Catch me if you can

Liukastelen pitkin kallioita ja pudottaudun lampeen, se on niin syvä, ettei edes pisimpien jalat yllä pohjaan. Räpiköin ympäriinsä ja kelluskelen omineni, muut nuorempani riehuvat ympäriinsä pärskien vettä välillä silmiini ja sieraimiini, pidän suuni kiinni ja rapsutan paarmansyömää isovarvastani, niitä on niin kamalasti, läiskin illan aikana kahdeksan kuoliaaksi, harmi vain että ne kaikki ehtivät upottaa hampaansa lihaani, eivät ne toisten ympärillä niin ahnaasti pyöri.

Poltan tupakkaa pyyhkeen päällä kuivatellen, vesi saa ihon kiristämään, se eroaa niin paljon merivedestä, etten uskokaan, en ole uinut puhtaassa pikkuvesistössä moniin, moniin, moniin vuosiin, enhän minä edes tykkää uimisesta.

Hymyilyttää niiden lasten leikki, vai eivätkö ne ole muka lapsia, 18-vuotiaat vielä, vaikken minä niitä olekaan olevinaan kuin 3 vuotta vanhempi, mutta se on yllättävän paljon tässä iässä, jos ei ole kokenut liikaa.

Melkein paleltaa kaiken sen hikoilun jälkeen.

Se pitkä poika meidän koulusta on vähän kuin minä, mutta niin paljon pidempi, linnunluinen, ja kuunnellaan melkein kaikkea samaa musiikkia, mutta se on niin kovin naiivi, ja ujo, se on ujostellut minua aina Viattomanliekin ja Hoipatytön hypätessä kaulaani huutamaan ja pomppimaan, kai se on jotenkin mustasukkainen, mutta ei vain minulle vaan myös Hoipapojalle, sille se ei edes moikkaa ja irvistää salaa kun kuulee sen nimen, ehkä ymmärrän miksi, mutta kyllä se siitä oikeasti tykkäisi.
Se uskaltaa pikkuhiljaa katsoa suuntaani enemmän ja enemmän, kun se juttelee muille se myös juttelee minulle eikä enää varo ettei vahingossakaan ottaisi mukaan keskusteluun, onnistun näyttämään, etten ole mikään uhka, se puhaltaa savut naamalleni kun tallataan pois rannalta tomuavaa polkua pitkin, ja jalat on ihan ruskeat, eikä mustat kengätkään ole enää mustaa nähneetkään.

Minuun tekee vaikutuksen, kun se jää kyydistä pois matkanvarrella, eikä pyydä että se pitäisi viedä kotiin asti, koska minun on kiire viimeiselle junalle, juoksen tunnelia pitkin viimeiselle laiturille ja sujahdan sisään ovien sulkeutuessa takanani.

Minun paita on märkä ja jätän junan penkkiin märän sydänläntin, kuuntelen Ultra Brata ja äiti kysyy olinko uimassa, minulla on kivan väsynyt ja rauhallinen olo päivän tukahduttavaan rytmihäiriöoloon verrattuna, saan jo ajateltuakin, enkä haluakaan mennä sairaalaan, vaikka vielä eilen harkitsin syvästi sitä, mutta tappelen vielä hetken vastaan.
Kenen kanssa?
Luetellessani sille tyttöjen nimien perään saman nimen kuin Leijonalla, se kysyy että senkö kanssa, pudistan päätäni, pikkusen.
Onkse käyny? se kysyy vähän ajan päästä, vaikkei ole ennen puuttunut asiaan, nyt sen on pakko, koska sen veljet on myös sen kimpussa ollessaan minun kimpussani.

Onhan se käynyt, se tuli lauantaiyönä kolmelta, lähetti viestin ja soitti sitten, kun ei saanut unta. Eikä siinä ollut mitään vaikeaa, ensin se rapsutteli Aivista joka tykkää siitä niin paljon, Leijona on ainoa, jonka se antaa minun lisäkseni koskea itseensä, ja lasteni, sitten naitiin ja jälkeenpäin maattiin sylikkäin avoimen ikkunan alla, se silitteli sormiani ja kertoi asiansa.

Sillä tavalla, että minä ne ymmärrän.

Että se on vain niin raukkamaisen helppoa, se paine, olla se vaimo ja rivari ja volvo, ja minä tiedän, koska itsekin haluaisin samaa, susta ois kyllä tullu hyvä vaimo ja nauran pimeään.

Se kertoo paljon, harkitsee sanojaan ensin tarkkaan, mutta sitten antaa niiden vain vuotaa läpi rehellisesti. Että se ei tiedä. Koska rakastaa niin paljon, mutta sen naisen kanssa on eri tavalla hyvä olla, tai ei se sitäkään tiedä onko,

saanko viedä sut ulos?

Hmm?

Syömään. Niin kuin ekalla kerralla. Minä en ole ollut elämäni aikana treffeillä kenenkään muun kuin Leijonan kanssa, ei kai minun tarvitsekaan olla ollut, olen siihen asiaan kuitenkin nuori, vaikka joidenkin asioiden suhteen olisinkin vanha.

Mietin mitä osaisin vastata, ei se näinkään saisi mennä, käännän pääni sen puoleen, ei se näin voi mennä. Ei se oo reilua jos sinä saat pelata varmanpäälle ja katsoa miten tää menee ja silti olla jonkun muun kanssa.

Se pudistaakin päätään ja nyökkää sen jälkeen, painaa leukansa otsaani vasten ja sanoo että ei se niin saa tosiaankaan mennä, mä en vaan halua loukata ketään enää.

Ja senhän on vaikea jättää ketään olematta loukkaamatta toista, jos se jättää minut, minut hylätään jo toisen kerran sen naisen vuoksi, jos se jättää sen naisen voidakseen kokeilla siipiään kanssani tai edes että se saisi selvitettyä suostunko sen kanssa enää olemaan mitenkään päin, se loukkaa sitä naista, joka ei edes tiedä sen poikarakkaudesta.

Mä oon aina tykänny susta. Sillonkin kun olit pieni. Siks tää onkin niin vaikeaa, kun toiset näkee sen niin. Että oot vielä pieni ja se hölmö vaippa-aatu. Mut kun et sä oo... se kertoo suljetuille silmilleni, kuuntelen sitä ja sanojen väliin jäävää nieleskelyä hiljaisuudessa.

Siks tää on vieläkin vaikeampaa...

Muistatko kun olit, en tiiä, nelivuotias ja teillä oli jotkut grillijuhlat pihalla ja laitoit mun kenkään hiekkaa.

Lyön sitä, enkä laittanu!

Laitoit laitoit

Hykerrellään, minä punastun ja nostan kädet naamalleni, voi vittu.

Onhan se ulkopuolisen vaikea ymmärtää, ja helppo se on nähdä sairaana.

Sovitaan, ettet sie saa soittaa mulle ennen kun jos tai kun sen jätät. Pyydä sen jälkeen uuestaan ja katotaan mitä vastaan. Ja se myöntyy, onhan se reilu sopimus, odotat sie vähän aikaa?
Vähän aikaa, mutta en ikusesti.

Se lähtee aamupäivällä - minä olen herännyt jo seitsemältä kiimaisten varisten kirkunaan - juotuaan itse keittämänsä kahvin, eikä sano sanaakaan, koska tietää, etten pidä juttelusta, jos en ole noussut sängystä vielä ja hoitanut aamurutiinejani rauhassa.
Minä nousen vasta puoli seitsemältä kunnolla ylös.