Voe paska

Olen ollut kolme vuorokautta hereillä.
Yöllä istuin olohuoneen sohvalla viltteihin kääriytyneenä, oli niin kylmä. Nenänpää jäässä. Jatkuvaa niistämistä ja yskänpoikasta. Silmiä kirveltää. Lasit auttaa ehkä vähän, en tiedä, ainakin saan katseeni joten kuten kohdistettua edes ruutuun.
Huomio siirtyy työntekemistä vähänväliä muuhun epäoleelliseen puuhaan. Palelen lisää. Vedän villatakin hihoja pidemmälle, sormet takkuilee näppäimistöllä.
Yritän kyllä keskittyä. Mutta pää on jähmeä.
Juon kahvitunnilla aamun toisen kupillisen teetä, työhuoneessa puoli litraa kylmää vettä. Tölkin energiajuomaa, jaksan keskittää ajatukseni taas hetkeksi työhön.
Suljen päästäni ulos kaiken, mikä ei normien mukaan sinne kuulu. Harhat. Tiedän tällä kerralla, että nämä eivät ole totta, eivät ole, eivät ole, eivät ole. Yritä ajatella. AJATTELE. Pidä pää omissa käsissä. Se on vain tahtojen taisto.
74 tuntia ilman unta, sitä ennen kaksi tuntia unta.
Yritän puskea tämän päivän läpi, päästä kotiin asti, ehkä selviän.
Jos en, hoipertelen ensiapuun. Huumattavaksi. Seurattavaksi. Tökittäväksi. Arvioitavaksi. Toisten huoleksi. Näyttämään veriset käsivarteni, kananlihaihoni. Sätittäväksi. Huolestuttamaan Leijonaa. En anna äitin soittaa sille ennen neljää, nukkukoon, jos osasto tulee kyseeseen, niin kuin uhkailtu on. Tiputus, vaikka olen syönyt. Nenämahaletku. Happiviikset, en jaksa edes hengittää. Sydän ei lyö tarpeeksi usein, noustessa taas liian tiheään. Psykiatrin konsultaatio. Se varmasti kysyy M1:stä. En suostu. En myönnä haluavani kuolla, nyt juuri en nimittäin tahdo, haluan vain nukkua. Unohtaa. Unohtaa sairaudet. Pääni. Sairaskertomuskansioni, joka leviää paperimereksi lattialle otteeni herpaantuessa, en jaksa edes kantaa sitä.
Syön purkkaa, salmiakkia.
Ulkona on pilvistä ja kylmän näköistä.
En tajua kelloa. Vilkaisen sitä vähänväliä, se on yksitoista, luulin, että jo yksi. Mutta yksitoista. En ole vielä käynytkään syömässä. Ei sitten ihme että vatsa tuntuu ontolta. Rummutan sitä katsellessani kuolleita silmiäni vessan peilistä. Yritän varvistaa nähdäkseni pömpöttävän ärtyneen pötsini, mutta se ei onnistu: peili on liian korkealla,
minä liian lyhyt.
12-vuotias pikkuveljeni on minua päätä pidempi.
Itkin sitä tiistaina.
Oliko tiistai eilistä...
Tuntuu jo torstailta, mutta ei.
Ei vielä.
Leijonalla on vielä yksi yövuoro.
Yksikö vain? Kyllä minä saatana selviän tästä, en halua viettää pääsiäistäni letkuissa. Tahdon hengittää vapaasti ruuantuoksua ja hymyillä jaloissa pyöriville pikkusisaruksille ja Pupulle, meikata mummin kurttuisen naaman, se ei enää reumaisilla käsillään pysty itse, mutta juhlanaikaan on oltava parhaimmillaan. Kukoistaa. Minunkin täytyy. Vaikken olekaan paastonnut, varsin päinvastoin.