Vatsaan koskee. Istun bussissa Leijonan vieressä ja puristan kynteni penkkiin. Yritän pysyä pystyssä. Yritän keskittyä luureista pauhaavaan musiikkiin. Jään sairaalalla pois, potkaisen päiväni käyntiin kuumalla kupillisella teetä. Pitelen vatsaani ja kumarrun sen ylle aloittaakseni työt.
Tunteja kuluu.
Sitten pitää lähteä helvetinkoirien kitaan.
Hoitaja johdattaa minut pieneen komeroon, jossa vaaka nököttää iloisena keskellä lattiaa. Se kääntää selkänsä kun riisun farkut ja hupparin yltäni, viikkaan ne tuolille, en halua näyttää huolimattomalta. Se saattaisi paljastaa jotakin.
Nousen kylmälle puntarille ja tuijotan ruudulle asettuvaa lukemaa. Vittu.
Hoitaja katselee numeroa surullisena, sitten se siirtää katseensa minuun ja kysyy mitä mieltä olet tästä lukemasta?
Purskahdan itkuun. Hyppään pois kiduttavasta tilanteesta ja annan naisen istuttaa minut penkkiin, se nostaa paitani harteilleni, vedän jalat syliini. Haluatko mennä osastolle? Itken ja itken, enkä saa vastattua. Niistän verisen nokkani sen ojentamaan nenäliinaan ja annan sen sanojen kaikua kuuroille korville. Puen päälleni sen mennessä käymään vastaanotossa.
Liian vähän. Vähemmän kuin odotinkaan. Olen mennyt kaksi kiloa alaspäin vajaassa kahdessa viikossa. Vaikka olen syönyt. Olenko valehdellut taas itselleni? Muka-syönyt: ottanut ruokaa, sotkenut sitä ympäri lautasta, pistänyt pari haarukallista suuhuni ja tiskannut sitten todisteet vaahdon mukana alas putkistoon? Enkö osaakaan pitää itsestäni huolta... Ehkä olen sittenkin fyysisesti sairas, eikä tämä ole omaa syytäni, pääni kieroutta. Ehkä sisälläni kasvaa kystarypäs, joka estää kaloreiden imeytymisen ympärilleni.
Hoitaja tulee kertomaan, että soitti äidilleni. Äiti oli kehoittanut sitä soittamaan Leijonalle, sen luonahan minä asuin, sille asiani enemmän kuuluivat. Hoitaja kysyy tähän suostumustani. Juuri itseni kasanneena pirstoudun pitkin lattioita. EI HELVETISSÄ ETSOITA. Yskin henkeä saamatta, en halua. Miksei äiti nyt vaan voi tulla ja hoitaa minua ulos täältä, olen ihan kunnossa. En tarvitse mitään apua. Lopetan koko painonseurannan ja keskityn muuhun. Miksei äiti ymmärrä? Eikö se välitä?
Mustia hetkiä mielessä, rauhoitun mieshoitajan sylissä pari bentsoa saatuani. Väsyttää niin paljon.
Leijona nostaa minut vasten rintaansa ja kantaa perhehuoneeseen lukkojen taakse. Se pyyhkii punaisen naamani, tuijotan vain sen ohitse, en halua sitä tänne, en halua, että se saa tietää kuinka epäonnistunut olen taas.
30,2.
Se ei ole kaunista. Se on inhottavaa.
Saan uuden ruoka- ja liikuntasuunnitelman, se on laadittu jo aiemmin, en jaksa, hyväksyn sen edes lukematta läpi, silmäilen vain näön vuoksi ja nipistän huulet kiinni tyytymättömänä. Nutreja niin paljon. Enkö voisi syödä juustoa sen sijasta?
Salmiakkipussi on levinnyt kassini pohjalle. Kalastan viimeiset napit suuhuni ja annan natriumin levitä limakalvoilleni. Bussi tärisee mukulakivetyksellä. Leijona ottaa käteni omaani ja nojaa päätäni vasten. En mene takaisin töihin. Jää miinusta. Olen sairaslomalla ainakin viikon loppuun, luultavasti hyvinkin paljon kauemmin.
Tuoksuu kesälle.
Äiti kävi hakemassa ruokaa kaupasta, se juttelee Leijonan kanssa keittiössä, haistan hiilihydraatin, tuo on kai sienikastiketta. En ajattele kassista nostettua majoneesipurkkia tai täysrasvaista floorapurkkia, MiniLättani lensi sen siliän tien roskapussiin.
Viimeinen mahdollisuus tällä erää. Olen saanut niin monta viimeistä tilaisuutta petrata, ja aina olen kaiken mennyt kusemaan.
On aika kaivautua esiin peittojen alta ja istuutua ruokapöytään. On niin paha olo. Ei näin pitänyt käydä, minun piti onnistua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti