ja Leijona tulee kohta vastaan. Siitä minä tykkään, että se viitsii. Minä niin paljon sitä ukkoa rakastan ja on jo silloinkin välillä ikävä kun nukun sen kainalossa.

Huomenna tai ylihuomenna lupasin lähteä taide- ja antiikkimessuille.

Ei ole syytä olla pysymättä housuissaan

Ainakin tunnin välein kierähtää hereille

se poskilihaksia runnova irvistys naamallaan

toisista hymyily tuntuu hyvältä,

minuun se aina sattuu.

Naamaani ei ole tehty sitä varten.

Puhelin latautuu keittiössä

siinä on herätykset päällä

tiedän että pitää nousta kun se kilkahtaa

ja jo ensimmäisestä titi:stä olen pystyssä

tuntien riemua.

Tässä päivässä ei ole mitään odotettavaa,

olen silti innoissani,

tämä on hypomania,

se ei kestä yleensä päiviä

vaan yksi, kaksi, kolme, neljä päivää riittää.

Eilinen, mikä paska päivä

eilinen, miten paskoja asiakkaita

eilinen, miten vihasinkaan sitä

miten vihasinkaan jo valmiiksi sitä

ja valmiiksi tätä päivää.

Haluaisin vain mennä ja niin minä menen

teen pitkän päivän koulua ja töitä,

tässä minun sairaslomani;

en minä voi pysyä aloillani,

muuten alan satuttamaan.

Kaksi viikkoa,

sitten kääntyy onni

paremmaksi tällä kertaa

Parhaaksi mahdolliseksi,

aina kolmeksi viikoksi.

Ehkei tämä äpärä olekaan niin kusessa enää.

En tiedä, miten selvästi sen olen tuonut esille, mutta minulla on parisen viikkoa mennyt hyvin huonosti. Syysloma oli helvettiä. Se, kun ei päässyt kouluun, vaikka sairaslomalla muuten onkin, kyllä minä sinne itseni lähes päivittäin raahaan ja istun aamusta iltapäivään tehden rästihommia ja muita vireillä olevia projekteja, että kunhan tästä KELA:n elämää hankaloittavasta sairastamisbyrokratiasta pääsee taas sinne normaaliin KELA:n opiskelijahelvettiin, saan opintosuoritekorttiini monen monta uutta merkintää.

Sain sairaslomapäätöksen vihdoin, ei sitä taas montaa kuukautta saanutkaan odotella. Suurinosa niistä takautumisrahoista meni tässä välissä saatujen opintotukien takaisinmaksuun, mutta ihan suoraansanottuna sairaana saa enemmän rahaa kuin opintojaan suorittaessa. Samahan koskee työttömiäkin, ei työtöntä velvoiteta nostamaan lainaa, ne tuet mitä saa on suurempia ja sossukin jelppii. Toisin kuin opiskelijoita, joita vaaditaan asumaan alle 300 euron kämpissä.

Eilen olin MTT:llä psykosedän luona, se 45 minuuttia väiteltiin siitä, että saako minua oikeasti väsyttää ja vituttaa ja itkettää ja uuvuttaa, jos en ole yli viikkoon nukkunut paljoa paskaakaan. Yhteensä noin kymmenen tuntia siinä kohtaa. Se oli jo toinen viikko peräkkäin kun se ehdotti päivystykseen lähettämistä ja lääkitystä, vaikka se kuinka on aikaisemmin ollut kanssani sillä kannalla, että osastohoitoon tai nupinsekoittimiin ei olisi tarvetta. Totta kai niille välillä olisi, jos minulla olisi aikaa. Mutta minulla ei ole. Olisivat ehdottaneet kesällä, silloin pieni osastolla rauhoittuminen olisi kelvannut oikein hyvin. Viikko maksimissaan, ilman lääkitystä. Tiedän valitettavan hyvin, että jos antaudun ja luovutan, minä en ilman niitä nappeja pääse ulos psykiatrisen ovista. Olen ollut ilman neuroleptejä nyt lähes 3 vuotta, enkä enää niihin halua palata. Koskaan. Ikinä. Milloinkaan.

Kävin kuitenkin haastattelussa ja sain lähteä kotiin.

Enimmäkseen näen tämän sekoiluvaiheen nyt johtuvan rutiinin puutteen aiheuttamasta jännityksestä ja siitä syntyneestä unettomuudesta. Olen kuitenkin periaatteessa pysynyt kuosissa, itkeskellyt, tuntenut vihaa ja ärtymystä. Olen viillellyt jonkin verran, oksennnellut joinakin päivinä enemmän ja toisina vähemmän. Mutten ole halunnut satuttaa muita, se on mielestäni positiivinen asia tässä kohtaa, se tunne nimittäin usein tulee hyvin nopeasti tällaisissa oloissa. Olen juonut paljon, ollut humalassa monta päivää putkeen, se on aina helpompaa. Mikään ei ole huvittanut ja mitään ei ole saanut tehtyä. Vaikka kai minä sitten oikeasti jotakin jopa viime viikolla tein, jos en muuta niin pesin pyykkiä ja maalasin. Tuntui vaan niin yksinäiseltä.

Arkeni alkaa kuitenkin pikkuhiljaa palailemaan uomiinsa. Olen yhä väsynyt, mutta olen saanut jonkin verran nukuttua. En ole niin kireällä (paitsi eräiden valivali-ihmisten läsnäollessa, joilla ei mielestäni olisi mitään oikeutta edes kitistä asioistaan). Kalenteri on täynnä hommaa, huomenna ja perjantaina työssäoppimista, ja vaikka minä en sinne menemisestä taas hypi riemusta, osaan ajatella, että sittenpähän ne päivät on taas jo kärsitty. Tänään olen tehnyt paljon ja vaikka tärisen ja sätkin tavallista enemmän, voin sytostaateista pahoin ja kärsin päästäni, tunnen voivani jo paljon paremmin kuin eilen tai toissapäivänä tai koko viime viikolla yhteensä. Jaksan puuhastella ja nyt jo taas nauttia vapaa-ajasta enkä enää hypi pitkin seiniä. Kyllä minä pärjään, olen minä ennenkin pärjännyt. Kunhan vain saan unirytmin palaamaan. Ei se kenenkään elämää paranna jos jää voivottelemaan ja säälimään itseään, ihmisestä löytyy paljon voimaa, kunhan vain päättää niitä käyttää eikä ala marttyroimaan heti alkuunsa.