Body mass index

Huomenna.
Huomenna rasvaprosentin mittaus, keuhkokapasiteetti: juoksemista, uimista, PEF-mittariin hengittelyä. Pelkään valmiiksi että pökerryn. Hyvä että jaksan aamulla nousta omin voimin sängystä, kävellä parvekkeelle tupakalle, raahautua bussille, nousta portaat ylös sairaalan liukuoville, kävellä tuhottoman pitkän käytävän lävitse hissille, painaa ylös menevää nappulaa, valita kerroksen, avata milloin minkäkin klinikan, osaston, oven, ilmoittautua sisään. Kertoa hengästyneenä vastaanottotiskillä hiljaisella värisevällä äänellä nimeni, jonka nainen tarkistaa listasta ja käskee odottamaan hetken.
Ja hetkinen...
Nämä kokeet tehdään kellarikerroksessa, joudun menemään takaisin askelissani lappu kourassani, peruuttaa hissiin, peruuttaa käytävän alkuun, kiipeämään yhdet kierreportaat alas. Ilmoittautumaan taas, täytyy ojentaa lappu sille karvattomalle miehelle, jonka kädet haisee kanalle. Odottamaan.
Huomenna vasta.
Ostan ensin tupakkaa kioskista, piilotan askin taskuuni, poltan vasta myöhemmin.
Huomenna.

Kierrän sormeni vyötäröni ympärille suihkussa. Puristan kädet yhteen ja teen kaksi mustelmaa navan kummallekin puolen. Sormenjäljet iholla.
Saan tyhjennettyä suoleni pitkästä aikaa, on voittajaolo. Hymyilen aurinkoisella parvekkeella Leijonan naureskellessa vierelläni, käsi hartioillani, nojaan päätäni sen olkaa vasten. Onneksi suoleni on meidän yhteinen kiinnostuksenkohteemme. Kaunista.
Odotan innolla sen aikaa kun Leijona nostaa vaa'an kaapista ja laskee sen lattialle eteeni. Riisun housut jalastani, jalkoja kuumottaa. Olen nostanut painoni BMI kolmentoista puolelle. Oikean painoni: tulihan nyt ylimääräiset ulos. Hymyilyttää.
Juon puolitoista litraa Pepsi Maxia, se nostaa punan poskille. Kevytjäätelö laskee kuumotusta. Juoksen paikallani varttitunnin, harjoittelen huomista varten. Leijona katsoo tarkasti kellosta, etten jatka aktiviteetiani sekuntiakaan kauempaa.
En kyllä olisikaan pystynyt, vasen reisi on maitohapoilla, rojahdan vatsalleni maahan ja annan tonnikeiju-pupujussini kavuta selkääni. Se päättää nukahtaa, painaa rakkoani ilkeästi vasten kovaa lattiaa, vääntelen naamaani tuskallisesti, kunnes Leijona tulee ja nostaa sen ärtyneen eläimen syliinsä. Kaksi keski-ikäistä papparaistani...

Aivovasara, kanini, on alkanut avautua enemmän vanhetessaan. Kun se oli vauva, se ei päästänyt ketään muita kuin minut lähelleen: kapusi yöllä viereeni opetellessaan ensimmäisen viikon jälkeen avaamaan häkkinsä oven, pureskeli korviani ja varpaitani minkä kerkesi, heräsin tyynyliina verisenä useana koleana kouluaamuna. Tai sitten se hinkkasi hinkkaamisesta päästyään itseään vartaloani vasten, käytti minua hyväkseen, häpäisi ruumiini. Toisten astuessa sisään huoneeseeni, se piiloutui sängyn alle, jossa tärisi kuollakseen, kunnes "uhka" oli poistunut. Pureskeli kaikkiin vaatteisiini jättimäisiä reikiä, vaihtoi ovelasti terveelliset porkkanansa kermakakkupalasiini ja pipareihini, heti kun silmä vältti. Sitä se tekee vieläkin: ensin ottaa ruokani, vie sen piiloon ja tuo tilalle vähintään heinää, välillä se vääntää papanakeon tyhjennetylle lautaselleni, jos ei keksi mitään muutakaan yllätystä.
Leijonaan se tottui yllättävän nopeasti. Alle kuukaudessa kapusi jo seurakseni sänkyyn, vaikka mies tuhisikin vierelläni. Hetkessä antoi sen jo nostaa itsensä syliinsä. Vaihtaa hiekkalaatikon sisällön tuoreempaan. Pestä käpälänsä. Pidellä itseään sillä aikaa kun leikkaan sen kynnet, tarkistan hampaat.
Nymfosta se ei koskaan välittänyt, vältteli sitä kuin ruttoa, haki vain ruokansa ja paineli samantien muualle. Homokorvalle se teki saman, vaikka asuikin lähes vuoden sen kanssa.
Olen alkanut huomata olevani hiukan mustasukkainen siitä kuinka helposti se on alkanut luottaa Leijonaan, yhtä helposti kuin minäkin. Kuten isäntä, kuten lemmikki? Minä olen se lemmikki.
Aivovasara on erittäin tarkka reviiristään, jopa oman poikansa se alisti elämään yhteen nurkkaukseen, pupuparka. Se ärhentelee kaikille, saa äitini dobermannivanhuksen ulisemaan hädissään, pysymään poissa. Osaisinpa itse saman kun siitä koirasta on kyse. Se rakki on runkannut mehujaan päälleni siitä lähtien kun olen sen ensimmäisen kerran tavannut.
Taidan kuitenkin olla siinä asiassa pupuni kaltainen mitä tulee muihin ihmisiin, toisiin.

Rakastan Aivovasaraa niin kovasti että särkee sydäntä katsoa sen tolkutonta lyllertämistä. Kääpiökanin verta siinä on olevinaan, mutta ahmimishäiriöinen on lähemmäs keskisuuren kanin mittoja. Se on liian fiksu vastustajakseni.