Tuntuu varautuneelta kirjoittaa omia potilaskertomuksiaan, mutta teen sen silti. Merkinnöistä valtaosan perässä on äitini puumerkki, harvempi sairaalasukuun kuuluva antaa työkavereidensa kajota oman perheensä sisäisiin sairauksiin. Vaikka kuinka olisi vaitiolovelvollisuus. Harvempi osaa pitää huomaavaisesti turpansa tukossa ja ohittaa asiat kylmästi ammattitaitoisesti. Pitää päästä repostelemaan.
Desorientoitunut, ei elä tässä hetkessä. Puhe on rönsyilevää ja sisältö hukkuu aika ajoin. Säpsähtää takaisin nykyhetkeen puhuteltaessa. Ei ole ottanut lääkelistan mukaista annostusta lääkkeitä, miesystävä huolehtii lääkkeenotosta...
Lauantaina päivystyksessä. Olinko? Luulin olleeni kunnolla, keskityin. Keskityn yleensä tarkemmin tärkeissä paikoissa, haluan antaa asiallisen ja siistin kuvan itsestäni. En sitä neuroottista minua, joka ei lähde kahteen päivään ulos koska aikaisemmin viikolla asukokonaisuus ei sopinutkaan yhteen uuden tukkavärin kanssa. Ei sitä. Sen pidän itselläni.
Leijona tulee tänään lounastamaan kanssani, sovittiin, kerta se ei saattanut minua bussiin, meni jo aiemmin töihin palvelemaan valtion rivistöön, pysäyttelemään kaahareita ja sakottamaan väärin parkkeerattuja autoja. Täyttämään papereita ja juomaan kahvia.
Olin aamusta syötettävänä, nyt mietin uskaltaisinko jo nousta tuolilta ja hakea lämpimän kupin teetä lämmittämään paleltavia käsiäni. Laitoin tiukahkot housut pitkän paitani seuraksi, peilailin aamulla yksin ollessani ylpeäni sääriäni. Alan saada itseni takaisin. Hitaasti, mutta varmasti. Koska haluan olla kunnolla.
1 kommentti:
Desorientoitunut on ehkä suomen kielen hienoin sana. Muakin on kuvattu sillä usein, mutta mä olen vaan ylpeä siitä 8)
Mut joo. Merkityksetön kommentti, ihan vaan ilmotus että luen edelleen :>
Lähetä kommentti