Heti kun se kaikki katoaa

Minä en halua kertoa eilisestä, lauantaista, viikonlopusta, menisi vain pois päästä. Vaikka oli minulla hauskaakin.
Seksiä ja kakkua, mitä sitä muuta pitäisi osata kaivatakaan.

Minä vihaan toisten parisuhteita.
Tai kai en,
kai sitä vain on katkera.

Mutta sen sijaan kerron jostakin muusta. Vaikkapa avaimistani. Niitä minulla on monta, eikä nippu mahdu ihan hevillä kireään taskuun.

• Kaksi kotiavainta - koska ei ole ketään kenelle se toinen antaa.
• Koulun kaapin avain - koska en sitä koskaan palauttanut.
• Työavaimet - niitäkin kaksi kappaletta, toinen ulko-oveen ja toinen huoneen oveen, niitä en ole näiden kolmen vuoden aikana kertaakaan palauttanut.
• Flexim - sillä leimataan itsensä töihin.
• Äitin avain.
• Pyöränavain.
• Kellarin riippulukon avain.
• Isän avain.
• Aiméen kämpän avain.
• Leijonan autonavain.
• Ja sen huoneiston avain, mutta ei enää rappukäytävän ja pyörävaraston avainta.
• Salin kaapin riippulukon avain.
• Juliuksen kotiavain.
• Mummin avain.
• Tapsun avain.

...
..
.
15 avainta, pääsen omineni 15 eri paikkaan, jos vain haluan.
Mutta kellariin en ainakaan uskalla mennä yksin.

It's a party Marge, it doesn't have to make sence

Eilen oli peli-ilta Hoipatytön kanssa. Syötiin paljon jäätelöä ja juustonaksuja, tänään leivotaan ja tuijotetaan telkkaria, kunhan se muilta menoiltaan ehtii.
Minua ahdistaa. On ollut koko päivän fyysisesti huono olo, oksettaa ja kuumottaa naamaa ja silmät painaa sata kiloa. Hikoiluttaa, mutta on kylmä, kaupassa pitää kävellä pitkin hyllyjä ettei tömähdä naamalleen.

Leijona oli täällä aamupäivästä. Tehtiin sienirisottoa ja juteltiin niitä näitä. Tiskattiin ja se haisteli niskaani kun poltin tupakkaa.
On vaikea sanoa ei kun panettaa itseäkin, mutta voitto silti.

Huomenna se täyttää 40, tuuthan?
Ei mul oo lahjaa.
Sie oot ihan tarpeeks hyvä lahja.

Sihisen ja käsken sen lähteä kun se empien sanoo, että Marijakin on tulossa, mitä vittua sä sille sanoit kun sen jätit?
No... etteí tää taida... toimia...
ELI ETTÄ SE SAA YRITTÄÄ KOVEMMIN? Oisko reilua vaan sanoa asiat niinkun ne on.

Kai sille silti annan anteeksi kun saatan sen alas.

♥

Ihanaa huomenista!

mie meen treffeille

♥

No pot of gold at the end of this rainbow

Sen hääpuku on valkoinen ja halterneck-mallinen, siinä on tylliruusuja helmassa ja selässä on nyöritys valkealla nauhalla, vyötäröllä on korostuslaskokset, juuri sellainen, kuin olen sille aina kuvitellut päälle, sellainen jonka olisin sille itsekin tehnyt.
Are you alright?
Just need a moment.
Se jättää minut yksin makuuhuoneeseen ja lähtee jatkamaan lasten pukemista. Otan pillereitä taskusta, isän rauhoittavia, minun kaikki lääkkeeni jäivät kotiin äkkilähdön takia, tärisen Efexor-krapulaa. Huikka vihreästä juomapullosta, siinä on viskiä.
Valumattomat pettymyksen kyyneleet imeytyvät takaisin silmiin ja pala vajoaa kurkusta alas, otan Nathanielin syliin ja tanssitan sitä ulkokengät jalassa pitkin kokolattiamattoa.

Kaksoskärryjen pyörät ratisevat pitkin soratietä, Aimée lykkii vaunuja eteenpäin, minä juon vähän lisää ja hiekkalaatikon hiekka tuntuu kylmänkostealta käsissä. Ilta-aurinko häikäisee, se on Leijonakuningas-aurinko.
Se ottaa pullon kädestäni ja haistaa ja tiuskahtaa, silmissä tuntuu haritusta. And this is wise because?
Idain’t.
Seriously, in front of them? se vetää vähän kauemmas, paidanhihaan tulee kurttua.
It just ain’t fair.
Innit yeah?
Yeah.

Thought you’d little more brain in you.
O’really, since when? huokailen dramaattisesti, sitten käy taas itkettämään, koska en ole ikinä tarpeeksi hyvä. Aina ihan paska jätkä. I think I did pretty well, actually. You know. I could’ve torn the dress… doused it in gasoline… set it on fire… then thrown it out of the window… like I felt like doin.
Se mulkoilee pahasti ja vilkaisee pienien puuhia laatikolla, meille on luvassa kakkuorgiat, Nuha koristelee omiaan ruohotupsuilla.
Can’t you just be happy for me? se kuiskaa niin hiljaa, että täytyy pinnistellä kuullakseen.

No. Cause I wanted you to be happy with me…

Keikun rajalla, ollako vai eikö olla aikuinen asiassa,

but I want you to be happy.

Olen niin peloissani siitä, että Aimée menee naimisiin, ja että se muuttaa sen tulevan aviomiehen kanssa omakotitaloon, missä on varmasti nurmikkotakapiha ja lapsille keinut ja kavereita naapurissa, ja ne kaikki tulevat olemaan niin onnellisia. But there’s no room left for me. It saddens me, cause they’re going to forget about me.
That’ll never happen! se yrittää lohduttaa, mutta se on sama kuin kuuroille korville puhuisi, niillä ei edes ole enää yhtään ainoata kuvaa minusta niiden kotona, edes lastenhuoneessa, ne on kaikki vaihdettu uusiin, was that on purpose?
Se tuijottaa hämmentyneenä suu auki, ilmeisesti ei se ollut edes huomannut, niinpä niin, niin helppo minut on unohtaa ja heivata ulos elämästä, ihan huomaamattaan. Siitä minä tiedän, ettei mikään tule enää koskaan olemaan hyvin, ei sitä voi olla vanhempi ilman omia lapsia.

