Eilen olotila aleni asteittain, kunnes tipahti kovempaa kuin US Airwaysin lentokone Hudson -jokeen. Jo se että on kolme, neljäkö päivää vain satanut lunta, eikä auringon luonnollista D-vitamiinia ole saanut sitten millään hamstrattua, pistää mielen matalaksi.
Töistä päästyäni kipitin lumihangessa polvia myöten rämpien kotiin, jossa odotti mieletön tiskivuori (odottaa vieläkin) sekä lappu ”Ollaan hakemassa maitoa”. Olin siis yksin, mikä luonnollisesti äärimmäisessä vitutusolotilassa tarkoitti sitä, että vedin naamaani pötikön Pringlesejä ja kasan vohveleita. Takaisin tulivat, tosin yllättävän hankalasti.
Kamalan krapulan päälle piti soitella ympäriinsä muistutuslaskuista: olin jo maksanut kaikki, tosin noin viikon viiveellä. Ja vittu siinä kun tällainen dysplaxiainen yrittää änkyttää asiaansa, ei kukaan saa selvää. JA kun luulin, ettei pahemmaksi voisi mennä, Mosteriporsas törmäsi sisään Pikkupossun kanssa juhlistamaan sen ja Leijonan 20. hääpäivää. En vaan voinut ymmärtää enkä kestää koko tilannetta, yksi saatanan ämmä vieläkin on sitä mieltä, että hehän ovat pari, joten kyllä se on maailmaa muistutettava niistä yhteisistä ”ihanista” vuosista, jotka on jo kultaisen avioliiton tiellä jaettu, kolmas vuosikymmen alussa! Ja minä en ole edes elänyt niin kauaa, tulee hiukan epätärkeä olo.
Kävin esikoisellani kylässä; pitkän sähisemisen jälkeen ollaan vihdoinkin alettu tulla sen äidin kanssa toimeen, ehkä sitten aikuistumista on tapahtunut niistä teinivuosista ala- ja yläasteelta. Makasin pää sen sylissä katsellessamme telkkarista kaikenmaailman turhuuksia, syötiin Pupun ja Romyn kanssa ruisleipää. Onneksi edes se tapaaminen vähän ”piristi” iltaa kohden, niin ei täytynyt mennä naama rutussa nukkumaan, vaikka parvekkeella puoli kymmenen aikaan tupakkaa polttaessani totesinkin itsekseni, etten oikeastaan haluaisi edes käydä untenmaille, koska se vain jouduttaa uuden päivän alkamista, ja uudet päivät kun vaikuttaa jo etukäteen niin toivottomilta.
Tänään pitäisi mennä piristämään itsemurhahakuista kaverinkaveriani, joka lähetteli yöllä suhteellisen tummanpuhuvia viestejä. Energiaa ei tuntuisi olevan siihen, mutta koen velvollisuudekseni toisista huolehtimisen, vaikka aina jälkikäteen kaduttaakin: kuka minusta koskaan jaksaa pitää huolta kun olen huonona… Harvemmin kukaan. Leijona nykyään, mutta en haluaisi kasata sen harteille kaikkea sisäistä crazyäni, sillä sitä se voisi käyttää myöhemmin minua vastaan.
Olin työkkärissä puhumassa tulevaisuudestani ja amikseen hakemisesta. Itku siinä pääsi kun täräytettiin että psykiatrikin kannattaa joko kymppiluokkaa tai sitten kiinteistönhoitokoulutusta. Että siivoojaksi kerta et osaa puhua etkä lukea! Samaa toitotusta on kuullut viimeisen neljä vuotta sekä Suomessa että Englannissa: ei sinunlaisesi tule saamaan ikinä parempaa työtä kuin toisten paskojen siivoamista.
Vittu onko se alistuttava tällaiseen kohteluun vai joko viitsii haastaa oikeuteen kunnianloukkauksesta? Tulisi kaikille yllätyksenä, varmaan ajatelleetkaan että joku tällainen mistään mitään ymmärtää kun ei osaa edes ”ankkaa” oikein lausua.
1 kommentti:
Hienoa, että olet löytänyt päivääsi jotain piristävää kuitenkin. :)
On myös hienoa, että autat kaverinkaveriasi synkkien ajatustensa kanssa. Aina se helpottaa, jos edes joku välittää.
Kiva kun kirjoittelet, tykkään lukea blogiasi.
Lähetä kommentti