Psykologi teki tunnelukkotestin, olin kyllästynyt ja värittelin tottuneesti palleroita mustaksi pehmeällä lyijykynällä, yhteensä kahdessa kohtaa mietin hieman vastaustani, koska kysymys oli typerä kaksiosainen, joista vain toinen väite piti paikkansa, en tuntenut oloani mukavaksi niiden kohdalla: mitä vain vastaisin, se olisi valetta.Nainen väänteli ryppääntynyttä suutaan merkitessään pisteitäni ylös, se painotti, että tämä nyt on vain suuntaa antava. Niinkuin aina. Näille asioille voi tehdä jotain. Jos vain tiedostaa ne. En tarvitse mitään paperinpalasta kertomaan, että olen vetäytynyt, riippuvainen, vajavainen, suojaton, liian vaativa. Kärsin kroonisesta tunneummetuksesta, pelkään olla yksin, tulevani petetyksi, menettäväni rakkaimpani. Olen estynyt ja haluan pitää omat asiani ominani, en halua repostella niillä ympäriinsä, koska pelkään, etten ole sellainen kuin olisi hyve. Kun en ole. Olen huonompi kuin esitän päällepäin. Haen apua vasta kun on auttamattoman myöhäistä, kun ainoa toivoni on toivoa. Mikä taas ei kelpaa, koska olen ylitsepääsemätön pessimisti. Uhraudun toisten hyväksi, hylkään omat tunteeni, vapautan itseni kehoni kahleista voidakseni tuntea ylemmyyttä, jumalakompleksini, nakkelen niskojani, pyörittelen silmiäni, huokailen toisten mitättömille ongelmille. Eivätkö he osaa pitää niitä ominaan, kasata sisälleen ja käsitellä yksinään? Kuten minä teen.
Vaikutan kylmältä, koska en ole mukava ja suostu keskustelemaan töissä ärsyttävän pälättäjän kanssa, käännän katseeni sanomalehteen ja luen samat kuluneet otsikot ja sarjakuvat kerta toisensa perään, kunnes se tajuaa vihdoin lähteä takaisin hommiin ylipitkän taukonsa päätteeksi. Ei tarvitse olla sille mukava, muutkin ärsyyntyy sen olemassaolosta, en kostuisi mitään hymyilemällä ja nyökkäilemällä, puremalla hampaitani yhteen ja oikeasti olevinani kuuntelemalla.
Lopetin sairaslomani. Tai lopetin ja lopetin, olen tänään ainakin kokeilemassa, miten toimii. Tulin seitsemältä, puoli yhdeksältä kävin yleispsykiatrisella juttelemassa, poltin tupakan, tulin takaisin töihin, kirjoitin pois omat sairaskertomukseni, lisäsin vielä sanelujen loppuun "jakelu" että varmasti saan omat kopioni kotiovelle kannettuna, vaikka posti meneekin lakkoon. Revin stressifinnin auki kaulaltani, se ei tahdo lakata vuotamasta, köytän halpaa vessapaperia pääni ympäri ja toivon vain parasta. Käyn ruokatunnilla osaston puolella ruokittavana, saan Nutrin mukaan, sekoitan tipan sitä teeheni. Juttelen kaikkien kanssa sujuvasti, kevyesti, kauniina, saan nyökkäyksiä, hurmaan, saan kehuja - näytät niin hyvältä. Tiedän: suupieleni eivät viistä lattiaa, en ole kasassa pelokkaana nurkassa lehtiin itseni upottaneena. Minä näyttelen tänään itsevarmaa, letkusta poskessa huolimatta, olen itse välittämättä siitä, muut tuntuvat unohtavan sen, keskittyvät loitsuja lausuvaan suuhuni. Valloitan, piristän aurinkoista päivää.
Sitten palaan takaisin omaan työpisteeseeni, valahdan huojentuneena tuolille ja riisun likaiset tennarit jalastani. Pyörittelen väsyneitä ja turvonneita nilkkojani, annan ilmeen haihtua kasvoiltani. Suljen väsyneet silmäni, laitan niiden loisteen ja kimalluksen varastoon, tarvitsen sitä taas parin tunnin päästä seuraavalla tauolla. Lasken hetkiä siihen. Ja siihen, koska pääsen lähtemään.
Ajattelen jääkaapissa odottelevaa Nutria. En ajattele sen kaloreita (niitä on vielä noin 267 mittailujeni mukaan). Ajattelen sitä muuten vain. Siellä se on. Se ei ahdista. Se on muistuttamassa siitä, kuinka hyvä teeskentelijä olen. Suurisilmäinen, puhun ja puhun, ruskeita nappejani ei voi joko olla tuijottamatta tai sitten on heti käännettävä katseensa, kumpi vain on kohdalle osuneelle ihmiselle luonteenomaista. Elehdin käsilläni, nauran soraisesti, pyyhkäisen huomaamatta hikoilevat sormeni housujen tummaan kankaaseen.
Voitan.
Piirrän muistikirjaani Anorektikkotytön kuvajaisen, se hymyili eilen, ei nauranut, me emme kumpikaan naura oikeasti, pieni hymähdys ja kikatus on pakotettu, tahdonalainen kohteliaisuuden osoitus. Ei muuta. Se ei tunnu sisällä. Se tuntuu nenässä samalta kuin itkettäminen, tai se kun aivastuttaa.
Syötiin 100 gramman karkkipussi puoliksi, molemmat viivytteli, tyypillistä. Luettiin nuortenlehtiä ja istuttiin sen pehmeällä sängyllä, sen punaposkinen äiti tarjoili meille sokeritonta limonadia ja porkkanatikkuja, niistä en syönyt yhtään, en uskaltanut, jos vaikka olisi käynyt oksettamaan. Letkun kanssa on parempi olla varuillaan.
En maininnut Anorektikkotytölle, että se oli menettämässä otteen. Sen huone oli epätavallisen kaoottinen, tyhjät sipsipussit ja keksipaketit patsasteli lattialla, sitä selvästi nolotti, mutta se ei siivonnut niitä pois tullessani. Pyysin jo ovelta, että mennään sen huoneeseen eikä olohuoneeseen, kuten se oli tarkoittanut, epäröi päästää minut maailmaansa. Sanoin, että se on ainoa, mihin suostun. En suostu leikkimään sen kanssa, esittämään pientä näytelmäämme, en halua, haluan olla sen kanssa normaalisti, koska olen suhteessamme vahvemmalla. Toimin sen sponsorina, tukihenkilönä, mentorina. Se ei enää näe yhtä hyvin sormiensa lävitse. Ei vaikka kampaa ohuen tukkansa ja sotkee silmänsä meikeillä, ei vaikka piiloutuu vaatteiden alle ja paljastaa lakatut kyntensä. Hei hei Anorektikkotyttö, kohta olet enää vain Tyttö. Tai vielä pahempaa: Entinen Anorektikko.
Kerron Leijonalle illalla Pätkistä jääkaapista kaivaessani, että syötiin herkkuja. Se nauraa oho kaks anaa. Katson sitä loukkaantuneena, se loimistaa korvansa alas ja laskee leukansa kuoppaan. Älä uskallakaan yrittää loukata minua. Elän nyt vahvaa kautta.
Hymyilyttää. Kannatti lopettaa itkeminen. Keskittyä supiseviin ääniin päässään. Tänään käyn juoksemassa, koska Leijona on töissä myöhään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti