Minusta on hassua, miten silloin, kun on ajatellut toista
pitkästä aikaa, törmää siihen sattumalta. Kun istuu pirtelöbaarissa maksamassa
laskujaan kännykällä tytön leikkiessä vieressä pienillä muovifiguureillaan, se
vain istahtaa vastapäiseen penkkiin ja parkkeeraa mustat matkarattaat
viereensä. Nostan hämmentyneenä katseeni sen naamaan, enkä osaa hetkeen sanoa
mitään.
No mitä spuge? se aloittaa keskustelun tuttavallisesti ja
tekee pilkkaa pieruverkkareistani ja lapsen suklaalla tahrimasta t-paidastani,
kattoa kohti sateessa kävelyn jälkeen kohonneesta tukkavekottimestani ja
marjapirtelöisistä suupielistäni.
No mitä vanhapieru? kuittaan ivallisesti takaisin.
Meitä naurattaa molempia.
Se nostaa reilun vuoden ikäisen punatukkaisen poikalapsen
kärryistä syliinsä ja antaa vauvoja rakastavan tyttäreni möyriä pöydän ali
paikalle ihastelemaan ja suukottelemaan lapsenlastaan ikkä vauva kato ikkä
vauva!
Nii o.
Jutellaan pitkään, se on hauskaa. Ei mistään suurista,
töistä ja pinnallisesta elämästä. Se kysyy talostani, jonka ostin vuosi sitten,
minä kerron. Minä kysyn sen uudesta harrastuksesta, se kertoo siitä. Ollaan
pysytty pääpiirtein kärryillä toistemme elämistä, vaikkei yhteyttä keskenään
pidetäkään. Törmätään todella harvoin missään. Minä en käy enää missään,
kaupassa, salilla ja töissä lähinnä. En ole nähnyt sitä reiluun vuoteen,
silloin nähtiin jäätelökioskilla, kun se nyt touhukas vuosikas oli vasta
syntynyt ja päässyt ukkinsa kanssa vähän katselemaan maailmaa. Pari kertaa olen
nähnyt sen nimen listoilla ja ollut onnellinen, että työvuoroni on päättynyt,
enkä ole joutunut törmäämään siihen sairaalan käytävillä. Se saattaisi
aiheuttaa vain pahaa mieltä. Toisin kuin se, kun meinasin tehdä palveluksen
kiireiselle työkaverille ja hoitaa sen potilaan peräruiskeen laiton alta pois,
mitään kyselemättä tai raportteja kuuntelematta, talsin vain 5-6 paikalle,
kuten oli pyydetty, ja vetäisin potilaspaikan sinisen hygieniaverhon auki.
Sitten repesin pitkin lattioita rektaaliputki käsissäni menettäen viimeisetkin
ammatillisuuden rippeeni toiseksi vanhimman enoni edessä. En tunkenut Klyxiä
sen hanuriin, sen sai tehdä ihan joku muu. Ihan kummankin mielestä se oli
parasta niin.
Hyvästellään, kun tytölleni tulee pissahätä, ja pitää lähteä
juoksuttamaan sitä kauppakeskuksen yläkertaan. Siitäkin on tullut jo iso tyttö,
kolmevuotias. Se ei enää käytä vaippoja, vaikka se välillä leikkiikin olevansa
vauva ja yrittää pukea niitä muutamaa nurkkiin pyörimään jäänyttä
muovikappaletta päälleen ja etsii tutin lelulaatikostaan ja kampeaa syliin
vikisemään ja kuiskuttelee ikkä minä oon vauva, anna tissii! Ja minä sanon
sille, että heh, ei iskän tisseist oo mitää iloa. Se kurtistaa kulmia anna
tuttipullomaitoo!
No en anna.
Ajattelen, että se on varmaan taas siinä, ne näkemiset ja
keskustelut vähäksi aikaa. Mutta sitten taas vähän ajan päästä se ottaa
yhteyttä ja kyselee vauvanvaatteita, tyttövauvanvaatteita, siitä on tulossa
tuplaukki. Minä kaivelen ullakkovarastoa ja pakkaan ison kassin söpöjä bodeja
ja pöksyjä ja talvihaalareita ja tossukoita täyteen. Sitten unohdan koko jutun,
kunnes se ajaa pihaan seuraavan viikon torstaina äitinsä kanssa, kun olen
hyppimässä lasteni kanssa trampoliinilla hiki päässä ja vatsa kuralla siitä
kaikesta lentämisestä. Minua vähän nolottaa pääni, unohdan niin paljon asioita
taas, tosin eri syistä kuin ennen, pääni on nykyään niin täynnä aikatauluja ja
suunnitelmia ja ruoka-aikoja ja päivähoitokuvioita, että en usein ehdi
miettimään ihmisiä perheeni ulkopuolelta. Saatan unohtaa heti kaiken sovitun,
kaikki pitää olla kirjallisena, että voin käydä tarkistamassa tehdyt
suunnitelmat edellisenä iltana ja yrittää muistaa ne vielä aamulla. Mitä tänään
pitikään tehdä.
Säntäilen ympäri taloa ja etsin sitä vitun kassia joka
paikasta, kunnes se ilmiintyy eteisen nurkkaan. Kannan sen autoon ja tervehdin
sen vanhaa äitiä, joka jopa hymyilee minulle ja kehuu sysirumaa asbestikuorista
taloani ja ihanaa kukkaloistossa paistattelevaa pihaani ja iloisen näköisiä
lapsiani, jotka karjuvat toisilleen trampoliinissa, minun kolme- ja
kuusitoistavuotiaani, joilla on molemmilla yhtä pitkä pinna kuin minulla
itsellänikin.
Hyvästelen sen taas ja toivotan onnea niiden perheelle,
onnea pienestä talvenselkään syntyvästä tytöntylleröstä, jolla on varmaan myös
punainen tukka ja vihreät silmät ja kesäisin pisamia nenällä ja niskassa.
Hoputan omani sisälle iltapalalle, ja punastun vähän, kun pienempi kysyy minne
toinen isi meni?
Ei se ole toinen isi. Sillä on vaan sama nimi kuin isillä.
Poden vähän huonoa omatuntoa, vaikkei minun tarvitsisi.
Mutta siitä on tullut mustasukkainen, tai ehkä se on aina ollutkin minusta
mustasukkainen, vaikkei sitä ikinä suostu myöntämään. Sitähän se monesti
toistelee, ja minua ärsyttää, kun se puhuu entisen elämäni ihmisistä pahaa, kun
ne on olleet sitä kohtaan kusipäitä, ja minä ärähdän takaisin, että voi vittu
ei se oo mikään mun poikaystävä koskaan ollut!
Ai ei?
No ei todellakaan, ei minulla ole ollut kuin yksi oikea
poikaystävä ennen sitä, ja senkin unohdan pitkiksi ajoiksi, kunnes tulee
jotakin hassua mieleen, jota se arvostaisi varmaan enemmän kuin nykyinen
kultamussukkani, joka on kaikessa rasittavuudessaan paras, mitä minulle on
tapahtunut. Antanut minulle niin paljon. Hyvässä ja pahassa. Vaikka se näkee
kolme yötä putkeen unia, joissa jätän sen - sillä on identiteettikriisi tai
ikäkriisi tai joku vastaava kriisi varmaan - ja se on minulle vihainen, kun
uniminä olen aina hirveä paska. Aina petän sitä tai jätän sen. Aina. Minä näen
siitä unia, missä se on vitun ärsyttävä, ja olen sen takia sille herätessä
kiukkuinen. Onneksi uneksitaan kuitenkin molemmat suht harvoin, meillä on ihan
tarpeeksi kränää arkiasioiden kanssa, ei tarvita mitään isompia draamoja.
Minusta tuntuu hassulta, kun mietin miten kertoisin sille,
että olen nähnyt sitä entistä pari kertaa taas, ja että se on kutsunut minut
syntymäpäivilleen, ja että minä haluaisin mennä käymään siellä. Ihan vain
käymään, minulla on kuitenkin aamuvuoroviikonloppu, ja koska minulla on harvoin
aamuvuoroja, en yleensä edes jaksa tehdä mitään niiden jälkeen kotitöiden
päälle, mutta nyt haluaisin jaksaa.
Se näkee taas seuraavana yönä unta, missä olen vitun paska.
Nauran sille aamutupakalla, kun se murjottaa minulle
yöseikkailujeni takia. Illalla se on testosteronista tärisevä ja yrittää taas
tehdä selväksi, että minun ei kannata edes miettiä muita sillä tavalla, minähän
olen sen. Suo vain mä rrrrakastaaan.
Ja minun on hyvä olla sen, vaikka se onkin välillä ääliö,
eikä apinana opi uusia temppuja, mutta en kuulemma minäkään, vaikka olenkin
senkin mielestä nykyään tyyneyden tyyssija, ainakin pääosin. En enää heittele
tavaroita pitkin seiniä ja karju sille kurkku suorana. En enää edes itke sen
ärjymiselle, yleensä, ja saan sen itkemään, kun se kännissä yrittää haastaa
riitaa, kun minä muka haastan sen kanssa riitaa ihan vain olemassaolollani. Ei
se usein, mutta pari kertaa vuodessa, ja aina lopputulos on se, että minä
siivoan niitä lasinsiruja lattioilta huokaillen vittuuntuneena ja juoksutan sen
ulos miettimään tekosiaan ja sanomisiaan. Se on meistä se dramaattisempi
yksilö.
Se sanoo kuitenkin jossakin kohtaa, että se on ihan okei,
että minä menen niille synttäreille. Harvemmin käyn missään, välillä työporukan
kanssa pienillä sievillä, mäkkärissä tai jonkun takapihalla, mutta sitäkin
erittäin harvoin. Minua välillä oikein ärsyttää, kun se on sille kuin suuri juhlanaihe, jos ilmoitan olevani menossa jonnekin muualle kuin
Lidliin tai Tokmannille.
Kirjoitan whatsappiviestin vastaukseksi kutsuun tuun,
nähään, onnea!
