OLEN TÖISSÄ! Olin sairaslomalla kaksi päivää ja luulin että kuolen siihen, pääsen irti, elämäni tuntui valuvan niin hukkaan. Voi kilinvittu miten minusta on tullut aina vain enemmän äitini?
Olo oli niin riittämätön. Makasin tuskissani sängyllä kipujeni kanssa, itkin sitä etten pysty edes viettämään aikaa poikani kanssa. Tupakoin liikaa ja söin sitä Carte d'Oria, jonka tarina on muuten tämä: päätin keskiviikkoaamuna, että tänään saan syödä jäätelöä, siispä soitin Isosiskolle, joka lupasi, että kun pääsee kuudelta koulusta, hakee minut käymään kaupassa. No huoh, kuuteen kun on niin pitkä aika aamusta, että sitä ennen kerkesin syömään neljänsadan kalorin aamupala/lounaan, parit voileivät ja jukurtitkin vielä päälle niin että olisin ihan tyytyväisenä voinut vain käydä nukkumaan, mutta en enää voinut soittaa että "ei tarvi" koska en halua pilata toisten päivää sellaisella, itse kun vihaan viimehetken muutoksia. Olo oli kuitenkin rauhallinen sitä syödessä, käytin jopa oksentamiseen tarkoituksella johtavaan syömiseen ruhtinaallisen tunnin. Hymyilin Leijonalle sen tullessa kotiin kiroillessani vasta toisella pumppauskerralla alasmenneelle mönjälle, I was in control. Kontrollintunne on suhteellinen harvinainen herkku.
Nyt syön sokerittomia Tervaleijonia, tai yritän olla syömättä, koska tänään olen myös syönyt Dietorelleja kourallisen, ja kaikki tämä makeutusaine johtaa hyvin pian epämiellyttäviin laksatiivisiin vatsakaasumuodostumisiin. Tänään juuri haluaisin pitää mieleni ja vatsani rauhallisena, onhan edessä enon 40-vuotispippalot, joka sukuni tuntien tietää viinaa, viinaa, viinaa, jotaan lihapullia ja vitukseen kakkua sekä viinaa. Sehän kelpaa, ehkä näyttäisin huomenna vähän pöhöttyneemmältä kun käydään Leijonan kanssa hakemasta isä lentokentältä, ettei sen tarvi ärähtää kuinka vain heitin kankkulan kaivoon sen rahat syksyllä ollessani kokopäivähoidossa.
Joka muuten johti siihen, että sain diagnoosin bulimia, jonka jälkeen vasta aloin oksentaa, enhän halunnut tuottaa pettymystä, enhän?
Ennen sitä söin jos söin, enkä pahemmin välittänyt siitä. Paitsi hetkellisesti silloin kun kävin lääkäreillä ja terkkareilla ja aina toitotettiin sitä että se on nyt vaan lihottava sinne neljänkymmenen läskimmälle puolelle. Ennen viime syksyä oikeasti halusinkin päästä sinne, varsinkin kesällä painon painuessa alle kolmeenkymmeneen kiloon; tuntui että kuolen rytmihäiriöihin, kylmyyteen, mustelmiin. Olisinpa vain tiennyt mitä tulevaisuus tuo tullessaan, olisin suosiolla juonut kymmenen litraa vettä niin että vatsalaukkuni olisi räjähtänyt, aivoni turvonneet ja lakkauttaneet sydäntoimintani.
En vieläkään ymmärrä, mitä Leijona on voinut nähdä sellaisessa alien-lapsessa.
Söin kolme piparia, niin tapaistani.
Olen niistä onnellinen, niin "entistä tapaistani".
Haluaisin pystyä ostamaan meille kotiin jo nyt Palmusunnuntaita varten karkkia ja suklaita virpojille, mutta pelkään. En uskalla pitää hyvää kotona, tiedän, että syön ne kuitenkin.
Ja sitä seuraisi se, että joutuisin ostamaan kaapit täyteen uudestaan. Ainainen kierre, joka katkeaisi vasta viikon päästä sunnuntaina kun ensimmäinen mukula rimpauttaa ovikelloa ja kysyy saako virpoa, ja minä alan itkeä, koska ei ole enää mitään mitä antaa.
En saanut keskiviikko-torstaiyönä nukuttua unilääkkeiden suuhun viskomisesta huolimatta. Hukkaan meni puoli purkkia nappeja. Saakeli kun ei edes horrokseen vaipunut, meni vain koko torstaipäivä pilalle koomaillessa ja odotellessa illan perinteistä maniaa, joka tällä kertaa esiintyi paniikkikohtauksen muodossa.
Oli pakko päästä tänään töihin. En vain kestänyt olla kotona, mieluummin istun täällä esittämässä tervejärkistä kahvipöydässä kuin ajattelen koko ajan omaa huonouttani katsellessani lapseni yksin leikkimistä. Vittu. En pysty olemaan Romyn kanssa, koska tiedän, että se lähtee ihan kohta pois, enkä tule kestämään sitä. Kuinka fiksua torjuntaa. En halua, että se huomaa kuinka huono vanhempi olen, kun en pysty pakottamaan itseäni ylös sängystä joka aamu yrityksestä huolimatta. Se on ainoa lapsistani, joka ei kohtele isäänsä silkkihansikkain, varovasti, ei se taida nyt jaksaa tulla leikkimään, piirrän sille kuvan ja käyn sitten vähän paijaamassa sen päätä, sitten siivoan jälkeni, ettei sen tarvitse.
Ja kaikesta huolimatta haluaisin lisää lapsia, sellaisen lapsen, josta ei tarvitsisi luopua jatkuvasti, jota saisin hoitaa ja johon saisin keskittää kaiken aikani ja energia niin että en ehtisi angstaamaan omaa huonouttani. Tiedän että olen itsekäs, mutta johan se on aikakin olla tässä vaiheessa.
Pää alkaa olla taas niin huonossa kunnossa, mutta taistelen, vielä hetki ilman lääkkeitä, ihan pieni hetki vain. Vaikkei missään sanomassani olisikaan mitään järkeä, tunnen olevani enemmän järjissäni kuin aikoihin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti