Ruma, ilkeä ja sottainen

Kusin asiani. En saanut pidettyä ruokaa sisälläni sitten viime päivitykseni, matka onnelaan päättyi letkuihin ja itkuisiin iltoihin. Herään aamulla puoli seitsemältä Leijonan kellonsoittoon, tupakoin armottomasti ja valitsen päälleni vaatteet, joissa näytän mahdollisimman suurelta. Matkustetaan bussilla sairaalalle, ilmoittaudun sisään osastolle. Vaihdan sairaala-asun päälleni, makaan peittojen alla hytisemässä sarjakuviani selaillen, tippa ranteessa, odotan että kaksi hoitajaa vie minut syrjemmälle ruokittavaksi. En osaa edes itse enää syödä.
Mummot vaihtavat myötätuntoisia irvistyksiä keskenään viereisistä pedeistä, tuo on tuollainen. Käyn thoraksröntgenissä, magneetissa, CT:ssä ja ultraäänessä, siinähän se päivä sujuu. Mieluummin olisin töissä.
Katselen tupakkatauollani alas parvekkeelta, kuudennesta kerroksesta, mietin miltä tuntuisi hypätä. Heittäytyä kaiteen yli. Varmasti paremmalta kuin nyt kurkkukipuisena ja huonovointisena.
Leijona hakee päästessään, aamubussin tapaan liian moni erehtyy tuijottamaan poskeeni kiinni teipattua letkua inhoten. Puristaa. Vedän huppua syvemmälle päähän, enkä katso edes kuskia silmiin tökätessäni kuukausilippuni kortinlukijaan.
Lauantaina menen osastolle yöksi.
Letkuissa olen kahdeksan kiloa.
En saa vaatteita asettumaan päälleni kotona, koska olen niin turvoksissa. Näen unta että paskon housuuni, niin ahdistava tilanne on. En enää tahdo nukkua päiväunia, olin sitten kuinka väsyksissä tahansa. Nauretaan unelleni Leijonan kanssa aurinkoisella parvekkeella, poltan vihreää syöpäkäärylettä ja nauruni on pitkästä aikaa aitoa. Vaikka se repiikin sisälmykseni rikki.
Hesburgerin jonossa humalainen mies puristaa persettäni ohimennessään, alan taas itkeä. Kaivaudun känniläistä pahasti mulkoilevan Leijonan kainaloon ja pyydän sitä olemaan järjestämättä kohtausta. En jaksa. Se saa paska-ateriansa ja istuudutaan kauimmaiseen nurkkaan piiloon katseilta. Annan rasvankäryn tanssia nenäkarvoillani. Nuoleskelen ketsupissa pyörittämiäni sormia ja saan minipehmiksen ilman kastiketta. Vohveliosa lentää aterian kääreiden mukana roskakoriin.
Juoksen supermarketista toiseen, hypistelen tavaroita, ei vielä ole rahaa.
Kuiskaan äidille, että veljen tyttöystävä on vain kaulalaiha, sillä on massiivinen perse ja lanteet. Äiti tulistuu ja käskee minun pitää turpani tukossa, näytät ihan nälkälapselta. Olen vähän hämilläni: sillä tavalla me on aina puhuttu toisista, naljailtu ja unohdettu omat vikamme. Kun olin pienenä äidin kanssa päivät kahdestaan kotona sisarusten ollessa tarhassa ja koulussa tai vielä äitin mahassa, istuin lattialla piirtelemässä, äiti veivasi stepperiä ja kommentoi telkkarissa olevien ihmisten ulkonäköä. Vähän on pulskistunut. Viinanaama. Käyttää liikaa suolaa, turvoksissa. Onpa kauniin laiha tyttö.
Selaan laskujen eräpäiviä: mikään ei ole vielä myöhässä. Vähennän summat palkkanauhastani, käteen ei jää paljon paskaakaan: sairaalamaksuja, sähkölasku, nettilasku, puhelinlasku, yksi erä takaisinperintään mennyttä sairaspäivärahaa, koska en sitä kuulemma ansainnut, olisi pitänyt hakea vammaistukea tai jotain, olla menemättä töihin. Sana "vammainen", poikkeava, erilainen, normista eriävä, kiero, saa vereni kuplimaan raivosta. En minä tunne itseäni vammaiseksi, pystyn juoksemaan ja sitomaan omat kengännauhani, ajatukseni ovat ajantasalla. Saatan olla hidas, käyttäytyä kuin dementikko ja huijata itseäni ajatuksillani, mutta invalidi en ole. En suostu olla. En vaikka sillä pääsisin joustavalla valinnalla mihin kouluun tahansa, saisin turvatyöpaikan, enemmän rahaa, ilmaisia nappeja. Joka kerta kun käyn työkkärissä tai KELAssa, ehdotetaan kansanopiston vammaislinjaa, puristan käteni reisiini. Ei kiitos.
Äiti töni opettajaa huudoillaan aloittaessani opintoni, kun oppikeskuksesta kysyttiin miksei minua laiteta erikoisluokalle, erikoiskouluun. Olisi niille helpompaa. Itse olet vammainen.
Ajatukset hyppii asiasta toiseen, ei ole mitään kiintopistettä. Leijona tekee itselleen lounasta, minä odottelen iltaa, menen toiseen ruokintaan. Voisin tänään iltapalaksi ottaa myöskin vaniljajukurttia, se on menossa vanhaksi, tai kai on jo mennyt.
Katsotaan joku kiva elokuva, saanpahan maata miehisemmän puoleni kainalossa, haistella sen partavettä, sitä tuoksua jonka käskin sen ostaa sen lainattua kerran työkaverinsa putelista muutaman roiskeen. Haistan sen jo rappukäytävässä. En tunne omaa oloani miehiseksi, en ole kai koskaan tuntenutkaan.
En tajua edelleenkään kuinka se jaksaa ongelmieni kanssa. Aamusta iltaan pitää huolehtia. Olisin sanonut hyvästit jo kauan sitten, jos olisin sen kengissä.
Nyt en ole edes housuissa.