Sitten taas unohdan sen pitkiksi hetkiksi, kunnes kalenteri
kääntyy heinäkuulle, ja minua hymyilyttää, kun katselen riviäni, jossa lukee J,
J, J, J, V, V, V nuohooja 13, F, J, J, V, V, V, J, J, J, V, V, V, V, V, V. A, A
S-P 50v, A…
Siis mitä, viiskyt!
Joo…
Siis voi vittu.
Sitä naurattaa, minua hymyilyttää. Tuleehan siitä jo vanha,
olemmehan mekin jo vanhoja. Aikuisia. Vitun aikuisia, jotka käy töissä, ja on
autot ja omakotitalo ja yhteinen lapsi ja jääkaappi ja helvetisti
remontoitavaa, joka saa taas odottaa, että se ottaa miehisyyteensä jostakin ja
alkaa taas töihin.
Kuudessa vuodessa ehtii tapahtua paljon asioita. Ajattelen
sitä, miten paljon. Entä kymmenessä vuodessa. Koko elämässä. Miten se kaikki
tuntui saavuttamattomalta ja mahdottomalta, kun hakkasi itseään veitsillä ja
huusi vihaansa maailmaa, itseään, muita, kohtaan. Kun ei nukkunut.
Nykyään minä nukun erinomaisesti. Yleensä seitsemän
tuntia. Älykellon mukaan heräten tunnin välein, niin teenkin, aamuun asti,
mutta tunnen itseni levänneeksi useimmiten. Aina en tunne. Yleensä en malta käydä aikaisin
nukkumaan, luonnollinen rytmini olisi kömpiä väsyneenä peittojen alle 01:30, ja
ne harvat aamuvuorot saavat minut kärttyisäksi, kun en osaa nukahtaa ennen kuin
kello on ylittänyt puolenyön reilumman kerran. Puoli kaksi on tällä hetkellä
paras, silloin on kaikista pimeintä. Kun ei ole aamuherätystä, saan nukkua suht
pitkään, meidän päivämme alkaa yleensä 9-9:30 välillä, silloin tyttö
suukottelee ja kysyy onko aamu?
On aamu.
Huomenta ikkä!
Huomenta. Pitääkö käydä pissillä?
Ei. Mennää alatertaa!
Joo… mennää vaa.
Kuljeskelen ympäriinsä, ja mietin, mitä ostan sille
entiselle 50-vuotislahjaksi. Sillä ei kuulemma ole toiveita, se haluaa vain
pitää hauskaa elämänsä ihmisten kanssa.
Lueskelen vanhoja kirjeitä, selailen kortteja ja pieniä
viestejä, jotka olen tallettanut pieneen pahvilaatikkoon kirjahyllyyn. Muistoihin,
joihin harvoin palaan, mutta joskus kuitenkin, kun yritän muistaa jotakin
tärkeää, mitä oli siihen aikaan. Jotakin tunnetta tai tapahtumaa. Luen vanhaa
päiväkirjaani, joka saa minut aina surulliseksi, luen vanhoja
blogijulkaisujani, jotka saavat minut aina ahdistuneeksi, kunnes alkaa
helpottaa, ja sitten ne saavat minut melankoliseksi ja sitten vihdoin
onnelliseksi. Löydän kaiken sen keskeltä ratkaisun lahjapulmaani.
Paketoin sen punaisella paperilla, koska muutakaan meille ei
ole jäänyt nurkkiin pyörimään. Muuta kuin joululahjapapereita, ja minusta se on
vähän parempi vaihtoehto, tylsä yksivärinen, kuin se missä on jotain tonttuja
ja poroja. Tähän vuodenaikaan.
Minne myö mennää? Onko minun syntymäpäivä?
Ei oo, naurahdan tytölle, kun sitä kiinnostaa minun
touhuiluni keittiössä. Annan sille kupillisen rusinoita ja passitan sen
katsomaan iltaohjelmaansa, että saan juoda rauhassa kupin vihreää teetä ja
paistella niille iltapalaksi kananugetteja. Olen tullut paskaksi vanhemmaksi.
En jaksa enää stressata, en suorittaa. Meillä ei ollut enää kestovaippoja, ei
itsetehtyjä soseita, televisio on melkein koko ajan päällä, ja tarjoilen niille
valmisruokia, jos en jaksa yrittää. Joskus huudankin. Olen jo niin vanha.
Viiden kuukauden koliikki verottaa vieläkin melkein kolme vuotta myöhemmin. Ne
tunnemyrskyt ennen sitä ja sen jälkeen. Tytön korvakasvaimen leikkaus ja
komplikaatiot. On ollut ihan tarpeeksi kaikkea, nyt yritän vain nauttia
elämästä ja olla tuntematta aina huonoa omatuntoa siitä, että joka päivä ei
jaksa leikkiä, tai että en pidä näin vanhana trampoliinilla hyppimisestä tai
hiekkalaatikon reunalla kykkimisestä, kun mieluummin kitken kukkapenkkiä ja
leikkaan nurmikkoa tai istun rappusilla röökaamassa auringonpaisteessa edes sen
pienen hetken, kun ehdin ulkona istua perseelläni. Kun en jaksa kiertää kotia
ympyrää ja kerätä leluja, roskia ja likaisia astioita matkallani sisällä, niitä
rikkiksiä ja muita roskia pihalla.
Useimmiten kuitenkin jaksan, ja iltapala on minun
spesiaalini. Ja iltasadut, joita keksin omasta päästäni, kun en jaksa
kannatella painavia satukirjoja naamallani. Kun ne on luettu jo niin monta
kertaa.
Olen pääasiassa onnellinen. Useimmiten. Joskus on vaikeaa
kuitenkin olla, kun elämä sylkee naamalle. Viimeinen vuosi on ollut raskas. Ne
tytön sairastamisjutut, siihen vierähti viidettä kuukautta. Seuraava kontrolli
on vasta vuoden alussa, jos ja kun kaikki nyt sujuu hyvin. Onneksi niin. Siitä
kun päästiin, tuli iso parisuhdekriisi, molemmat oltiin niin väsyneitä. Sekin
tasoittui. Sitten sovittiin, että tehdään vielä yksi vauva. Se oli jännittävää,
hykerreltiin ja mietittiin sitä aikamme, mitä tehdään tällä kertaa eri tavalla,
miten nyt jaksetaan se odotusaika, miten se vauva-aika. Yritettiin pari kertaa,
sitten tärppäsi, kolmannella. Se hymyilytti, kun sai kuvan plussapissatikusta,
katseltiin sitä ja sitten toisiamme, hymyillen leveästi. Meille tulisi taas
vaava. Tehtiin suunnitelmia koronoista huolimatta. Mietittiin lisää. Sitten
tuli se toinen viesti, anteeksipyyntö. Kävin sen luona, istuttiin sen
keittiönpöydän ääressä ja juotiin hiljaisina teetä. Huokailtiin. Lähetin
viestin kotiin, meni kesken. Oltiin hiljaisia kotona pari päivää, mietittiin
uudestaan. Päätettiin yrittää vielä kerran. Jos on tullakseen.
Ja olihan se.
Kaksi viikkoa siitä plussasta se soittaa minulle
hysteerisenä. Kaikki veri pakenee kasvoiltani, kun astelen mitään sanomatta
ulos ja ajan sairaalalle, kävelen päivystykseen sisään omilla avaimillani
takaovista ja istun alas sen kanssa paarin vierelle. Poika ei katso päin, sitä
suututtaa, sitä hävettää kai. Meitä vanhempia surettaa. Katselen tikkejä sen
käsissä viipyillen, katsahdan omia haaleita tatuoinneilla häivyteltyjä arpiani,
joita en edes enää usein muista.
Otettaan kriisiapua, käydään perheterapiassa, kokeillaan
lääkitystä. Murran sen, se tulee öisin viereen itkemään, kuuntelemaan kanssani
musiikkia ja roikkumaan kiinni paidanhelmassani. En uskalla jättää sitä yksin
pitkään aikaan. Munailen töissä, en ole oma itseni enää. En, vaikka sen olo
helpottaa nopeasti, sitten se keikahtaa taas toiseen suuntaan, menee yli, ja
minä raahaan sen taas nuorisopsykiatrian tiloihin ja sanon, että tämä lääke oli
huono ajatus. Ne aloittaa tutkimusjakson. Tutkivat, mikä sitä vaivaa, vaikka
sen me jo tiesimme. Oltiin tiedetty jo vuosia, mikä sitä tulisi vaivaamaan,
meidän pientä poikaamme, josta on kasvanut iso nuori, joka ajelee ympäri kyliä
mopollaan ja naurattaa tyttöjä. Joka on jo päättänyt peruskoulunsa ja aloittaa
kohta uuden koulutuksen. Arvet käsissään ja diagnoosi sukurasitteenaan. Sieltä
äidin puolelta, minä en antanut enää tutkia itseäni, kun sitä vihdoin
ehdotettiin 2,5 vuotta sitten, sanoin silloin, ettei nyt ole tarvetta, minä
pärjään tällä, kun sain vanhat kumitettua pois historiastani suurena erheenä.
Olin mieluummin terve, ja olen vieläkin.
Sitä on vaikea ajatella, vaikka se lähentääkin meitä taas
paljon. Se alkaa taas puhua minulle. Sitten tiuskia ja huutaa ja vaatia. Annan,
mitä pystyn, joskus joudun sanomaan, että nyt riittää, myöhemmin. Kiukutellen
se kuitenkin ymmärtää. Se tasoittuu taas, tulee uusi tyttöystävä. Sitten taas
riitoja kotona. Sitä teinin elämää. Uskalletaan kuitenkin taas päästää siitä
vähän enemmän irti ja antaa sen kasvaa lisää. Vanhemmaksi ja viisaammaksi päivä
päivältä. Rukoilen usein, ettei sen kasvuvuosien tarvitse olla ikinä yhtä
rankkoja kuin omani ovat olleet, ettei kenenkään elämän tarvitsisi olla niin
hankalaa, vaikka se tekeekin kuinka vahvaksi ja kyyniseksi ja ärsyttäväksi. Ettei
kenenkään muun tarvitse joutua olemaan kuin minä.
Yhtenä iltana istutaan taas sen äidin kanssa niiden
kylppärin kaakelilattialla ja tuijotetaan sikiöpussia hiljaisina. Sitten se itkee
mä vaan tapan kaikki meidän lapset!
Minua surettaa se enemmän kuin mikään sen ikinä sanoma,
mikään ehkä kenenkään aiemmin sanoma, se on rankkaa itseinhoa. Halaan sitä vain
höpöhöpö. Ei enää päätetä mitään. Paitsi se, että lopetetaan molemmat
tupakkalakkomme siltä erää, ja poltellaan syöpäkääryleitä hiljaisina niiden
ulkoportailla valoisassa yössä, kun ollaan vedetty pieni toive alas vessanpöntöstä.
Pojan vanha kaveri alkaa pyöriä meillä enemmän, sitä en
ollut nähnyt vuosiin. Se vain ilmestyy yhtenä päivänä pihalle autonromullaan,
se on täyttänyt jo 18, ja kyselee pojan perään. Miksei se ole ollut harkoissa.
Minua ärsyttää, soitan lapselle ja sanon olevani pettynyt, miksei se voi sanoa,
jos ei halua enää pelata jalkapalloa, se pitää voida sanoa. Se suutahtaa ensin
minulle, sitten sille kaverilleen, pyöräilee hikipäässä kotiin, kun keitän
kahvia sen vieraalle ja jatkan sitten ulko-oven lakkausta. Ne kuiskuttelee
pihalla, se ilkeän kuuloiseen sävyyn. Minua ärsyttää, kun se on niin
vittumainen ystävälleen. Kovistelen sitä jossain kohtaa, kun sama jatkuu
kerrasta toiseen. Miks helvetissä sä oot niin vitun perseestä sun kaverias
kohtaan?!
Se sanoo, että sitä hävettää minä niin kamalasti. Tai ei
kamalasti, niin vitun paljon. Enkä minä ymmärrä, harvemmin minä ymmärränkään
sen juttuja. Niitä teinijuttuja.
No mitä helvettiä nyt taas?
Voisit joskus pukee vaikka päälles, ettei mun tarvis aina
hävetä!
Tä? kysyn päätäni raapien. Kyllähän minulla aina on ollut vaatteet
päällä, harvemmin enää kuljeskelen himassa edes yksin ollessani alasti.
Luuleksä et se käy täällä kattomassa mua!
TÄ!
Se käy täällä kattomassa ku sä pyllistelet vitun
pikkusortseissas ja maalailet jotaan vitun taloa ja kitket pusikoita perse
pystyssä. Siis voi vittu!
Minä vitun aikuinen helahdan kirkuvanpunaiseksi ja sitten repeän
liitoksistani ihan järkyttävään huutonauruun ja pyllähdän ne vitun pikkusortsit
jalassani vasta maalaamilleni rappusille. Sen jälkeen minua ei enää ahdista
elämä hetkeen, minua naurattaa vain, kaikki se paska mitä on ollut huuhtoutuu
päästäni, ja minulla on taas hauskaa. Lupaan laittaa pitkät housut jalkaan, ne
pieruverkkarini, kun se kaveri tulee seuraavan kerran käymään, ettei sen
tarvitse tuijottaa vanhaa läskipersettäni.
Sitten tulee se lauantai, kun se täyttää 50 vuotta. Se
eilinen, vai tänäinen, vai mikä se nyt taas olikaan. Kun pyyhällän 14:14 ulos
päivystyksen takaovista pukuhuoneelle tunkien syömättä jäänyttä lounastani
suuhuni kertakäyttöhaarukalla kertakäyttölautaselta. On ollut taas kiireinen
päivä, eikä ole ehtinyt pitää taukoja, ei ole ehtinyt syömään koko päivänä,
mutta vittu minä en jää enää yhtään pidemmäksi aikaa ylitöihin kuin mitä siinä
nyt menee, kun raportin antaa seuraavalle vuorolle. Nieleskelen
kasvisperunalaatikkoa vaihtaessani vaatteitani ja kammatessani tukkaani. Poltan
kaksi röökiä ja kapuan auton rattiin. Ajan sen lähes tunnin matkan kuunnellen
speed metallia, minun tämän hetken hyvänmielenmusiikkiani. Sillä saa aivot
puhtaaksi.
Niillä on jo kova meno päällä, saunaa lämmitellään ja kaljaa
on laatikkokaupalla pitkin rappusiakin, ne jotka ei ole mahtuneet
tuplajääkaappiin. Eno rutistaa rintaa vasten ja tyrkyttää juomista mie oon
autol, mie lähen jo koht himaan, pilaan sen känni-ilon. Se yrittää maanitella,
mutta minä olen ihan kunnon iso poika ja tiedän omat rajani. Kunhan en ole
humalassa. Moikkailen tuttuja ja puolituttuja, niitä, joita en ole nähnyt
vuosikausiin, osaa onneksi, joitakin on ollut vähän ikävä, niitä jotka kuului
siihen meidän yhteiseen elämään, mutta ei minun yksittäiseen elämääni.
