Poissaolemista

En pidä viimeyöstä.
Minua ahdistaa, henkisesti ja fyysisesti, ja ilmanraikastin on vain rikki eikä piippuakaan ole mukana, inhalaattoreista ei kohdallani ole paljoakaan iloa jos kerran ei saa syvään vedettyä henkeen.

Itkettää, ja iskä kantaa omaan sänkyyn, päähän sattuu pyörtyminen, mahaan koskee ummetus, lepäilen, koetan onneani vessassa, mutta ulostemassa on viikossa niin kovaa ja pakkautunutta, ettei sitä saa ulos ihan niin vain.

Iskä kysyy jaksanko mennä töihin, mutta pakkohan minun on, minust tuntuu et miä meen sekasin taas, itken kun sen yöpaita tuoksuu mökiltä, eikä se sano mitään, silittää vähän selkää ja painaa hikisiin lakanoihin ja menee takaisin nukkumaan äitin viereen.

Kuuma, kylmä
Kuumakylmä
Kuuma
Kuuma
Kylmä aamu, tyhmä kärpänen jää jumiin peittoni alle ja surisee naamalla joka on piilossa aamulta, herätyskello kääntyy herättämään seitsemältä kuuden sijasta. En minä ole nukkunut, mutta en halua vielä noustakaan kun ei mikään taas jaksa huvittaa, minun on jo nyt niin ikävä kotiin.

On niitä ajatuksia mistä en tykkää.
Mieluummin kuolisin kuin ajattelisin pahoja.

Tilasin eilen valokuvia, itkettää ne vanhat kuvat itsestään, en minä tajunnut, en minä nähnyt, miten se on mahdollista, mutta sitten taas, miten on mahdollista että nyt olen taas näin suuri, vain puolessa vuodessa, ei se kuulosta terveelliseltä, olen kohta 15 kiloa suurempi kuin vuosi sitten, vaikka tiedänkin että se on terve suunta. Enkä minä painoa stressaa, liikkumatonta suolistoani vain, kun se sattuu ja turvottaa.

Haluaisin pyytää äitiltä anteeksi että tuijottelen taas, vaikken sitä edes itse tajua. Olen vain väsyksissä.