Minä sain viisi minuuttia maistraatissa, jossa allekirjoitin paperin, eikä tietoa ole muistettu edes päivittää väestörekisteriin niin että olen yhä naimaton suomen tietojen mukaan.
Olen niin prinsessa, että olen aina unelmoinut kirkkovihkimisestä ja ruoka- ja juomatäyteisistä hääjuhlista suvun ja kavereiden kesken, puheista, punaisista kukista ja harsoon pakatuista konvehtinyyteistä jokaisen paikan kohdalla, joihin on kirjoitettu kiitosviesti.
Pienistä lahjoista ja illan karaokesta ja tanssimisesta ja seuraavan päivän krapulasta kun toinen kenkä on jäänyt matkalle ja lakanat on potkittu sängystä. Kiitoskorttien kirjoittamisesta ja hääkuvien liimaamisesta albumiin. Siitä kun riisiä heitellään niskaan ja linnut räjähtää, ja kirkossa lauletaan virsiä ja pujotetaan sormukset, lausutaan itsekirjoitetut valat ja suudellaan ja itketään ilosta.
Ajellaan limusiinilla, jonka taakse on kiinnitetty kolisevia kaljatölkkejä ja kylteistä teidenvarsilla, polttareista ja itsensä sallitusta nolaamisesta.
Piirtelystä hennalla käteen ja kukkakimpun heittelystä. Vaimonryöstöstä ja muista hääleikeistä, kakun leikkaamisesta ja jalanpolkemisesta.
Stressaamisesta kaikesta mahdollisesta ja sitten sen huomaamista, että kaikki onkin lutviutunut kuntoon ajallaan ja hääpäivä on onnellisin ikinä.
Mutta enhän minä sellaisia ainakaan nykyparisuhteeni kanssa tule koskaan saamaan, sama kun en koskaan tule saamaan vauvaa, jota ei minulta koskaan vietäisi pois, koska se on vain naisten oikeus.
Saan vain tehdä toisille hääpukuja ja morsiusneitojen mekkoja, ja vastata kutsuihin kieltäytyvästi, koska en pystyisi enää kenenkään muun onnea katselemaan.
4 kommenttia:
En minäkään olisi halunnut mennä näin naimisiin, kuukauden päästä yhteenmuuttamisesta ns. hätäratkaisuna kun toinen on joutumassa armeijaan rajan taakse. Olen jotenkin lopettanut ajattelemasta että minua koskaan oikeasti kosittaisiin, koska se vähän niin kun meni jo.
Kirkossanaimisesta en haaveile, haluaisin jotain erilaista koska olen niin täyteen ahdettu sitä mallia että täytyy mennä naimisiin näyttäen barbilta ja leikkiä ne kaikki perinteiset leikit sukulaisten kanssa joista ei tavallisessa elämässä välitä yhtään.
Olen saanut useita ehdotuksia pelkkien juhlien järjestämisestä vaikkei siunaaminen siihen kuuluisikaan, muttei se ole se mitä haluan. Haluan nimenomaan kirkkohäät ja niiden jälkeen juhlat, kuten asian näen tällä hetkellä, en ole naimisissa vaan rekisteröidyssä parisuhteessa joka mielestäni korkeintaan vastaa kihloissa olemista, ei mitään lupausta ikuisesta yhdessäolemisesta.
Jos se sitä vaatisi, kävisin purkamassa suhteen että voisin mennä oikeasti naimisiin, mutta siitähän ei samaa sukupuolta olevien kohdalla ole kyse.
Toivo on niin kauan kuin on elämää! Kai se pätee tässäkin?!
Tulevaa ei voi tietää.
Mukavuuksia sinne!
Voih, niin tuttu tunne. Tuntuu hölmöltä, ettei avoliittoani näillä näkymin tulla vielä aikoihin kutsumaan naimisiinmenon (joksi sitä ei myöskään sanottaisi) jälkeen avioliitoksi, vaan kiitos eräidenkin räsästen ja muiden, me voimme vain rekisteröidä suhteen, ilmoittaa virallisesti olevamme lepakoita ja tekevämme syntiä, jes.
Kun taas jos jättäisin tämän ihanan nykyiseni ja etsisin jonkun, jolla sattuisi lukemaan papereissa "mies", saisinkin aivan eri oikeudet ja voisin ihan millä läppäperustein vain haluaisin pitää kunnon kirkkohäät ja sanoa pelleilyä avioliitoksi. Ei sillä, etten voisi liittoutua miehenkin kanssa - kyllä voisin, miehet ovat mukavia - mutta ei moiseen ole halua niin kauan kuin minulla on nainen, jota rakastan. Nainen, jonka kanssa haluaisin mennä naimisiin ja elää aviossa. Olemme molemmat sen verran prinsessoja, että haluaisimme hienot puvut ja tiarat ja hunnut ja kivat hääpaikat ja muut krumeluurit, emme viittä minuuttia maistraatissa ja erillisiä juhlia. Olemme myös molemmat uskonnollisia, joten vihkiminenkin tuntuisi kovin hyvältä.
Ei tässä kai auta kuin odottaa seuraavaa hallitusta tai osan porukasta uskallusta syödä sanojaan ja lähteä jälleen ajamaan avioliittolain muutosta...
Lähetä kommentti