Synttärisankari istuu ruokapöydän ääressä ihan vitun
kännissä pahvikruunu päässään. Koira pyörii pöydän alla sen jaloissa, kunnes se
äkkää minut ja yrittää hypätä syliin. Painan sen maahan hyvä poika, ei saa
hyppiä. Se kiehnää ympärillä, enkä minä vieläkään ymmärrä, miten se voi pitää
minusta niin paljon, kun olen ollut sille ihan hirveä kusiaivo, tai miten se
edes jaksaa muistaa minua. Haistella ja kurnuttaa, käydä makoilemaan viereen
lattialle, kun istahdan sohvankaiteelle katsomaan sitä menoa ja meininkiä.
Anttuuuu
Miitäää
Tu tänne
Minä menen. Se avaa jääkaapinoven takaataan ja kaivaa
puolilitraisen Pepsi Maxin sieltä käteeni. Mie ostin sulleki juomista.
Hymyilyttää helvetisti. Kippistetään.
Syön kakkua Aivovasaran kanssa. Maa on vielä vähän kosteana
rankkasateiden jäljiltä, nojailen omenapuuhun ja rapsuttelen ruohoa. En ole
käynyt sen luona pitkiin aikoihin, muistellut sitä pitkiin aikoihin, vaikka se
oli niin kova paikka minulle menettää se silloin. En ole ajatellut sitäkään
niin pitkään aikaan. Joskus tyttö tuo sen kuvan, joka minulla on makuuhuoneen
lipaston päällä, sellainen, missä se istuu minun sylissäni pienenä, ja kyselee
siitä asioita, ja minä kerron siitä ihmeellisestä otuksesta, joka ei ollut
sielultaan mikään pieni pupu, vaan iso lohikäärme.
Se tulee jossakin kohtaa vierelle, käy istumaan maahan ja
suukottaa otsaani hei muru.
Hei muru, onneksi olkoon.
Kiitos. Mie oon nyt vissiin oikeesti vanha.
Sie oot aina ollut musta vanha.
Kiusaan sitä aina, kiusaan kaikkia aina, minä olen aika
vittumainen. Sellainen minusta on tullut, tai olen minä aika kauankin ollut
sellainen, mutta aina vain enenevästi. Minulla on räkäinen nauru ja hajoan
usein pitkin lattioita huvittuessani hölmöistä asioista. Olen oppinut nauramaan
ja olemaan se minä, joka minun kuuluikin olla ennen kuin tapahtui niitä pahoja
ja ikäviä lapsuudessa.
Mul on ollu sinuu ikävä.
Huokaisen sen sanomisille, se tuntuu aina vähän ikävältä
kuulla, että toisella on ikävä. Vaikka itselläkin on ollut ikävää ajoittain.
Älä oo tollanen nöösi.
Se nauraa räkäisesti ja lähtee taas juomaan pörrötettyään
ensin variksenpelättimeni sotkuun. Katselen niiden menoa vielä hetken, juttelen
muutaman tutun kanssa, en jaksa kamalasti kuitenkaan. On minulla kivaa, ei
sillä, vaikka kännissä olisi aina paljon hauskempaa. Katselen kelloa ja päätän,
että on aika lähteä, ehdin olemaan vielä hetken pystyssä kotona, ihan yksin
pitkästä aikaa, jos lähden jo ajelemaan siihen suuntaan. Käyn hyvästelemässä
sen, se vetää syrjään, piiloon. Älä me viel.
Kyl mie meen. Mul on huomen aikanen herätys. Ja sul on hyvä
känni, piä hauskaa. Ja onnea viel.
Mie en haluu, et sie meet. Mie haluun et sie oot vielä ja
jäisit.
Se halaa tiukasti ja suukottaa kovasti, paijaan sen
okraharjaa ja hyväilen aiemmasta syventyneitä uurteita. Se näyttää samalta kuin
aina ennenkin, se on ihan sama kuin aina ennenkin. Se hyvä ja paha minulle. Mie
meen kotii.
Mie vielki rakastan sinnuu.
Se hymyilyttää, surullisella tavalla. Mieki rakastan sinuu,
älä viitti. Mut sil ei oo väliä, se on sitä mennyttä.
Minuu kaduttaa aina, et mie annoin sinut pois.
Minua kaduttaa, että lähdin, vaikka vähän arvasin, mitä se
taas on. Sitä se on aina, kaikki nämä vuodet. Sitä, kun se vetää piiloon ja
haluaa jutella, sanoo nättejä asioita ja vuodattaa katkeruuttaan siitä, ettei
osannut, oli liian itsekäs, mutta sitten taas ei tarpeeksi itsekäs toisissa
asioissa. Sitten taas ei kaduta, koska itsekkäästi haluankin sitä välillä.