It doesn’t matter, you’re their father.
Yeah? I’ve met the neurologist like hundred times before yet he had to ask who the fuck I am. And you could tell from the look that he thought… the other one was the dad. So they’ll forget too. When you’ll move in together, get married and have ...his babies.

Am sorry bout the waterworks though, en ole nukkunut perjantaiyön jälkeen, ja vielä vierotusoireet, jetlag, stressi ja huoli Romystä, olen henkisesti ja fyysisesti lopussa, kynttilä on palanut molemmista päistä, mutta en enää jaksa välittää.
Kerron lisää peloistani, siitä kuinka olin vahvasti ajatellut muuttavani takaisin niiden lähelle, ja siitä, että nyt se ei tuntunut enää hyvältä päätökseltä, en minä pystyisi katselemaan niiden onnea.

I just feel a bit lonely.

Oh my, seems that a certain someone's tummy's finally working!
Why, thank you for noticing! hymyilen hoitajalle, joka astuu sisään kaasukammioomme. It's like my stomach never works but today I've just been farting and farting and there's no end to it.
Se näyttää jokseenkin vaikealta, hymyilen lattialla autoilla leikkivälle Romylle, se juttelee käsillään, virnistän takaisin, hassu poika.

On vaikea ajatella, että pitää taas lähteä.

Pienta aamumarinapaivitysta

Tulin asken isalle "nukkumaan" hetkeksi; kavin suihkussa, kampasin tukkani ensimmaisen kerran moneen p¨aivaan ja pesin hampaat, ajoin sangen naamasta ja kaivoin pakastimesta sinne hetkea aiemmin tunkemani lusikat silmapussien iloksi.
Deodoranttia.
Ja rasvaa, olkapaat on taynna punaista aurinkoihottumanappya, tai sitten se on jotain allergiaa.
Odottelen, että talo herailee ja vanhempi pikkusisko lahtee toihin ja isa nousee keittamaan teeta ja tekemaan aamupalaa, sillä on lyhennetty tyoviikkoa vatsahaavan ja umpisuolen puhkeamisen jälkeen, kerran se ei pysty olemaan vaan sairaslomalla ja levata oloaan paremmaksi.

Parin tunnin paasta haen Nuhan ja Nathanielin naapurista Aiméen vanhemmilta. Ajattelin, että voitaisiin lahtea karrylenkille sairaalalle vaikka puiston kautta, eikohan nekin ole aika hadissaan kun viimeksi on pikkuveljen nahneet verissapain lattialla.

Mutta Romysta. Romylla on epilepsia, ja siihen pitkien kokeilujen kautta vihdoin loydettiin ihan kohtuuhyva laakitys, joka valitettavasti on taman vuoden puolella kevaalla alkanut menettaa tehoaan, mutta siita on vaan viitattu kintaalla neurolla ja sanottu etta katsellaan nyt.
No, eipa katsella enaa.
Paa'asiassa sen epilepsia on tuijottelua ja pienta tajunnanmenetysta, mutta on myos naita pahempia kohtauksia, joissa lahtee jalat alta. Nyt se on ilmeisesti lyonyt paansa poytaan, otsassa on tikit ja silma on mustana, tukkaa on ajeltu takaraivolta, etta se on saatu ommeltua kiinni.
Se hyvä puoli lapsissa on, etta kun luut ovat niin pehmeita varsinkin kallossa, harvemmin tulee pirstaleita ja enempaa vauriota aivoihin, ja toipuminenkin on nopeaa.
Viela ollaan vahan pyorryksissa ja unisia ja itkuisia ja kasi on kipea, mutta ainakin hereilla. Sairaalassa ollaan, kunnes kaikki kokeet onnistuu entiseen tapaan, tehoseurannasta kuitenkin on nyt paasty lastenpuolelle, mika on vähän kivempi paikka kuitenkin.

Viela ei voi sanoa miten tama tasta lahtee etenemaan, mutta aika sen nayttaa.

Nyt on tee valmista, pitkasta aikaa ihan kunnon haudutettua lehtiteeta eika mitaan paskaa pussipakattua moskaa, siirryn tasta juttelemaan ja tupakoimaan isan kanssa kuistille.

Vittu mitä tuskaa odottaa, että lentokone lähtee kun tietää että vielä menee 8 tuntia että pääsee sairaalaan asti. Romyllä oli taas kohtaus ja se löi pään eikä nyt ole ihan kunnossa.
En ehtinyt pestä hampaita ennen kuin lähdin.
Happy day...

Teen suuria suunnitelmia päässäni,
maalailen verkkokalvoilleni sisustuksen piristämistä.
Se on ristiriidassa hanakan ajattelumaailman kanssa;
olen vielä kovasti suunnittelemassa takaisin Englantiin palaamista.
Työsopimus loppuu kolmen viikon päästä,
minulla on enää kolme viikkoa töitä,
ja se on ihanaa siinä mielessä, ettei enää tarvitse viettää päiviään äitin nurkissa,
keksiä, miten ajan saa kulutetuksi työpäivän jälkeen mahdollisimman nopeasti,
että viikonloppu jo koittaisi pian.

Toki huolettaa aina se, mistä rahaa tippuu tästedes.
Ja missä kuosissa pysyn
missä ikinä sitten olenkin.

Kello on 04:41.
Jos tähän aikaan vielä on hereillä vatsa kuplien ajatuksista,
ei edes kannata yrittää unta.
Googletan jonkin BBC:n laatusarjan, jota en ole vielä nähnyt,
laitan sen lataamaan
ja lepuutan silmiäni.

