Leijona

En tunnu olevan Leijonalle ollenkaan riittävän hyvä. Olen taas alkanut vittuamaan ympäriinsä syömishäiriöpeikon levitessä naamalleni: huudan, riehun ja pilkkaan minkä kerkeän, ja sitten tunnontuskissa suostun oma-aloitteisesti seksiaktiin, vaikka ei voisi vähempää kiinnostaa koko rymistely. Sen jälkeen makailen Leijonan rintakehän päällä kuuntelemassa sen sydänääniä, pyydän anteeksi ja kysyn yöltä, minkä takia se on kanssani. Etteikö se tajua kuinka tahallani viillän sen sisintä olemalla hirveä, koska en osaa muuten osoittaa tunteitani. Huutamalla ja sen jälkeen pyytämällä ruumiillani anteeksi.
Leijona on maailman kivoin ihminen. Se ei ole kenellekään tahallaan, harvemmin edes vahingossa, ilkeä. Se ei osaa, sen oma sisko kuoli toisten ilkeilyn seurauksena, se oli vaikeasti dysplastinen, kehitysvammainen, ja jotkut pojat tönivät sitä portaissa. Toivottavasti tuntevat syyllisyyttä vieläkin, melkein kolmenkymmenen vuoden jälkeen.
Pesiessäni kasvoja illalla Leijona tarkistaa sivusilmällä ranteeni, katselee ovatko imurauhaset turvoksissa. Siksi olen siirtynyt riipimään kyynärtaivettani ja nilkkojani, ettei tarvitsisi näyttää uhmakkaasti pahaa oloa, koska se ei ole sen vika, eikä siis sen asiakaan. En irvistä kun se hivelee käsiäni paidan läpi, vaikka se paijaakin haavoja vastakarvaan ja kangas tarttuu niihin. Kunhan ei värjäänny viiruista, on kaikki ihan hyvin. En enää paina terää yhtä syvälle kuin ennen.
Mikä on ehkä edistystä.
Tai sitten ei, olinhan kolme vuotta ilman.
En kai halua olla kunnollinen aikuinen, vaikka se olisi helpompaa.
Leijonaa vastaa kysymykseeni olen jo tarpeeksi vanha tietämään mitä haluan, älä sinä siitä huoli. Tarpeeksi vanha olemaan kanssani ja pakottamaan itsensä kestämään paskan käytökseni.
Jos edes voisin antaa sille enemmän.
Mutta kun en voi.
Kun en tiedä, haluanko.
Olen sen kanssa vain siksi, ettei tarvitsisi olla yksin. Vai onko näin vieläkin... olenkohan muuttanut perustelujani antaessani suhteen syventyä.