Tietää niitä asioita, ihan vain, että voi miettiä taas. Sitä mitä oli ja sitä
mitä on nyt, omia valintojaan, jotka teki itsekkäästi ja tuijotti omaa
napaansa. Ja olla ihan tyytyväinen siihen, mitä on valinnut. Kuitenkin myös
pitää välillä rangaista itseään siitä, että teki niin kuin teki. Jätti sen,
vaikka se suhde oli jo lauhtunut aikaa sitten. Kun se teki viimeisen kerran sen
saman, mitä se teki aina, kun tuli kriisi, etäännytti itsensä ja yritti olla se
hyvä tyyppi. Niin kuin se aina on. Se, joka sanoo päästäneensä elämänsä
rakkauden käsistään, että sillä olisi parempi olla. Sen se sanoi edellisellä
kerralla, siitä on jo yli kaksi vuotta aikaa, ja väliin on mahtunut muitakin.
Silloin painittiin, kun minua kävi ärsyttämään se perässä juokseminen ja
vonkaaminen, potkaisin sen maihin, sain korvilleni, ja sitten se hakattiinkin
vajan takana.
Kotona on hiljaista, siitä minä pidän. Yksin olemisesta.
Sitä on nykyään enää harvoin, siitä on oppinut nauttimaan. Kun saa ravata
tuijottelemassa jääkaappia ja kelloa ja olemaan syömättä, kun ei mikään tunnu
hyvältä suussa, vaikka kuvittelisi sinne tunkevansa mitä tahansa. Lojua
sohvalla ja tuijotella kattoa ja televisiota vuoronperään. Istua kuistilla
tervaamassa keuhkojaan kuunnellen lähiön ääniä. Olla tekemättä mitään ja
tuntematta siitä vihdoin huonoa omatuntoa, kun joku muu on kerrankin siivonnut.
Haen ukon ja sen kaverit baarista kotiin, vaikka väsyttää jo
ja aamulla on aikainen, tahmea herätys. Vaikka ne olisi saaneet puolestani
rellestää vielä pitkälle yöhön, mutta ei se enää jaksa. Tai halua, en tiedä. Se
suukottaa kovasti ja puristaa syliinsä, kaivaudun vähän kauemmas, kun se
nukahtaa kuorsaten. Tungen korvatulpat paikalleen, kun se ei känniunistaan
herää, vaikka sitä kuinka murjoo ja hakkaa. Sohvapaikkani on viety jo kolmatta
yötä perättäin, muutkin pedit on täynnä hikisiä viinankatkuisia uroita, ja
minun omani vie minun uneni yömöykällään.
Tuijottelen työpisteen seinäkelloa ja mietin, mitä täällä
pitikään tehdä heti aamusta. Mikään ei ole vakio, joka paikassa on omansa, ja
ne pitäisi vain muistaa, jos ei kukaan ehdi vastaamaan kerta toisensa jälkeen
hölmöihin kysymyksiini. Mitä minun tämän päivän tehtäviini kuuluu ja mitkä
potilaista. Se oli alkuun vähän stressaavaa, mutta sitten tajusin, kuinka turhaa
se on, kun kuuluu parhaaseen työryhmään, jossa osataan soveltaa ja katsoa päältä,
mikä on tarpeen. Sitten minustakin tuli taas sellainen, rento ja rempseä.
Vaihdoin työpaikkaa puoli vuotta sitten. Se teki hyvää. Olin
niin kyrpiintynyt kangistuneisiin kaavoihin, joita huomasin itsenikin jo
ihannoivan ihan liikaa. Uskovani vain niihin. Aloin kiertolaiseksi, vahingossa,
mutta se osoittautui hyväksi ratkaisuksi, ja nyt teen sitä, mitä haluankin.
Tavallaan. Ainakin tällä hetkellä, kunnes päätän taas toisin. Ei minusta ole
somatiikalle loppuun asti, en minä ole sillä tavalla fiksu, vaikka tykkäänkin
siitä, kun saan oppia aina lisää. Joka päivä. Olla tyhmä rauhassa ja kysyä. Kun
kiitetään päivän päätteeksi ja todetaan yhdessä parin kanssa, että tämähän menikin
taas hyvin. Ei enää katsota niin usein alaspäin, kun on opittu tuntemaan
toisiamme. On niitä rasittavia päiviä ja niitä rasittavia työkavereita, mutta
niitä ei tarvitse nähdä joka päivä, eikä urautua ja ahdistua siitä kiireestä,
se on vain yksi päivä ja huomenna olen taas muualla toistaiseksi voimassa
olevalla työsopimuksellani, jollaista vannoin, että en halua kirjoittaa
tällaisessa maailmanajassa ikinä, mutta tein sitten senkin. Vähän vahingossa.
Ja nyt kaivelen toisena päivänä koronaa nenänieluista ja toisena hoidan
kuolevia, sitten taas juoksen pitkin käytäviä deffa kainalossa ja kohta hoivaan
parikuukautista vauvaa parempaan. Ammennan ja raottelen sitä arkkua päässäni,
jonka olen täyttänyt kaikella tiedolla kouluaikana, niinä tuhansina tunteina,
kun olen istunut nenä kirjassa kiinni ja halunnut tulla hyväksi ja osaavaksi.
Olen ylittänyt itseäni näiden vuosien aikana myös töissä, kokeillut vähän
kaikenlaista etsien omaa paikkaani, jonka ehkä joskus löydän, mutta ehkä en.
Nyt on kuitenkin hetken hyvä, paitsi että kesäloma saisi taas jo alkaa.