Unettomuuden
ja muutenkin huonosti nukuttujen öiden takia
poskieni sisäpinnoissa kiertää kovettumamuuri,
kieleenikin on ilmestynyt puremajälkiä
ja jopa valkeita rakkuloita sivuosiin.

Minä tiedän mitä sanoa, mutten miten näyttää sen

Monta koiraa on mennyt tänä kesänä; äitin 14-vuotias, serkun 4-vuotias, pikkuserkun vanhus, ja niin monta muuta. Aijaa, voi harmi.
Työkaveri jakaa salaisuuden, se menee huomenna salaa naimisiin. Vautsi... sehän on hienoa!

Seison kaikista taaempana, selkien takana, piiloudun aurinkolasieni taakse ja harjoittelen peilin edessä hymyä, se on vieläkin niin vaikea saada näyttämään luonnolliselta. Ilmeeni on aina samanlainen, olen sitten iloinen, surullinen tai raivoissani, puheterapiassa laitetaan pumpulituppoja suuhun ja väännellään kasvoja.
Aina välillä unohdan, että se kaikki on pakotettua ja keskittymistä vaativaa, ilmeillä kuten toiset.

Zumbatunnilla pyörryttää ja on se kamala tuskaolo kun on niin kuuma, mutta ihohuokoset lyövät lukkoon ja iho nousee kananlihalle ja väristyksiä kulkee tasaisina impulsseina pitkin kehoa. Kylki kipuilee, kaikki neste on niin pakkautunutta kehoon, että pelkkä hengittäminen sattuu.

Ostetaan Anorektikkotytön kanssa fetajuustoa, maissilastuja, porkkanoita ja kurkkua. Pakataan ne pajukoriin ja käärin siihen päälle punaisen liinan, kavutaan kallioille polttamaan tupakkaa dippaillessamme eväitämme salsapurkkiin. On niin rauhallinen olo pienessä iltatuulenvireessä auringon viimein suostuessa verhoutumaan hennon pilven taakse, edes hetkeksi.

Istun mattolaiturilla ja uitan jalkojani joessa, kala nappailee veden pinnalla parveilevia hyttysiä suuhunsa ja vesikirppu kiertää minut kaukaa, yhteen pöydistä on kaiverrettu minun nimikirjaimeni, ne olivat jo silloin lahoamispisteessä, entä sitten nyt melkein kymmenen vuotta eteenpäin?

Makoilen pikkuveikan huoneen sohvalla, syödään loput 100g tortillalastupussista, se on vielä yli puolillaan, veikka kahmaisee itselleen suurimman osan, mikä minun puolestani käy ihan hyvin, se syö paljon sipsiä, ja aina välillä karkkiakin, mutta sitä harvemmin, koska lapsena jako oli se, että minä sain karkit ja se sipsit. Se on samanlainen kuin minäkin olin, tai ehkä olen, en vain osaa käsittää sitä enää, pari vuotta sitten; syö vain herkkuja päivät pitkät, mutta silti pysyy liian laihana, se on 185 senttinen ja painaa 60 kiloa, vielä reilu vuosi sitten se oli hyvällä tuurilla 56 kiloinen farkut jalassa alkuillasta.
Kysyn, lähdettäisiinkö joku päivä huvipuistoon, ja se sanoo kyllä, ja minä ilahdun paljon, kysyn, onko sen tyttöystävällä vapaita viikonloppuja, mutta se vain mutisee jotenkin outona, ettei muista. Tätä en olekaan nähnyt ennen, ei olla vietetty enää niin paljoa aikaa yhdessä, osaan lukea sitä kuin avointa kirjaa, mutta nyt olen ollut hieman pimennossa.
Juu juu...

Hoipapoika soittaa humalassa kahdeltatoista yöllä, herään siihen, äiti kohottaa kulmaansa tietokoneen äärestä kun vartin kuluttua puhelu loppuu ja hoipertelen vessaan.

Töissä istun märän froteepyyhkeen päällä.

Oltiin eilen iskän kanssa kahdestaan kotona. Äiti, isosisko ja tyhmä pikkuveli kävivät Tallinnan reissulla, pienemmät sisarukset oli viety isälleen, siellä ne viihtyy koko loppuviikon, mikä lienee sille paskiaiselle ihan hyväksi, eipähän pääsee yhteen viikonloppuun juomaan aivojaan narikkaan.
Ei olla oltu iskän kanssa pitkään aikaan kahdestaan, pilkottiin puita, tai se pilkkoi ja minä kasasin, saunottiin ja juotiin olutta, katseltiin telkkaria ja minä söin mansikoita kaksi litraa, mitkä olin aiemmin käynyt hakemassa itselleni, iskä sanoi, ettei se tykkää mansikoista, miten kukaan voi olla tykkäämättä niistä?

Kun äiti ei ollut kotona, sain olla oma itseni, kuljeskella ympäriinsä päättömästi, kommentoida tekemisiäni ilman ivallisia huomautuksia ja tutkiskella käsiäni, mikä on äärimmäisen rauhoittavaa.
Aloin lukemaan edellisen Torey Haydenin perään heti toista, Tiikerin lasta, vaikka petyinkin jo alkumetreillä siihen, kuinka helpolta Hayden sai kaiken kuulostamaan, se vältteli sanomasta liikoja, mutta niinhän se aina on vaikeiden asioiden kohdalla, vaikka kuinka olisi kokenut ja käynyt asiaa lävitse päässään.
Enpä tiedä, mistä tämä lukuinto on tullut ihan yhtäkkiä, se on jännittävää, joka luvun jälkeen pelottaa, pystyykö jatkamaan, vai tuleeko taas vastaan se jokin, mikä estää ja aiheuttaa fyysisiä oireita, jolloin lukeminen on pakko jättää kesken ja siirtyä keinuttamaan itseään.

Lukeminen ei työni ohella ole ehkä järkevintä, sillä vaikka se saa ajatukset liikkumaan, sillä välttelee silti omia mietteitään, mutta, jos pysyn tällä tavoin suhteellisessa kunnossa nämä jäljellä olevat 3.5 työviikkoa, pitäisi vain olla onnellinen.

Ja olenhan minä, minä olen ylittänyt itseni niin monta kertaa tämän kuluneen vuoden aikana, enkä ole ollut osastolla vuoteen. Osaksi siksi, ettei minua sinne ole huolittu, mutta ehkä niin on ollut parempi, onhan se jo tässä iässä ja sillä määrällä osastokokemusta ja hoitoa osattava hoitaa itse itseäänkin, vaikka harvempi lapsena skitsofreniaan sairastunut edes ikinä oppii kokonaan kuivaksi.

Äiti toi minulle tuliaisiksi pyytämiäni hedelmätoffeita, niistä minä pidän, Suomesta ei saa hedelmätoffeeta, en laske niitä missä on inhimillistettyjen hedelmien kuvia paketissa, eivät ne mitään toffeeta ole, eivätkä olleet oikein Chewitsitkään, ne pienet palaset, joiden paketissa oli lohikäärmeen kuva, mutta niitäkään ei taida enää Suomesta saada.
Hedelmätoffeeta minä kaipaan Suomessa, kunnon lakritsaa ja salmiakkia Englannissa.

Se toi myös minulle uuden kauniin maatuskan ja kartsan tupakkaa, mikä on hyvä, sillä eilen edellinen loppuikin jo, tai ei ”jo”, johan se on minulle tullut reilu kuukausi sitten, ja olen kyllä siinä välissä ostanutkin askeja siitä syystä, että 1. välillä tekee mieli vihreää tupakkaa punaisen sijasta ja 2. minun muistini ei ole kaikista parhain ja unohdan, että minulla on ollut kotona jemmassa muutama pahanpäivänvara.

Äiti kyllä tietää mistä tykkään, ja olen niin onnellinen näistä pienistä ja harvoista huomionosoituksista, vaikka olisin ehkä itsekin halunnut lähteä laivalle, mutta eihän se olisi käynyt, minulla kun on töitä, toisin kuin muilla sisaruksillani.
Ehkä se on joskus salaa ylpeä minusta, kuten silloin kun huomasin Leijonan feisbuuktilillä Mafia Warsia pelatessani, että se oli laittanut omiin kansioihinsa joitakin minun niiden koneella tekemiäni tuherruksia.

Minua aina välillä pelottaa. Joka päivä jonkin verran, eilen enemmän, tänään on koko aamun pelottanut. Ihan vaan olemassaolo, tai ennemminkin se, onko sitä edes olemassa. Olen taas ajatellut sitä, että mitä jos tätä mitään ei tapahdu, ja makaankin jossain pakkopaidassa täysin liikkumattomana, silmät levällään, eikä ketään ole oikeasti olemassa, vaan tämä on muka-elämää.
Nappi Stellaa tuntuu yllättävän nopeasti, ja pitkästä aikaa, jossakin. Se on hassu olo, olo muuttuu sisältä karheaksi. Se ei turruta, vaan saa kaiken tuntumaan joltakin. Jos syö, kurkku rapisee. Jos juo, neste liikkuu hitaasti alas kurkusta vatsalaukkuun. Askeleet ovat huteria, mutta pistelevät. Joku osa kehosta nukahtaa, suurin osa aivoista, mutta silti sitä on hereillä, ennen kuin sammuu.

Näen unta, että kerron äitille, tai yritän kertoa, että olen raskaana.
Herään kylmästä hiestä märkänä viideltä, kelaan nopeasti unen uudestaan läpi, ja sammun taas odottamaan kellonsoittoa kymmentä vaille kuusi.
Kolme torkutusta.
Yleensä stellaunien jälkeen ei muista edes nähneensä unia.

En syökään muroja aamupalaksi, eilen oksensin colalightinruskeaa kökköoksennusta käsilleni, kun tyhmänä mätin vain ruokaa sisuksiini, vaikkei kasaanpainunut vatsalaukku vedä sellaisia määriä, söin kolme leipäviipaletta päällikkeineen, ja mukillinen appelsiinimehua, kuinka terveellisenkuuloinen aamupala, mutta rutiinista poikkeaminen tuo aina huonon olon.
Olen vielä unessa ja päässäni ja ajatuksissani, neljättä päivää, autolla ajaminen pelottaa toista päivää, puristan rattia valkenevin rystysin ja hyperventiloin, kun on niin paljon liikennettä. Toiset autot ajavat liian lähellä ja niiden valokeilat ovat vihaisia, jään tuijottamaan kädessäni palavaa tupakkaa, järjenjuoksu ei ole järin nopeaa, mietin puolet työmatkasta mikä sen pojan selässä kimmelsi, pääni mökeltää sammaltaen, että sen paidan printtiin osui aurinko.

Mietin, uskallanko koskaan kertoa kontaktilleni nuorisopolilla, että minua surettaa, kuinka en halua rasittaa sitä kaikella, sillä näen kuinka täynnä se on jo. Se on katkera, sillä on elämänkokemusta, se ymmärtää kyllä, ja on viisas, mutta se ei ole onnellinen. Niitä onnenhetkiä tulee aina välillä ulos sen suusta, kun se hieman kainosti kertoo itsestään aina välillä, saavutuksistaan, ja näinä hetkinä se tuntuu tekevän meistä yhdenvertaisen. Mutta se joutuu kohtaamaan työssään niin paljon kaikkea turhaa surua: ihmisiä, nuoria, teinejä ja heidän vanhempiaan, jotka eivät suostu uskomaan asioita, vaan ottavat syytökset itseensä; väittävät, että ovat aina se, joka kuuntelee toisia, ja eivät usko, että elämä paranee itsestään ajan kuluessa; tai itse asiassa elämä ei parane, mutta aivot kasvavat ja sydän kypsyy, jos sen antaa vain, 12-, 13-, 15-, 17- ja 21-vuotiaana on täysin eri ihminen sisältä.
Kunhan vain uskaltaa katsomaan peiliin.
Ihminen on onnellisimmillaan viisissäkymmenissä, kun huoli omista lapsista alkaa helpottaa ja saa nähdä lapsenlapsia, nauttia omasta elämästään ja vapaudesta, siinä iässä sitä osaa arvostaa, toisin kuin 35 vuotta aikaisemmin, kun viimeksi oli samalla tavalla vapaa.

Minua välillä harmittaa, etten elä keski-ikääni 50-vuotiaana, lääkärit ovat luvanneet ihmisestä ja erikoistumisalasta riippuen 30–50 vuoden eliniänodotuksen.

En tiedä kestänkö edes tätä kesää, tätä töissä olemista paahteessa, heti aamusta sisällä 29.3°C ennen kuin edes koneet saa päälle tai aurinko alkaa porottaa tälle puolen taloa.
Mutten minä voi vaan lähteä, koska minä olen hyvä työssäni.
Tai ei, koska minä tiedän olevan niin hyvä työssäni, etten voi luovuttaa.

Mietin, uskallanko kertoa sille saamatta sitä huokaamaan raskaasti, että haluaisin ajaa kolarin. Iskeä puukon rintaani. Työntää käteni sirkkeliin. Että tapahtumien ajattelukin saa hyvänolon kuplimaan sisälläni. Haluaisin vain tietää miltä se tuntuu, nyt elän valveunessa, eikä mikään tunnu miltään, paitsi hullusti itseään raapimaan saavat kutiseva paarmanpuremat ympäriinsä.

Mietin, uskallanko kertoa kenellekään koskaan, miltä minusta tuntuu ilman, että olisin psykoosissa. Tuskin, en ole niin ilkeä muita kohtaan.

Luin eilen Torey Haydenin Toisten Lapset, tai en lukenut, siinä on vielä viimeinen luku jäljellä, halusin vain säästää jotakin tälle päivälle, ei sitä kuulu näin tyhmän lukea kokonaista kirjaa yhdessä illassa.

Catch me if you can

Liukastelen pitkin kallioita ja pudottaudun lampeen, se on niin syvä, ettei edes pisimpien jalat yllä pohjaan. Räpiköin ympäriinsä ja kelluskelen omineni, muut nuorempani riehuvat ympäriinsä pärskien vettä välillä silmiini ja sieraimiini, pidän suuni kiinni ja rapsutan paarmansyömää isovarvastani, niitä on niin kamalasti, läiskin illan aikana kahdeksan kuoliaaksi, harmi vain että ne kaikki ehtivät upottaa hampaansa lihaani, eivät ne toisten ympärillä niin ahnaasti pyöri.

Poltan tupakkaa pyyhkeen päällä kuivatellen, vesi saa ihon kiristämään, se eroaa niin paljon merivedestä, etten uskokaan, en ole uinut puhtaassa pikkuvesistössä moniin, moniin, moniin vuosiin, enhän minä edes tykkää uimisesta.

Hymyilyttää niiden lasten leikki, vai eivätkö ne ole muka lapsia, 18-vuotiaat vielä, vaikken minä niitä olekaan olevinaan kuin 3 vuotta vanhempi, mutta se on yllättävän paljon tässä iässä, jos ei ole kokenut liikaa.

Melkein paleltaa kaiken sen hikoilun jälkeen.

Se pitkä poika meidän koulusta on vähän kuin minä, mutta niin paljon pidempi, linnunluinen, ja kuunnellaan melkein kaikkea samaa musiikkia, mutta se on niin kovin naiivi, ja ujo, se on ujostellut minua aina Viattomanliekin ja Hoipatytön hypätessä kaulaani huutamaan ja pomppimaan, kai se on jotenkin mustasukkainen, mutta ei vain minulle vaan myös Hoipapojalle, sille se ei edes moikkaa ja irvistää salaa kun kuulee sen nimen, ehkä ymmärrän miksi, mutta kyllä se siitä oikeasti tykkäisi.
Se uskaltaa pikkuhiljaa katsoa suuntaani enemmän ja enemmän, kun se juttelee muille se myös juttelee minulle eikä enää varo ettei vahingossakaan ottaisi mukaan keskusteluun, onnistun näyttämään, etten ole mikään uhka, se puhaltaa savut naamalleni kun tallataan pois rannalta tomuavaa polkua pitkin, ja jalat on ihan ruskeat, eikä mustat kengätkään ole enää mustaa nähneetkään.

Minuun tekee vaikutuksen, kun se jää kyydistä pois matkanvarrella, eikä pyydä että se pitäisi viedä kotiin asti, koska minun on kiire viimeiselle junalle, juoksen tunnelia pitkin viimeiselle laiturille ja sujahdan sisään ovien sulkeutuessa takanani.

Minun paita on märkä ja jätän junan penkkiin märän sydänläntin, kuuntelen Ultra Brata ja äiti kysyy olinko uimassa, minulla on kivan väsynyt ja rauhallinen olo päivän tukahduttavaan rytmihäiriöoloon verrattuna, saan jo ajateltuakin, enkä haluakaan mennä sairaalaan, vaikka vielä eilen harkitsin syvästi sitä, mutta tappelen vielä hetken vastaan.
Kenen kanssa?
Luetellessani sille tyttöjen nimien perään saman nimen kuin Leijonalla, se kysyy että senkö kanssa, pudistan päätäni, pikkusen.
Onkse käyny? se kysyy vähän ajan päästä, vaikkei ole ennen puuttunut asiaan, nyt sen on pakko, koska sen veljet on myös sen kimpussa ollessaan minun kimpussani.

Onhan se käynyt, se tuli lauantaiyönä kolmelta, lähetti viestin ja soitti sitten, kun ei saanut unta. Eikä siinä ollut mitään vaikeaa, ensin se rapsutteli Aivista joka tykkää siitä niin paljon, Leijona on ainoa, jonka se antaa minun lisäkseni koskea itseensä, ja lasteni, sitten naitiin ja jälkeenpäin maattiin sylikkäin avoimen ikkunan alla, se silitteli sormiani ja kertoi asiansa.

Sillä tavalla, että minä ne ymmärrän.

Että se on vain niin raukkamaisen helppoa, se paine, olla se vaimo ja rivari ja volvo, ja minä tiedän, koska itsekin haluaisin samaa, susta ois kyllä tullu hyvä vaimo ja nauran pimeään.

Se kertoo paljon, harkitsee sanojaan ensin tarkkaan, mutta sitten antaa niiden vain vuotaa läpi rehellisesti. Että se ei tiedä. Koska rakastaa niin paljon, mutta sen naisen kanssa on eri tavalla hyvä olla, tai ei se sitäkään tiedä onko,

saanko viedä sut ulos?

Hmm?

Syömään. Niin kuin ekalla kerralla. Minä en ole ollut elämäni aikana treffeillä kenenkään muun kuin Leijonan kanssa, ei kai minun tarvitsekaan olla ollut, olen siihen asiaan kuitenkin nuori, vaikka joidenkin asioiden suhteen olisinkin vanha.

Mietin mitä osaisin vastata, ei se näinkään saisi mennä, käännän pääni sen puoleen, ei se näin voi mennä. Ei se oo reilua jos sinä saat pelata varmanpäälle ja katsoa miten tää menee ja silti olla jonkun muun kanssa.

Se pudistaakin päätään ja nyökkää sen jälkeen, painaa leukansa otsaani vasten ja sanoo että ei se niin saa tosiaankaan mennä, mä en vaan halua loukata ketään enää.

Ja senhän on vaikea jättää ketään olematta loukkaamatta toista, jos se jättää minut, minut hylätään jo toisen kerran sen naisen vuoksi, jos se jättää sen naisen voidakseen kokeilla siipiään kanssani tai edes että se saisi selvitettyä suostunko sen kanssa enää olemaan mitenkään päin, se loukkaa sitä naista, joka ei edes tiedä sen poikarakkaudesta.

Mä oon aina tykänny susta. Sillonkin kun olit pieni. Siks tää onkin niin vaikeaa, kun toiset näkee sen niin. Että oot vielä pieni ja se hölmö vaippa-aatu. Mut kun et sä oo... se kertoo suljetuille silmilleni, kuuntelen sitä ja sanojen väliin jäävää nieleskelyä hiljaisuudessa.

Siks tää on vieläkin vaikeampaa...

Muistatko kun olit, en tiiä, nelivuotias ja teillä oli jotkut grillijuhlat pihalla ja laitoit mun kenkään hiekkaa.

Lyön sitä, enkä laittanu!

Laitoit laitoit

Hykerrellään, minä punastun ja nostan kädet naamalleni, voi vittu.

Onhan se ulkopuolisen vaikea ymmärtää, ja helppo se on nähdä sairaana.

Sovitaan, ettet sie saa soittaa mulle ennen kun jos tai kun sen jätät. Pyydä sen jälkeen uuestaan ja katotaan mitä vastaan. Ja se myöntyy, onhan se reilu sopimus, odotat sie vähän aikaa?
Vähän aikaa, mutta en ikusesti.

Se lähtee aamupäivällä - minä olen herännyt jo seitsemältä kiimaisten varisten kirkunaan - juotuaan itse keittämänsä kahvin, eikä sano sanaakaan, koska tietää, etten pidä juttelusta, jos en ole noussut sängystä vielä ja hoitanut aamurutiinejani rauhassa.
Minä nousen vasta puoli seitsemältä kunnolla ylös.

Vittu niiden kanssa

Enot kävi kylässä. Se ei ikinä tiedä hyvää, kun niitä tulee kerralla useampi kuin yksi, ja jos tulee kaikki kuusi elossa olevaa, ei mikään voi olla hyvin.
Minulla on niin pieni kahvinkeitin, ettei sillä saa kuin kolme kuppia keitettyä kerrallaan, kerran en itse juo kahvia, mihin sitä suurempaa tarvitsisi; yleensä kukaan ei täällä juo edes kahvia vaan liittyy teeseuraksi. Sitä aina kysytään, voinko tulla teelle? Ei koskaan voiko tulla kahville, suurinosa juo myrkkynsä maidolla kuitenkin, ja sitä minulla on suhteellisen harvoin.

Nuorimmalla oli kulmassa tikit, se istahti sängylle kun muut pakkautuivat pieneen keittiöön.

Nyt on asiat Anttu niin...
Selkääni pitkin virtaa paniikkihiki, asiat on miten.
Se ei katso silmiin, se pyörittelee peukaloitaan ja rykii käheää kurkkuaan. Vedän kädet puuskaan ja varaudun pahimpaan, kylmä vaihde päälle, miks sun naama on murjottu?
Vähän tapeltiin.
Ketkä.
...kanssa.
ANTEEKS?
Vittu Samin kanssa, ookoo? se huutaa silmät punaisina. Vittuaks sun pitää olla ku äitis.

Ei se oo tein asia.

Haluttaisi kysyä missä kunnossa Leijona on jos Tapsu näyttää tuolta, jos se käy päälle, sitä berserk-hyökkäystä ei niin vaan lopeteta.
Mutta en vittu kysy, ei kiinnosta, en minä halua tietää, ei se oo tein asia.
Mut se tekee väärin.
Ja siks mie en vastaa puhelimeen, entä sitte, ei se kuulu sulle.
Mut jos se selvittäis tän...
Jos ja jos, totta kai minä olen sitä miettinyt, tekisi nyt saatanan vaikea mies päätöksensä; olisi ihan rehellisesti naisensa kanssa eikä kerjäisi yövisiittejä tai lopettaisi sen sitten kokonaan ja tulisi takaisin.

Ne vaan lähtevät pois, kukaan muu ei sano mitään, osa vilkaisee vähän mennessään, pamautan ovet kiinni ja ärsyttää ja inhottaa eikä minun seksielämäni ole mikään suvun asia, pysyisi nyt vaan poissa, vaikka kuinka tarkottaisikin hyvää, sitä samaa ne on tehneet äitin, niitten oman pikkusiskon, kohdalla, kuten vaarikin teki aikanaan, puuttuneet sen päätöksiin, mutta se osaa ajaa ne pois. Minä taas en.

Ostin ihanat bootsit, 18 euroa, lähtöhinta kuusikymppiä.

Johan on

On järkyttävän turpea olo. Naama on tunnistamaton ja sormia kipristelee edelleenkin. Ja ai saakeli että nukuttaisi vaan aina enemmän, 12 tuntia taju kankaalla lääkkeettä ei auta mihinkään. Pää on jumissa ja alaselkä on paskana, ranteita koskee ja polvet oireilee. Maha pullottaa ja näin pahaa ummetusjaksoa ei ole ollut moneen vuoteen. Ja sitten kun jotain saa ulos se on niin tiukkaanpakkaantunutta ja kovaa että tahtoo repiä päänsä irti.
Jatkuvaa päänsärkyä ja migreeniäkin.
Ja kaikki on tämän arvoista? Ihmistä ei ole tehty istumatyöhön.
Paino on noussut viikossa neljä kiloa, sehän on aina merkki siitä että ihminen on kunnossa.
Siis voi vittu, ehkä se on lääkärireissu edessä.
Vaikkei sitä ihmistä tosissaan otetakaan jos on syömishäiriötaustaa ja muutenkin vielä alipainoinen.
Velliä naamaan ja hymy paikoilleen, tänään mennään kaupungille.

Se tuntuu perhosilta kurkussa kun joku kutsuu nimeltä.

Tai ehkä se tuntuu vain hienommalta tiettyjen ihmisten suusta.

Pasmat menee sekaisin.

Fuck this fuckin fuckshit

Emmä jaksa.
Emmä jaksa enkä pysty
mua vituttaa musiikki ja kaikki äänet.
Päässä on tarpeeksi tekemistä
eikä vieläkään oo perjantai vittu
miksei vois jo olla viikonloppu
ja omat olot ja rauhat
ja sais vaan purkaa tän vitun psykoosiväreen.

Maailman tylsin päivä

Tänään aika ei kulu. 

Kidun kuumassa, 

kastelen tunnin välein t-paitani, 

se parantaa oloa puoli astetta. 

Luen vähän aikaa, mutta se tylsistyttää vaikka kirja onkin jännittävä, 

poljen tunnin kuntopyörällä 

ja ajelen ympäriinsä vailla päänmäärää. 

En vain halua mennä kotiin, tai siis äitille, 

en jaksa katsoa telkkaria ja vaan olla.

Haluan kauppaan viilenemään, mutta en voi mennä turvottelevine vatsoineni, 

nyt olen saanut itseni tyhjäksi, ja suoli täyttyy kaasuista ja saa mahan eri tavalla kipeäksi.

En jaksa seikkailla internetissä 

tai polttaa tupakkaa, 

en jaksaisi edes pysyä hereillä, 

muttei näillä ilmoilla saa nukuttuakaan. 

Ja samaa lupaa vielä pitkälle ensiviikkoon.

Miksei kesä voi jo olla ohitse?

Teen äitin työkaverille pari mainosta 

ja odotan saunaa, tai oikeammin sen jälkeistä suihkua 

ja jalka- ja käsikarvojen pätkimistä.

Leikkasin pikkuveljen hiukset, 

ja sain nyppiä sen kulmakarvoja, se minun tyttöpäivästäni.

Te kaikki, jotka kesästä pidätte,

millaisia masokisteja oikein olette?!

Kyllähän minä seuraa olisin varmasti saanut,

jos olisin vain pyytänyt,

mutten jaksa

tai halua näyttää itseäni kenellekään.

Makaan ilman paitaa omenapuiden katveessa aidan takana

poissa katseilta

rauhallisella omakotialueella

Jos näkisitte meidän pihan kasviloiston, kuolisitte kateellisina.

Liian kuuma

Eilinen täynnä odottamatonta. Minä luen kirjaa, Tess Gerritsenin Voitonmerkkiä, haen sen siskon kaapista ja käyn pitkälleni aurinkoon nurmikolle, minähän en koskaan lue mitään, minä en ole ikinä lukenut yhtäkään kokonaista kirjaa, koska en ole pystynyt, se on henkinen dilemma; saan astmakohtauksen puolivälissä ja itkuparku vie kaiken ilon kokemuksesta.
Mutta nyt minulla on sellainen olo, ensimmäistä kertaa moneen vuoteen, tai ehkä ikinä jopa, että haluan itse lukea, ei minulla ole nyt ketään joka jaksaisi suodattaa tekstiä korviini, olenhan minä blogejakin jaksanut ja pystynyt lukemaan, miksen sitten kirjaa? Siinä on lyhyet luvut, ja pääsen ensimmäisellä istumalla yli sadannelle sivulle, enkä edes haluaisi lopettaa, mutta täytyy mennä syömään vesimelonia, kun päässä poksahtelee.

Väsymistä ja lähes rattiinnukahtelua, kolme melkein-kolaria, eno soittaa yhdeksältä kun olen odottamassa unta valoisassa huoneessa, toisinko niille korin kaljaa, niillä on poikien kanssa saunailta, voi vittu, haen autotallista 24 pulloa ja pakkaan painavan sinisen korin auton takapenkille, tämäkin vielä.

Eno on vitun kännissä kun se avaa alasti niiden rivarin oven, se hyökkää kaulaan lallattaen ja nappaa kaljapullon korista, työntää sisälle, joku ottaa kantamukseni ja minä saan jääkylmän tölkin käteeni, tuu Adrian saunaan!!
No emmie, mun pitää mennä huomenna töihin.
Nooh nooh, se nauraa, poliisisetä mitään tajua mistään, seuraava seurue huudetaan lauteille, en edes kissaa ehdi ajatella kun minut nostetaan olkapäälle ja riisutaan pukuhuoneessa, panikoituttaa enkä saisi edes olla kuumassa pyörtyilyn takia, ulko- ja sisäilmassakin oleminen on tuskaa, eno heittää minut Leijonan kylkeen kiinni ja kaljaa läikkyy kaikkien päälle. Se tönii minkä kerkeää ja nostaa Leijonan käden tukalleni, ravistan sen pois ja haluan kirkua.
Leijona käskee sitä lopettamaan, rauhoitu nyt jo, Antun on paha olla.

Juon muutaman oluen, istutaan sisäpihan kiikussa Leijonan kanssa, poltan ketjussa tupakkaa, eikä jutella. Se saa grillimakkaraa ja pihviä käteen ja minulle tuodaan talon ainoa vihannes, joka sekin on tomaatti, jotka oikeasti ovat hedelmiä.

Jätän Leijonan nukkumaan yksin sohvalle aamu viideltä ja lähden töihin, vaikka olenkin vähän vielä päissäni, ja meillä on nollatoleranssi, eikä autollakaan saisi ajaa.

Poissaolemista

En pidä viimeyöstä.
Minua ahdistaa, henkisesti ja fyysisesti, ja ilmanraikastin on vain rikki eikä piippuakaan ole mukana, inhalaattoreista ei kohdallani ole paljoakaan iloa jos kerran ei saa syvään vedettyä henkeen.

Itkettää, ja iskä kantaa omaan sänkyyn, päähän sattuu pyörtyminen, mahaan koskee ummetus, lepäilen, koetan onneani vessassa, mutta ulostemassa on viikossa niin kovaa ja pakkautunutta, ettei sitä saa ulos ihan niin vain.

Iskä kysyy jaksanko mennä töihin, mutta pakkohan minun on, minust tuntuu et miä meen sekasin taas, itken kun sen yöpaita tuoksuu mökiltä, eikä se sano mitään, silittää vähän selkää ja painaa hikisiin lakanoihin ja menee takaisin nukkumaan äitin viereen.

Kuuma, kylmä
Kuumakylmä
Kuuma
Kuuma
Kylmä aamu, tyhmä kärpänen jää jumiin peittoni alle ja surisee naamalla joka on piilossa aamulta, herätyskello kääntyy herättämään seitsemältä kuuden sijasta. En minä ole nukkunut, mutta en halua vielä noustakaan kun ei mikään taas jaksa huvittaa, minun on jo nyt niin ikävä kotiin.

On niitä ajatuksia mistä en tykkää.
Mieluummin kuolisin kuin ajattelisin pahoja.

Tilasin eilen valokuvia, itkettää ne vanhat kuvat itsestään, en minä tajunnut, en minä nähnyt, miten se on mahdollista, mutta sitten taas, miten on mahdollista että nyt olen taas näin suuri, vain puolessa vuodessa, ei se kuulosta terveelliseltä, olen kohta 15 kiloa suurempi kuin vuosi sitten, vaikka tiedänkin että se on terve suunta. Enkä minä painoa stressaa, liikkumatonta suolistoani vain, kun se sattuu ja turvottaa.

Haluaisin pyytää äitiltä anteeksi että tuijottelen taas, vaikken sitä edes itse tajua. Olen vain väsyksissä.

Toissajouluisia valokuvia
Ai vittu mikä bulimikko?!
Pyörempiä kasvoja ei voisi ollakaan
Vaikkei sitä itse silloin huomannut.

Ei kullat enää ikinä.

Miksei itseään voi nähdä toisten silmin, ja vasta vuoden päästä näkee kuvasta kuinka sairasta se on ollut? Miten niitä ajatuksia on voinut olla pää täynnä?

Maha on pömppö ja ja kova ja suoli on täynnä kovaa ulostetta, mutta oikeastaan en edes jaksa välittää, aina sama juttu, valivali sitä ja tätä vaikken paskalla olekaan käynyt kohta taas viikkoon. Väsähtäähän siinä pirteinkin peippo.
Eilen Leijona tuli töitten jälkeen tuomaan autoa, se jäi katselemaan Manstrokewomania kanssani ja päätettiin sitten lähteä salille, samassa paikassa kun nykyisellään käydään.

Ilta vietettiin sen kämpillä Muodin Huipulle katsellen ja lähdettiin siitä vielä äitille Tepsun ja sen tyttöystävän, tai kuten perheeni komboa kutsuu, ”Daron” (Tepsu=Daniel, tyttöystävän lempinimi loppuu päätteeseen –ro) (kun olin Leijonan kanssa yhdessä, meitä kutsuttiin yhteisnimellä ”Santtu”, koska se on nopeampaa, ja meillä on nopeus ja vaivattomuus aina tärkeintä) seuraan saunomaan.
Purrr ja kuin mitkäkin teini-ikäiset vain pussailtiin ja pidettiin kädestä kiinni koko yö.

Ostin apteekista Antistax-geeliä, saakelin jalat ja kädetkin nykyisellään on näillä ilmoilla töiden jälkeen ihan mielettömän kipeät turvottelusta ja tekee vain mieli itkeä turvonnutta naamaa ja järkyttäviä valkoiseksi vetäviä silmänalusia.
Viikonlopun unia odotellessa.
Töiden jälkeen käyn pikkuruisessa vaateputiikissa nopeasti pyörähtämässä ennen kuin käyn hakemassa tavarani ja Leijonan ja sitten lähdetään minun kotiin viikonloppua viettämään.

Ps. Siitä tietää että on tullut vanhaksi kun äitin kanssa joskus työskennelleet työkaverit alkavat puhua seksielämästään kanssani.



Pps. Jos Marijan tyttö luet tätä blogia niin ilmoittaisitko siitä ihan suoraan etkä vaan mulkoilisi kun kaupassa satutaan törmäämään. En minä mitään pahaa ole tekemässä, eikä tämä koko kolmiodraama ole todellakaan minun vikani, vaan ennemminkin sinun äitisi ja Leijonan pitää suhteensa selvittää, se ei ole minun asiani, koska minä satuin olemaan ensin ja minulle tässä on väärin tehty.