Se kutsuu minua puhelimessa Antuksi.
Repeän sisäisesti, en saa sanaakaan ulos happea haukkovasta suustani. Kuuntelen kuulematta sen tärkeän asian, olen vielä kiinni alkuperäisessä tuskassani, en herää potemaan huonoa omatuntoa siitä etten keskity lapseni sanojen sisältöön. Ne soljuvat sisään toisesta korvasta ja valuvat pitkin poskeani ulos toisesta.
Se kutsuu minua toisella kertaa iskäksi, ensimmäinen nimen livauttaminen oli puhdas erehdys. Se ei edes tajunnut. Ja miksi olisikaan... sehän ei ole vielä edes viisivuotias.
En voi loukkaantua lapselle, eihän se ymmärtäisi.
Lopetan hienostuneesti puhelun lupaamalla hakea sen tarhasta myöhemmin viikolla, kunhan olisin vähän paremmassa kunnossa, iskä on vielä kipeä.
Leijona on lenkillä. Sillä menisi vielä 43 minuuttia, se on ollut vasta reilun vartin poissa. Kaivan kolhot paahtoleivät pakastimesta ja sulatan ne kaikki kerrallaan mikrossa, odotan lämpiämään ahdettuja leipiä voiveitsi kädessäni, lappaan ne lautaselle ja tungen naamaani. Hidastan, koska letkun kanssa täytyy olla varovainen. Pureskella liiaksi.
Laattaan pitkin lattioita ja pärskin sappinestettä käsilleni, veri valuu kaulalleni ja tahrii paidan kauluksen.
Ehdin lopettaa kun ulko-ovi käy.
Leijona kopauttaa helpotushuoneeni ovea. Muistelen, olenko siivonnut leipien käärön roskakorin pohjalle, huuhtelinko lautasen ja laitoinko sen takaisin kaappiin, onko margariini jääkaapissa, siivosinko muruset... Mitä teet?
Oon paskalla, nauran yhteiselle läpällemme, ei minun suoleni toimi. Siitä huolimatta istun tunnin jos toisenkin päivästä vessassa ja käyn mielessäni rutiinia lävitse. Eikä se häiritse Leijonaa, huvittaa vain.
Keitänk sulle puurot?
Emmiä...
Pakkohan sun on jotaan syödä.
Tietäisit vain.
Syön sen pirtelön loppuun, lupaan. Kesäkurpitsapirtelön, jossa on kaksi kiiviä, jolle ristiallergiani vastaa kutittamalla kasvojani ja suupieliäni hermostumiseen asti.
Kelpaa sille.
Painelen kasvoni takaisin paikoilleen, puhdistan itseni ja suihkautan lakkaa päähäni. Sen tungetteleva haju peittää sapentuoksun alleen.
Oksensitsä jotaan? Leijona kysyy astuessani ulos, se tuijottaa tiukasti punaisia silmiäni.
Kerron sille, mitä poikani livautti suustaan.
Se ymmärtää ja antaa itkeä sylissään.
Paitsi etten itke, hymyilen tyytyväisenä, nikottelen ja raavin kipeää kurkkuani.
Liian helppoa.
3 kommenttia:
On niin jännä ajatella, että sulla on lapsi ku oot mua nuorempikin, lapset on ihania<3
On mukavaa lukea, kun kirjoitat lapsistasi :) olet ollut aika nuori, kun esikoisesi syntyi. Jotenkin mukava fiilis, kun kerrot lapsistasi :)
Toivottavasti siunaantuu joskus omiakin, vaikka munasarjat ovatkin niin rikki, että se voi olla mahdotonta. Kauhea vauvakuume vaikka ikää on vasta se 17.
Olen huojentunut, kun Leijona pitää sinusta huolen. Onneksi on siulla sentään joku :)
Pärjäiles.
Kiitos kommentistasi. Tuntuu, et Hitler & toverit, jotka ovat jättäneet sormenjälkensä historiaan, ovat niit kaikkein säälittävimpiä. Ne on pyristelly ja tehny paskaa tässä pikkumaailmassa omaa pikkumaisuuttaan. HHHhhhhmmm, tai en tiiä. On niillä kuitenki tahtoa löytynyt, mitä ei ehkä kellään nykymaailmassa ole. Mut tänä päivänä... mitä ihmeen merkitystä olis hallita pullakansaa? :D vai tv- . .. ähhh oon iha sekasin, ..
Sun blogi vaikuttaa myös tosi mielenkiintoiselta, nyt on pakko lähteä töihin ,mut paremmalla ajalla tutustun sun ajatuksiksiin =)
Lähetä kommentti