Sekin on uutta, se loman rakastaminen. Kun voi miten minä
kärsin niistä vapaista hetkistä. Ne tekivät minut niin sairaaksi ennen, mutta
nyt odotan jo sormet syyhyten, että voin neljä viikkoa olla ja tehdä juuri mitä
huvittaa, tai olla tekemättä. Olla minä ihan rauhassa.
Kerron siitä sille hiljaa yöllä, kun uneni viedään, kun se
kysyy, nukunko jo, vastaan sen viestiin en. Istun pimeässä rappusilla ja mietin
ääneen elämää. Mitä kaikkea se on antanut minulle. Se sanoo, että on onnellinen
puolestani, ja minä uskon sitä, se on nähnyt sen pahimman, se näkee parhaiten
sen, että olen aivan eri kuin ennen. Siksi minun on vaikea päästää siitä irti,
ja ehkä senkin siksi minusta, kun olen tavallaan sama, mutta kuitenkin aivan
eri ihminen.
Annan sen jutella korvaani vielä aikansa, ennen kuin se haukottelee
makeasti ja kuuluu petivaatteiden rahinaa. Pitäisi varmaan käydä koisimaan.
Mmh. Hyvää yötä leijona.
Hyvää yötä panttu.
Poltan vielä yhden tupakan yksinäni ja katselen aikaisen
sunnuntaiaamun sarastamista, ennen kuin kömmin ottamaan vielä pienet torkut
moottorisahani vierelle. Ennen kuin kello ranteessani alkaa surista ja herättää
minut siihen uuteen makkaraperunoiden tuoksuiseen päivään. Pakkaamaan
nutrilettejä kassiini hedelmien ja vesipullon seuraksi. Niitä on aina oltava,
koska ikinä ei tiedä, ehtiikö istumaan alas ja oikeasti syömään työpäivän aikana.
Vaikkei niitäkään aina ehdi, jos viikonloppu on täynnä epäonnisia juhlijoita tai
yksinäisyyttä. Sitten syön kotona oikeat evääni, tai autossa kotimatkalla, jos
en kerkeä aiemmin.
Olen aika hyvä syömään, välillä turhankin hyvä, vaikka minua
käykin hymyilyttämään, kun kävelen sisään Tokmanniin ja katselen ne mainokset läpi
ennen kaupan porteista sisään astumista. Ajatellessani, kuinka kammottavalta
minusta kuulostaa tarjous kuudesta maitosuklaalevystä, minä kun en edes enää
pidä suklaasta. Enkä jäätelöstä. En kekseistä. En muroista. En niin
erityisemmin mistään hyvästä. Syön niitä kuitenkin, etenkin, jos tyttö käy
kaupasta ostamassa jäätelöä isinsä kanssa ja tuo minullekin oman jättistuutin,
sitten syön sen vaikka itkua niellen ällötyksen velloessa sisuskaluissani. Olen
oksentanut kerran viimeisen viiden vuoden aikana. Siitä ei ole kauaa, ihan joku
pari hassua kuukautta. Kun olin yksin pitkästä aikaa kotona ja söin ihan
helvetin liikaa spagettia ja meinasin kuolla ähkyyni. Nauroin ja oksensin nyrkki
kurkussani. Nauroin sitä, miten karseaa se oli, etenkin, kun huolimattomasti
pureskellut jauhopötkylät erehtyivät luiskahtamaan nenänieluuni. Muistin ne
kerrat, kun puhalsin oksennuksisia mandariininlohkoja tai vedin nuudeleita
ulos nenästäni. Tai niistin parin päivän kuluttua makaronin pihalle ja tajusin,
etten olekaan flunssainen vaan täynnä ruokaa. En osta hyvältä näyttävää
piparipakettia kaupasta, koska haluaisin vain yhden keksin, en 200 grammaa
suklaahippukeksejä. Tiedän, että minussa on kuitenkin vielä sekin puoli, joka
syö kuitenkin ne kaikki kerralla, ja koska olen jo vanha, tulisin siitä vain
pahoinvoivaksi moneksi päiväksi enkä saisi käytyä paskalla ikuisuuksiin
sekoittaessani herkän ruoansulatukseni älyttömällä sokeritankkauksella.
Ah, minun paskani, pakko tietysti mainita, koska jokaiseen kunnon
anttustooriin kuuluu myös paskaosio, se on ihan mahtavaa sekin. Ei enää viikon
panttaamista, eikä sitten taas sitä toista ääripäätä, kun juoksen harva se
tunti tyhjentämässä tulehtunutta ja syöpäistä suoltani hotelli helpotuksessa. Minun
kaapissani ei edes ole enää ulostuslääkkeitä, ei ole ollut moneen vuoteen.
Magnesiumkin on vanhentunut. Ei saisi toki ylvästellä liikaa, tietysti on niitä
huonompiakin hetkiä, mutta sitten meinaan taas myöhästyä töistä, kun
ihmettelen, millä helvetillä sellaisen jäätävänkokoisen käärmeen saa vedettyä
alas ilman, että pitää nähdä painajaisia putkien tukkeutumisesta.
<3:ll mie="" p="">
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti