Ehkä sittenkin.

Olo on aika kummallinen: oksettaa hiukkasen, on vaikea pysyä hereillä. Ja tietenkin ahdistaa. Koskee. Löinköhän sittenkin pääni lauantaina kaatuessani kaupassa lihapullapakkausten päälle, onneksi tosin osaksi pääsin Leijonan käsivarsille niin ettei tarvinut kamalasti nolottaa jälkikäteen.
Olen vedellyt rahoittavia tasatahtiin, kaksinkäsin, eilinen oli niin ahdistava perjantai-lauantaiyön yksinäisyyden takia. En edes pystynyt katsomaan illan pimettyä ulos ikkunasta pelätessäni sydämeni pomppaavan ulos rinnasta. Viiltelin kyynärvarteni verille, siellä on turvallisempi kohta kuin ranteissa, harvemmin Leijona näkee minut ilman paitaa, pannessakaan en viitsi vaivautua riisuuntumaan enemmän kuin on pakko, kai siinä kaikki halut kuolisi siltäkin muuten.
Itkettää, olen niin sekaisin bentsoista ja särkylääkkeistä, en edes pysty nousemaan tuoliltani ylös, vaikka kahvitunti loppuukin jo kohta. Kupillinen teetä olisi saattanut auttaa edes tähän kylmänkalseaan oloon.
Haluan kotiin, nukkumaan.
Luulen että pitää aloittaa lääkkeet uudestaan, vaikkei se edesauta kriisini kanssa. Kun on koko elämänsä puputtanut päälääkkeitä, ei oikein tuppaa tietämään kuka on, millainen on ja mitä haluaa tehdä elämällään. Tai edes tänään.

Anttu sanoo:
miten vitussa musta on tullu näin vanha.

Sitä mietin urakalla eilen kun tajusin, että jos ja kun syksyllä aloitan kymppiluokan, olen vain iso luuseri itseäni neljä vuotta nuorempien luusereiden keskellä. En tahdo mennä kouluun. Miksen voi jo kasvaa isoksi?
Haluan olla aikuinen, en halua elää lääkepöllyssä ja inistä siitä että olen milloin mitäkin; tyhmä ja idiootti, turha, läski, liian laiha ja pieni. Milloin vitussa tämä teineily olisi loppuakseen.

Koska lopetan tämän itsesäälin ja ryhdistäydyn?