Älä mene metsään

Tuo taitaa olla soittoääneni. Se kaikuu kallioita vasten, varis lehahtaa raakkuen taivaalle pelästyneenä. Yhtä pelästynyt olen ehkä minäkin.

MISSÄ VITUSSA OOT
Hmm. Vähän metsässä.
MISSÄ VITUN METÄSSÄ
No... kai miä jossaan.
... MISSÄ?
Hmm... kai menin toispuoljokkee.
Vittu... TUU NYT EMMÄ TARKOTTANU.
Juu... niin. Juu. Miä oon vielä vähäsen.
Etkä ole. Minä tuun vastaan.
Emmiä tiiä missä oon...
Ootsiä teidän metässä?

"Meidän metsä", kalliot entisen huoneeni ikkunan takana.

En, tääl toisel puolel rataa. Mut ei se haittaa, miä vähän kävelen.

Hukkaan puhelimen kassini pohjalle ja nousen mättäältä, jalat on kylmät virrassa uittamisen jälkeen. Ei se vesi vielä ole lämmintä, ilmakin alkaa olla jo aika viileää, kun aurinko on menemässä maate.
Etsin polkupyöräni, joka on puoliksi hukkunut suohon. Kai sen vain hylkäsin siihen, en tiedä. Ajelin vain ympäriinsä, juoksin tuulispäänä, möyrin ruohonjuuritasolla ja etsin uusia koloja, jonne voisi rakentaa majan. Kuten silloin lapsena. Ihan yhtä yksin. En ole enää yhtä pieni kuin silloin, en mahdu piiloon jokaisen kannon taakse tai kyyristymään näkymättömiin kuoppaan kun sähköyhtiön pakettiauto ajaa hiekkatiellä kuolleen kylän lävitse. Mutta onnistun siitä huolimatta olemaan tarpeeksi huomaamaton.
Poltan hautausmaan portilla tupakkaa ajattelematta mitään, pää harhailee omia polkujaan.
Talutan pyöräpuoleni äitin autotalliin, käyn syömässä kourallisen viinirypäleitä ja lainaan Tepastelijan kaapista villasukat. Kukaan ei ole kotona, tunnen oloni murtovarkaaksi, vaikka omilla avaimilla tulinkin sisään. Vaikka istuinkin omalla lastensängylläni, siinä jossa on lepositeet valmiina levottomia öitä varten, katsoessani Suomen Huippumallia, irvistellessäni itse takaisin tusinamallikokelaille. Kyllä minäkin osaan! Jos olisin puolitoista päätä pidempi, näyttäisin kyllä teille kuinka hyvä olen.
Kävelen leudossa tuulessa kotiin, illan hämärtyessä. En jaksa jäädä katsomaan illan peliä, ei ne vielä ole niin tärkeitä otteluita. Keskiviikon pelin kyllä haluaisin nähdä, mutten tiedä miten unirytmini antaa myöten.
Leijona näyttää pahalta, se on ovella vastassa, näin kun verhot heilahtivat laukatessani pihan poikki raskaalle porraskäytävän ovelle. Se tahtoisi koskettaa, mutta epäröi. Porhallan sen ohitse, on niin kamala kusihätä ettei nyt voi jäädä huolehtimaan.
Siinä.
Murustan leivästä palasen ja hyppään parvekkeelle, päivän viides tupakka. Hinta noussut vaan entisestään, 25 senttiä pikkuaskissa, viisitoista isossa.
Otan iltalääkkeet ja tarkistan peilistä ja sormilla, ettei tukkani vaadi vielä varmasti suihkua. Eihän se. Mutaa on naamassa, suupieleen on tullut haava: törmäsin puuhun. Hmn.
Lujetaanko kirjaa?
Luetaan vaan, Leijona hymyilee, ryhdistäydy nyt hyvä iso aikuinen mies, ei sitä nyt auta alkaa parkumaan. Se kaivautuu lakanoihin ja odottaa että ponkaisen sen vierelle, vedän peiton korviin asti ja asetun hyvään kuunteluasentoon. En osaa itse lukea kirjoja, Leijona on päättänyt sivistää minua, se elävöittää tekstiä ja ihmettelee joitakin toteamuksia, nauraa kun minä kommentoin osoittaakseni keskittyneeni edes vähäsen. Rakastan sitä, että minulle luetaan. Ja rakastan Leijonan pehmeää miehistä ääntä - ei liian matala, ei liian korkea. Juuri sopiva. Sopii kuin nyrkki silmään.
Se pyytää anteeksi, että huusi tänään aikaisemmin. Suuttui, kun en ollut tehnyt sille ruokaa, syönyt itse. Keskittynyt vain sylkemään nuotteja paperille, vuodattanut elämänsinfoniaa. EI SITÄ VOI JÄTTÄÄ KESKEN ETTEI KATOA AJATUS! Ihminen, joka ei tunne pakottavaa tarvetta luovuuteen, ei voi ymmärtää kuinka tuska kerääntyy sisälle ja purkautuu sitten vahvoin sykäyksin rinnuksille, se on pakko vuodattaa pois kaikki-tai-ei-mitään. Tippa kerrallaan sitä jäisi liiaksi, se ummehtuisi, muuttuisi möykyksi vatsanpohjaan, ja paisuisi kuin pullataikina. Kunnes olisi pakko raastaa konkreettisesti suonensa auki saadakseen jotakin ulos.

Nukun hyvin, otin kaksinkertaisen annoksen unilääkettä, sitä ei saa kertoa kenellekään, sehän on kiellettyä: vain lääkärin määräämät annokset. Mutta ei niillä näinkään pieni nuku nyt kun nestettä ja kuonaa on kertynyt monta lisäkiloa ihonalle.
Ravintoterapeutilla vaaka näyttää jo 35,8 vaatteet päällä. Loppukiri viikonloppuna, on hyvät mahdollisuudet päästä letkuista. Oikein hyvä mahdollisuus. Tähtitieteellisen hyvä.
Paitsi jos omaan tapaani kusen kaiken nyt, viimemetreillä.
Psykologi väittää, että alan olla psykoottinen, pikkuhiljaa enemmän ja enemmän. Se väittää olevansa huolissaan. Pitäisi turpansa kiinni, jos haluaa auttaa jotenkin. Minä voin kerrankin ihan hyvin.
Ihan hyvin.
Vaikka päänsärky jatkuukin. Ruokinnassa nenä tiputti verta leualleni, se on kuiva ja ärtynyt ilmasta. Pölyä, pölyä, paskaa ja sontaa. Lääkäri käy katsomassa, satun osastolle aamukierron aikaan. Se haluaa ottaa magneettikuvan, sanon ettei nyt kerkeä, töihin pitää mennä. Mutta se olisi hyvä ottaa.
Ei nytten. Ehkä ylihuomenna, kun tuun moneksi päiväksi.Ei minua kiinnostaa tietää onko päässäni aivoverenvuoto vai vuodanko muuten vain. En haluakaan tietää, syön mieluummin Solero-jäätelön ja imen valoa itseeni, poltan tupakan ja aloitan työni.
Kunhan kahvitunti loppuu. Etten saa pahoja silmäyksiä.