Käytin ajan hyväkseni niin että alkoi pelottamaan (ei ne äänet joita olen taas kuullut pari päivää, mutta käytökseni). En ole harrastanut tätä vuosiin, mutta teini-iän paha kleptomaniani puhkesi uuteen kukoistukseen. Vetelin Homokorvan serkkutytön kaapeista löytämiäni erinäisiä nappeja naamaani, ei mitään vakavaa. Rasvahappoa, magnesiumia, monivitamiinia, rasvansitojia ja nesteenpoistajia, joita ajattelin tarvitsevani varovaisen oksennusmaratonini päätteeksi. Tungin kassiini kasan em. pillereitä sekä levyn Ketipinoria, just in case. Ennen tätä paheellista käytöstä paistoin aamupalaksi tarkoitetun quattrojuustopitsani ja vetäisin sen naamaan blogeja lueskellessani, ajankuluksi.
Olisi ollut viisasta lopettaa tähän, mutta otin myös erinäisiä muita asioita, jotka heitin kotona roskikseen. Pieniä vain, ei mitään ihmeellistä, semmoisia niin jokapäiväisiä asioita, ettei työssäkäyvä ihminen huomaa puuttuvan, kuten terveyssiteitä, vanupuikkoja ja tyhjän tomaattimurskatölkin. Jälkikäteen kävellessäni yötihkussa housunpersus märkänä kotiin, hävetti tietenkin. Hävettää vieläkin. Luulen, että humala + kuorsaus + lääkkeettömyys -yhtälö laukaisivat tämän käsittämättömän vammaisen tavan toimia. Ja tietenkin reggressio jonka koin vain olemalla Homokorvan, entisen? parhaan ystäväni, kanssa.
Olin aika hysteerinen päästessäni viimein kotiin, mutta ihmekö tuo oli kun kipitin sen viiden kilometrin matkan jalkaisin yksin ja pimeässä yössä, ai niin, kerroinko jo että muuten pelkään mm. olla yksin, öitä ja pimeää? En viitsinyt soittaa Leijonalle että hakisi minut kotiin, eikä ollut ketään muutakaan jolle soittaa. Ja lisäksi puhelimen akku veteli hyvinkin viimeisiään siinä kohtaa.
Onneksi ei ollut kylmä yö tosiaankaan, hikoilin kuin sika loppusuoralla, mutta saattoi johtua siitäkin että olin niin helpottunut päästessäni tutulle valoisalle alueelle lamputtomasta tehdasalueelta, jolla kymmenisen vuotta takaperin puukotettiin yksi poika hengiltä, ei sillä että jotain puukottamisia pelkäisin, mutta pelkkä toisten ihmisten näkeminen edes autoissaan saa ihoni kananlihalle ja päänisisäisen varoituskellon huutamaan paniikissa.
Leijona kysyi mikä on?
Minä pudistin päätäni, kieli liian solmussa puhuakseni.
Etkö jäänyt yöksi?
Siellä oli kuorsausta.
Saitko kyydin joltaan?
Pudistin päätäni, Leijonan unisiin silmiin syttyy jokin kummallinen, en ole nähnyt sitä aikaisemmin, enkä toivottavasti tule enää koskaan näkemäänkään: huoli ja pelko ja jonkinsortin inho. Etsä kävelly?
Kävelin. Mutten taho puhua nyt.
Oisit soittanu!
En halunnu...
Ei se oisi ollut vaivaksi, senkin idiootti rakas.
Haluun nukkua.
Se ei sanonut mitään nyt aamulla viedessään roskia, ehkä se oli liian tyytyväinen siitä että nukahdin lopulta sen silittelyyn, vaikkakin vain hetkeksi.
Mitä vittua mun pitäisi tehdä...
Jos Leijona alkaisi kuorsata, en ehtisi miettiä edes kahta kertaa ennen kuin potkisin sen sohvalle nukkumaan. En pysty nukkumaan jos edes oma nenäni vinkuu. En edes lääkkeillä, enkä siis varsinkaan ilman.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti