Anttu muuttaa

Olen kirjoittanut tässä samassa paikassa tammikuusta 2009 lähtien. Välillä tuntuu siltä, ettei ole mitään sanottavaa. Melkeinpä jopa aika usein. Olen kärsinyt henkisestä blokista lähes vuoden ainakin tähän syksyyn asti jatkuen (kiitti efeksori) ja loppujen lopuksi kyllästynyt sitten oikeastaan kaikkeen. Tämä ei ole enää minun kotini.

Elämäni on muuttunut näiden kolmen vuoden aikana kuitenkin hurjasti, joten tuntuu hieman oudolta rinnastaa itseensä niinkin vanhoja tekstejä. Koska en enää ole sellainen. Olen vähän erilainen. Vanhempi ja raihnaisempi, mutta henkisesti paremmassa jamassa. Ja kirjoittanut lähemmäs 1000 vikinäpostia tänne, joten ehkä se on parempikin vaihtaa vähän maisemaa.

En minä ketään hylkää, minä vain tein toisen blogin tämän saman käyttäjätunnuksen alle, jonka, kunhan sen nyt saan ensin säädettyä mieleisekseni, vapautan käyttöön ja luettavaksi sitten kun sitä alan pitämään. Luultavasti tämän vuoden loppupuolella/ensivuoden alussa. Pistän muistiin johonkin tämän ilmoituksen niitä varten, jotka haluavat sinne siirtyä kun aika tästä turvapyhätöstä jättää, ja jossakin kohtaa piilotan (mahdollisesti myös poistan) tämän blogin kokonaan, mutta siitäkin varmaan ilmoittelen lähempänä ajankohtana tarkemmin.

"Uusi bloki" käsittelee ihan samalla tavalla elämääni ja arkeani, kuin tämäkin, varmaan täysin samanlaisessa muodossa, enkä edelleenkään aio sinne lisäillä tarkoituksella omasta naamavärkistäni kuvia. Että jos kiinnostaa, niin pistäkää korvantaakse, kylillekin saa mennä kuuluttamaan, jos siltä tuntuu.

http://superantunseikkailut.blogspot.com/

tuossapa linkki, mutta eipä sinne vielä ulkopuoliset pääse, eikä siellä kyllä mitään luekaan!

Ihan paras päivä!

Tätä on ootettu! Siis kuin kuuta laskevaa konsanaan. Kivaa päivää. Päivää kun tuntuu ihan normaalilta ihmiseltä! Päivää kun ei masenna tai ei käy ylikierroksilla, tuntuu pystyvänsä vaikka ja mihin, eikä ole maailman paskin ihminen vaikka päättäkin vain löhötä ja herkutella sohvalla kultsimultsinsa sylissä, pelata feisbuukipelejä kultsimultsinsa feisbuukitilillä ja tuijotella telkkaa kultsimultsinsa kanssa! Päivää kun oikeasti kiinnostaa elämä ja tuntuu siltä että tässähän saattaa olla jopa jotain järkeä. Päivää kun jaksaa nähdä kokonaiskuvan eikä aina vain pieniä murusia sieltä ja täältä ja tuolta osaamatta rakentaa niistä oikeannäköistä palapeliä. Päivä kun maha on pömppö ja turvoksissa mutta vittujakaan ei voisi kiinnostaa kun aurinko paistaa ja hymyilyttää niin että peräsuolikin suipistelee ylöspäin!

Tänäinen poliaika siirrettiin eilen puoli yhdestä kymmeneen. Ensin en ollut alkuunkaan mielissäni, mutta sittenpä alkoi tuntua siltä, ettei sillä nyt sen suurempaa väliä ole. Kouluun hakemaan tehtävämonisteita, bussilla miekkarille, siellä vuorovaikutuksentäyteistä keskustelua, Sinooperi, apteekki, ruokakauppa ja takaisin kouluun tekemään tiistaitehtävät valmiiksi. Kotiin halailemaan ja tavarataloon pyörähtämään hanipupsipuppelin kanssa. Ruokaa, karkkia ja hyvää ohjelmaa. Laatuaikaa ja yhdessäoloa ihan älyttömän pitkästä aikaa, tuntuu ainakin että kunnon yhdessäolokerrasta olisi taas vierähtänyt tovi jos toinenkin, kun en ole osannut olla läsnä.

Psykosetä hieroo ohimoitaan ja huokaisee helpottuneen hämmentyneenä. Parina viime kertana olen ehdottanut osastoa ja tasaavan lääkityksen kokeilua... nyt ei edes tahtoisi muistaa miksi, koska sinä olet taas ihan eri ihminen. Nyt olet siinä, silloin et ole tainnut oikein olla.

Niin minä olen aina väittänytkin; että ei minun oloja ymmärtääkseni riitä se, että kerran kuussa käyn avautumassa, niin on varmasti monella muullakin, ja kokonaiskuva jää täysin muodostumatta, ja itselle ne pahat olot patoutuu sisään ja niihin reagoi turhan voimakkaasti. Tulee halu satuttaa itseään (ja usein sitä halua toteutetaan), tahtoo pois, tahtoo kuolla, mikään ei vain tunnu kivalta ja pelottaa - mutta... se ei ole koskaan jatkuvaa, kunhan oppii keinonsa aukaista ne lukot (joiden aukominen ilman apukeinoja on lähes mahdotonta). Minä olen ihan onnellinen loppupeleissä, jos selviän viikon tappomasennuksella ja viikon manialla kerran muutamassa kuukaudessa tai jopa puolessa vuodessa. Kumpikin vuorotteleva olo on kamalaa, ei ole ikinä hyvä olla, mutta nyt niistä ollaan selvitty edes joksikin aikaa. Ainakin tuntuu siltä. Tänään on tuntunut hyvinkin vahvalta ihmiseltä. Sellaiselta jolla on oikeus olla juuri semmoinen kun on!

Ja minähän olen, ainakin tämän päivän ajan: vähän turvoksissa oleva pömppömahainen kaljuuntunut liian lyhyt ukko, jolla on sysimustat silmänaluset, punaisia ihottumaläiskiä naamassa; joka voi aina välillä niin pahoin sytostaateistaan että oksentelee jaloilleen; jonka mielestä persimonit maistuvat makeutusaineelta ja ovat karmeinta shittiä mitä maa päällään kantaa, mutta silti taitaa ostaa niitä vielä uudelleen jonakin päivänä; joka on tyhmä ja vähän vajaa ukkeli, joka kulkee ympäriinsä aviomiehensä pieruverkkareissa, kun ei jaksa kaivaa omiaan kaapista.

Eilinen sytostaatti oli puolivälikäynti, puolet siis enää jäljellä, ja joulukuun lopussa päästään ylä- ja alapäätähystyksiin (toivottavasti ei samaa letkua käyttäen, etenkään, jos järjestys on ala- ja sitten vasta yläpää) tarkistelemaan, voiko suolet jo saada rakennettua takaisin yhteen eli saanko paskaputkeni vihdoin ja viimein ja kaikkien itkujen jälkeen takaisin! Tuntuu taas, että tässäkin sairastamisessa on jotain ideaa, kun saa itsekin tietää, mitä tapahtuu, ja että tulevat tapahtumat ovat näilllä näkymin oikein mieluisia. Kyllä on edelleenkin ihan kamala ikävä paskantamista nimittäin.

Voi maanantai ja 5 päivän odotus

Kotiäitiaamu. Aamupuurojen keittelyä, kuskailua, pyykinpesua, siivoilua. Huokailua taas tunnin pituisiksi jääneistä yöunista, rauhattomista sellaisista, siinäkin välissä ehtii heräillä tuijottamaan kelloa ja kääntämään kylkeä.

Oma aamu alkaa nyt. Teetä ja aamiaista, pari jaksoa Simpsoneita ja pakkailua. Kohta nokka kohti sairaalaa ja sytoihin. Tänään minä menen takaisin kotiin, voimaan pahoin ja haisemaan pahalta, katsomaan minun ukkojani, ne on olleet Leijonan talolla molemmat, Aivikselle se on hankkinut sinne oman luolan, ja kohta on kuulemma piha-aitaus ja mökkikin valmis.

Kyllä sitä eilen oli vähän pettynyt olo, kun poika lähti niin aikaisin omaan kotiinsa, ja meidän iskä ei palannut matkoilta ennen iltayhdeksää, sitä vain varttui ja kieriskeli henkisissä tuskissaan. Menneisyydestä eräs ukko laittoi viestiä, se sama ahdistus ja viha mitä se aikoinaan jätti jälkeensä nostelee taas päätään, kuinka joillakin voi olla sellainen vaikutus toisiin? Runnoa kunnolla itsetunnon lyttyyn ja saada vihaamaan kaikkea, jättää niitä henkisiä arpia kasan peräänsä. Vaikka se aika jonka ehtii viettää yhdessä olisi vain muutaman päivän pituinen.

Minä odotan lauantaita, viimeistä työssäoppimisvuoroa, sitten minulla on 15 opintoviikkoa kasassa, kaikki mitä tarvitsen, kaikesta muustakin pääsen läpi, enää tarvitsee stressata opparia, ja sehän vasta stressipatteja naamaan aiheuttaakin. Kun ei saa edes aihettaan päätettyä.

Minä odotan lauantaita, silloin minulle tulee kolme murua, ja yksi isi.

Pohditaan että mitä vittua tässä ihan oikeasti on järkeä, ts. bloggarin identiteettikriisi vol. 254 186416 185

Anonyymi sanoi...
Kertoisitko joskus sijaisperheestä, jossa olit jonkin aikaa teininä? Olet maininnut sen ohimennen ainakin pari kertaa, mutta en muista, että olisit kertonut siitä mitään sen enempää.

Niinhän minä olen sen maininnut ja kirjoittanut ihan tekstinkin tällöin.

En tiedä, onko minulla kyseiseen tekstiin paljoakaan lisättävää, ehkä korjattavia kohtia olisi muutama, mutta annan asian olla. Nuorena aika kulki ihan samaan tapaan kohdallani sykleissä, joten aikaan ja paikkaan sidotuilla yksityiskohdilla ei liene suurta merkitystä kokonaiskuvan kannalta.

Sijaisvanhempani ovat hyvin sydämellisiä ja ihania ihmisiä, joilla nykyään on oma mukula ja olen siitä hyvin onnellinen heidän puolestaan. Olen heitä nähnyt noin kolme kertaa sieltä 2005 kesällä poismuuttamiseni jälkeen ohimennen, yhteyksiä sen suuremmin ei olla pidetty, eikä tule törmäiltyäkään kun en siinä lapsuudenkaupungissani enää asustele. Joulukortit laitetaan ja siinä se nyt on. Siellä asuminen oli parasta mitä minulle saattoi tapahtua, vaikkei sitä silloin ymmärtänytkään. Sitä jaksoi vain olla katkera siitä että koti vietiin alta ja tyrkättiin vieraiden nurkkiin eikä äitiä voinut kiinnostaa paskanvertaa se, miten yhdelle omistaan kävi, pilalla nyt oli jo muutenkin.

Mielestäni minulla ei ole oikeutta paljastaa heistä sen enempää täällä. Tarkennan nyt, että tarkoitukseni ei ole kuulostaa ilkeältä tai vittumaiselta kilipäältä, vaan näin asian koen ja niinhän se onkin ihan oikeassa maailmassa.

Mielestäni minulla on myös hyvin suuri oikeus olla vastailematta "oletko näissä kuvissa?"-kysymyksiin, sillä ne ovat hyvin epäoleellisia blogini tarkoituksen kannalta. En näe tarpeelliseksi yhdistää kasvoja teksteihin, vaikka nykytrendi onkin pitää lifestylepäiväkirjoja joissa esitellään kotia ja kavereita ja lähetetään montasataa kuvaa omasta naamavärkistään ikuisesti internettiin seilaamaan. Olen joissakin kuvissani, mutta oleellista ei ole, että missä niistä. Olisiko se reilua että joku menisi tunnistelemaan minua kaupungilla ja minulla ei olisi hajuakaan, kuka osoittelee suu pyöreänä ja pilaa mahdollisesti loppuviikkoni tällaisella epäkohteliaalla toiminnalla? Minusta nimittäin ei olisi.

Koska en julkaise tekstejäni omalla kuvallani vaikkakin nimeäni käytän, tunnen saavani paljon vapaammat kädet kirjoittamisen suhteen. Minun ei tarvitse pelätä itseni tai perheeni puolesta ja olen oikeutetumpi marisemaan elämän epäkohdista kuin ne, joiden täytyy aina esiintyä yleisölleen naama hymyssä. Bloggailua jotkut saattavat pitää harrastuksena, mutta minulle se on vain ajanvietettä ja itseanalysointia, ei harrastus. Ihan samaan tapaan kuin en pidä harrastuksena elokuvien katselua tai kavereiden kanssa hengailua.

Ajanvietettä ei pidä sekoittaa myöskään työhön, bloggailu ei ole työtä, ja sillä selvä. Siitä ei kenenkään tulisi saada korvausta, tai siinä tapauksessa jokaiselle vinettäjälle pitäisi maksaa pientä korvausta itsensä ja lukijoidensa viihdyttämisestä.

Blogini "kulta-aika" on mennyt jo ohitse, se oli sitä pitkälti alkuaikoina kun oikeasti voin ihan äärettömän pahoin, sain kommenttia ja jaksoin kommentoida enemmän, sillä ihmiset suostuivat jatkamaan keskustelua pidemmällekin. Kommenttihuoraa minusta ei saa, vaikka kivahan se on, jos joku viitsii edes jotakin pientä silloin tällöin laittaa. Kyllähän siinä kun nollariviä viikosta toiseen katselee tulee vähän sellainen olo että miksi sitä vaivautuu edes julkisesti kirjoittelemaan. Lukijoita on olevinaan +300 (päivässä tulee noin kolme uutta lukijaa ja noin kolme lähtee litomaan) eikä kenelläkään ole aikaa vinkata, mutta ehkä se on täysin omaa syytäni kun en esiinny omilla kasvoillani, eikä arkeni ole mielenkiintoisinta shittiä ikinä (noh noh, eipäs nyt aleta kuulostamaan katkeralta kakaralta joka oikeasti niitä kommentteja haluaisi ehdottomasti 10 joka tekstinsä perään). Harmi sosiaalipornolla mässäilevälle yhteiskunnalle, että voin oikeasti paremmin kuin muutama vuosi takaperin.

Olen tässä nyt taas pohtinut blogini tulevaisuutta. 1. lopetanko kokonaan, 2. lopetanko ja mahdollisesti alan kirjoittaa uudelleen jollakin muulla nimellä suurinpiirtein samanlaisella linjalla jatkaen vai 3. ... no, kolmosta nyt ei ole. Ehkä se on, että jatkan vain tässä näin ja tällä täysin samalla tavalla, vaikkakaan en enää tänne kirjoittamisesta saa samanlaista mielihyvää kuin muutamia vuosia sitten, nyt tämä ennemminkin tuntuu jonkinlaiselta velvollisuudelta, vaikka tuskin monikaan huomaisi lopettamistani, olen hiipunut jo niin pitkään kaikkien mammablogien ja sisustusblogien tieltä pois, joita itsekin kyllä tykkään seurailla, ei siinä mitään.

Minulla kun ei valitettavasti ole pienintäkään hajua siitä, mitä ihmiset haluavat!

Katsellaan taas kun sattuu löytymään jonkinlaista asiaa, nyt minä jatkan tätä surullisen pitkältä tuntuvaa työpäivää kuunnellen kauppakeskusteinien "heitä rööökiiiii!!"-kiljuntaa seuraavan 4,5 tunnin ajan. Hohhoijaa, kohta ollaan jo voitonpuolella.

Lorem ipsum

yks anttu on niin onnellinen möököpussin omistaja et meinaa perse revetä ylpeydestä

Neque porro quisquam est, qui dolorem ipsum, quia dolor sit, amet, consectetur, adipisci velit (Eikä ole ketään, joka pitää tuskasta sen itsensä tähden, ja sitä näin ollen haluaisi)

Cicero

Tähän päätelmään olemme tänään päässeet. Tänä hyvin hyvin tuskaisena ja paskamaisena päivänä. Vaikeaa ei ole nousta sängystä, vaikeaa on vain mennä sänkyyn ja löytää nukkumatti, sillä on edelleen osoitteeni hukassa ja minä käyn näillä inhottavilla kierroksilla. Tuntuu kuin ihoni alla kuhisi kastematoja ja jaloissani vipeltäisi muurahaisia. Ei päästä kolmanteen viikkoon peräkkäin polilla eteenpäin ja olemme kumpikin hoitajani kanssa tuskissamme kun tuntuu siltä että tarpoisin vanukkaassa jota tulvii suustani ja korvistani ja nenästäni ja se täyttää pääni enkä minä saa päästäni ja suustani ulos mitään, se ei ymmärrä ja toistelee sitä, ja minun tulee aina vain pahempi olla kun en ole tarpeeksi hyvä terapiaan.

Mutta kun minä en ihan oikeasti halua lääkitystä. Lyhytvaikutteisia nopeasti vaikuttavia tarvittaessa otettavia nappeja kyllä. Nukahtamislääke ei vain tässä olotilassa auta muuten kuin ehkä rohkaisee hullutuksiin. Haluaisin rauhoittavia, tiedän että niistä saisin apua, mutta niitä minä en saa. En koska olen ottanut niillä yliannostuksen ja en koska niihin jää koukkuun, eikö sitten muka tasaaviin jää? Miksi minulle annettiin Efexoria jos sitä pelätään että jään riippuvaiseksi lääkkeeseen? Miksi sitä määrätään niin paljon pahempaa paskaa ja miksi toisille annetaan ja minulle ei. En minä ole tyhmä itselääkitsijä, jätänhän unilääkkeetkin ottamatta jos otan vahvemmat särkylääkkeet, kyllä minä herätäkin haluan ja nimenomaan ilman sitä pöhnää jonka pidempivaikutteiset aiheuttavat. Minulle on kirjoitettu viimeisen kolme vuotta Stellaa ihan surutta, aina vain uusittu reseptiä sitä tahtia kun edellinen on käyty tyhjentämässä, eikä kukaan ole sanonut mitään.

Tasaavat lääkkeet vievät kuitenkin myös ne iloiset olot mukanaan. Ja kaiken luovuuden. Mikään ei kiinnosta kissanpaskan vertaa jos vetelee ilopillereitä naamariinsa.

En minä tiedä. En minä tiedä mikä minulla on, miksi on tällainen olo ja mikä siihen auttaa, kyllä minä sen haluaisin tietää ja siksi käyn ammattilaisen luona, valitettavasti se ei kai nyt sitten riitä. En tiedä kenelle olen vihainen, itselleni, psykosedälleni vai yhteiskunnalle. Itselleni luultavasti kun en jatkuvasti voi hyvin ja ajattele selkeästi.

En minä huomaa että olisit jotenkin levoton.

Nypin karvahupustani tukkoja ja ruttaan niitä kasaksi ja pudotan huppuni sisään. Haluaisin vaan juosta ympäriinsä. Ja huutaa. Ja on vaikeeta vaa istua. Mun on tosi vaikee olla tässä.

No juokse.

En mie. Kun en kehtaa.

Oletko saanu palautetta rauhattomuudesta?

En mie varmaa. Tai varmaa. Tai en mie tiiä. Tai jotaa. Oon kai jotaa. Mut vaa vitsailtu. Ja ku oon puhunu paljo mut en yleensä puhu mut ei sitä oteta minää kaikki muut puhuu nii paljo etä mieki saan joskus eikä se haittaa.

Pidän kurnutusääntä ja toivon ettei se kirjaa sitä ylös.

Erikivaa sunnuntaita vaan!

Alkaa jo ylikierrokset vietävien alikierrosten jälkeen tuntumaan pumpussa, vatsanpohjassa ja leukaperissä. Koko ajan on valmiustilassa, tumtumtumtum tu tumtumtumtum, kaikuu päässä asti. Koko ajan naurattaa, muttei se ole hyvänolon-naurua, se on sitä inhottavaa pakonomaista hillitsemätöntä hekottelua. Puheripuli painaa suussa. Yölläkään ei jaksaisi olla hiljaa, sitä vain pulputtaa menemään ja häiritsee toisten unia suunnitelmiaan ja kuvitelmiaan maalaillessa mielensä kankaalle, kai se auttaisi jos ne kirjottaisi ulos, pääsisi niistä, vaikkeikaan heti mutta yleensä viikkojen sisässä.

Odotan vain herätyskelloa ja pidättelen pissaa kovine kaulan imusolmukkeineni ja polvikipuineni. Lisää Buranaa ja päätöntä juoksentelua ympäriinsä. Vesi keittyy ja teepussi värjää kaiken ruskeallaan.

Olen laskenut, että jos minä olen koulupäivisin liikkeellä puoliyhdeksän pintaan vaikka ensimmäinen kellonkilkatus havahduttaa jo puoli kuusi, täytyy herätä myös nyt niihin aikoihin että ehtii. Lupasin lähteä messuille, juna lähtee yhdeksän jälkeen, ehkä olen puoliyhdeksän valmis ampaisemaan ovesta ulos kohti asemaa, vaikka pitää mennä varuillaan, ei se pumppu kaikkea kestä, se on tämä vajaatoiminta ja nämä maanisemmat minijaksot.

Minä ja pökertynyt hyttynen juodaan teetä ja selvitellään aikatauluja ja pelataan aamun pelit, Leijona saa nukkua vielä tunnin, sillä ei mene miljoonaa tuntia valmistautua, olen sille kateellinen, silti se näyttää ja tuoksuu aina hyvältä ja on pirteä viiden minuutin sisään heräämisestään hammaspesunraikkaana kahvikuppi kädessä valmiina lähtöön.

Kyllä minäkin haluaisin olla, ja oikeastaan syklin tällaiseen aikaan varmaan olisinkin, valmiina siis, en hyvännäköinen tai -tuoksuinen, mutten minä osaa. Teen miljoonaa asiaa yhtä aikaa ja kello juoksee ja minäkin juoksen mutta väärään suuntaan. Taputtelen peitevoidetta naamaani, klikkailen itselleni experiencepointseja, ehdin hamuta Nuuskamuikkusmukin suuhuni huulilleni. Kelaan ja kelaan ja haukon henkeäni kun ei sitä muuten saa, muljahtelee.

Jatkuva kiire ei-minkäänlaisen-kiireen perään, toisaalta mikäs sen parempi nostamaan pää sieltä mutakuopasta, mutta toisaalta taas tietää, että sinne palataan hetken kuluttua, kunhan stressi laukeaa. Menee siihen sitten päivä tai lähemmäs vuosi, kovemmin se kolahtaa kuin jos olisi koko ajan masentunut, niin ainakin minulla, pitkäaikainen masennus on vain hidasta päämäärätöntä itsemurhaa, äkillisessä romahduksessa sitä ei edes tule mietittyä kun nielee ne pillerinsä. Siksi minä en haluaisi lääkitystäkään, se on ihan liian helppoa yrittää, ja olen mielestäni yrittänyt sitä kikkaa jo ihan tarpeeksi monta kertaa vaikka pysyviä tuloksia en olekaan saanut aikaiseksi.

Ei se reilua ole, mutta minkäs teet.

Minä puhun ja puhun ja alkaa hävettää se kuinka suu vaahdossa syljen pinaattilettuja vähän vieraamman luokkalaisen kasvoille, se ei kehtaa pyyhkiä sylkeäni naamaltaan tai käskeä tukkimaan turpani. En pysy perässä tai muista mistä oli tarkoitus jutella, vai oliko sittenkään, tänään hiljaisuus ei ole ystäväni.

Teen kaikkea muuta paitsi sitä, mitä pitäisi.

Minä olen töissä, ollut 22 minuutin kuluttua neljä tuntia, kaksi on vielä jäljellä, ne kaksi saatanan turhauttavaa ja oikeasti turhaa tuntia, etenkin se viimeinen on, ei kukaan enää viiden jälkeen jaksa lähteä taidekaupoille jos kerran ei sitäkään ennen sille löydy aikaa tai halua.

Kaupan kassalla on miljoonan kilometrin pituiset jonot, vilkuilen niitä ja odotan pientä hiljentymistä, jos minä sitten äkkiä kehtaisin kipaista hakemaan jotakin syömistä ja juomista. Nälkä tulee vaikkei tee mitään paitsi jauhaa satunnaisesti paskaa asiakkaidensa kanssa. Puree hammasta vaikka paskamaisten kohdalla haluaisi kuristaa ja potkia ja lyödä ja huutaa että vittu minä teen tätä hommaa ilmaiseksi, mitä sinä siinä tulet yhtään mulkoilemaan ja vittuilemaan ja luulemaan olevasi parempi kuin mitä olet.

Särkylääkettä voisin tarvita, selkä ja polvi ei tykkää istua, rusahtelen vaikken edes liikahda, hengityksen tahdissa. Krunts krunts krunts kronts.

Piirrän kalenteriani varten kuvia, minulla on vielä monta tehtävää aloittamatta, kiire painaa niskaan. On niitä aineita, joita ei ole enää ketään arvostelemassa, jos nyt ei saa kaikkea ajallaan palautukseen. Innostaa niin kuin innosti jo aamusta, mutta samalla tuntee kuinka väsymys alkaa painaa päälle. Yrittää muistuttaa itselleen, että kyllä tästä selvitään ja vielä tämä taas iloksi muuttuu, kunhan minä pääsen täältä, kunhan minä pääsen kotiin, kunhan minä pääsen taas siitä jatkamaan juhliin. Kunhan minä vain selviän. Tämän 2 tuntia ja 11 minuuttia. Totta se on, kello liikkuu sittenkin.

Eilen minä soitin Aiméelle. Tai totta puhuakseni en soittanut. Lähetin sille viestin, jossa kerroin tänään olevani kuuteen asti FMT töissä. FMT tarkoittaa meidän välisessä koodistossamme Finland mean time, jolla selvennän, minkä maan kellonajasta on kyse, niiden kelloista puhuttaessa perään lisätään virallinen GMT eli Greenwich mean time. Se mikä on Suomessa +2.

No sitten se soitti minulle, niinpäin se meni. Soitti ja sanoi, että ne on menossa 16:30 GMT eli 18:30 FMT teatteriin, sellaiseen lastennäytökseen, joka on hyväntekeväisyyttä. Kuulosti kivalta. Kysyi, että jos sitten siirrettäisi perjantainen juttelutuntini lasten kanssa lauantaille tältä viikolta. Ja se oli minustakin hyvä idea, en minä sitä sanonut, että kuinka minuuttiaikataululla olen tämän päivän liitämässä, mutta näin on ehkä parempi. Että huomenna eikä tänään jutella, ehkä olen huomenna vähän rauhallisempikin jo. Toivottavasti. Ei tämä hyvä ole.

Mutta kuitenkin, sitten minä kysyin. Että koska ne tänne tulee koska ollaan puhuttu marraskuusta. Meillä oli mukava puhelinkeskustelu, oikeasti taas pitkästä aikaa. Jutellaan vaikka ja mistä ja meillä on ne yhteiset insidet, ne yhteiset ajat ja ne yhteiset muistot. Ne minkä takia aina vieläkin sattuu kun ajattelee asioita. Millaista meillä oli ja miten minä sen olen mennyt pilaamaan olemalla oma itseni. Vaikka siitä on jo neljä vuotta. Kohta neljä vuotta vaikken vieläkään halua muistaa niitä lopunalun aikoja.

No kuitenkin, sillä viikolla kun lauantai on 19. päivä, minulla se on viimeinen työssäoppimispäivä tätä koulutusta, sinä viikonloppuna tai viimeistään seuraavana maanantaina, silloin minä voin saada pikkuiseni. Omat ihanat pienet höpönassukat. Kaikki kolme. Kolmeksi viikoksi. Niin, että ne lähtee viimeistään viikkoa ennen joulua, niin sovittiin. Vaikkei se olekaan mustaa valkoisella. Ja pyysin varmuuden vuoksi etukäteen sitä jo harkitsemaan ensi tammikuun puoltaväliä, jos ne voisi tulla tänne. Kun minä en saa lähteä vielä silloin mihinkään hoitojeni takia, mutta kun on Napsun synttärit ja minä haluan olla Napsun synttäreillä läsnä.

1 tunti 8 minuuttia, välissä kusihetki, kaupan läpi kiitäminen ja nopea tupakka. Ei se oikein ole, ettei saa ihan luvalla pitää niitä taukojaan vaan pitää itse kärkkyä sopivaa väliä rakkonsa tyhjentämiseen. Muttei tämän kuulukaan olla reilua, ei riisto koskaan ole.

Nyt minulla on Vitalinea Persikka, niitä minä olen työpäivinä vetänyt naamariin, juotavia jukurtteja. Ei sitä kehtaa syödä ja sitten kotona uuvuttaa ja vituttaa ja vetää kaksin käsin. Ja sitten oksentaa. Vaikkei edes ole fiiliksiä siihen.

1 tunti 4 minuuttia, nyt se alkaa vauhdittua se minuuttien laskeminen, kitutunti, se on aina töissä pahin. Vaikkei edes tekisi pitkää päivää, mitä tämä kuusi tuntia ei siis todellakaan ole, ei enää tahdo jaksaa istua. Haluaa vaan jo olla menemässä. Kun on jo niin pimeää ulkona, siellä on pilkkosenpimeää, ja minkä kun en edelleenkään pimeästä pidä, en sitten tippaakaan. En sitten alkuunkaan. Etenkään jos siellä pitää olla tai sinne mennä.

1 tunti 1 minuutti. Pelaan Mafia Warsia ja yritän keksiä valmiiksi päällepuettavaa, pääsee vain kunhan ensin juoksee linkkuun juoksemaan sieltä ulos ja siitä riisuapukeapestähampaatetsiäjuomat ja ovesta taas ulos. Kiireeseen minua ei ole tehty, mutta minulle sanottiin, että olen yllättävän hyvä järjestelemään asiat valmiiksi. Tekemään kaiken mitä pitää ajoissa, vaikken osaa ollakaan ajoissa missään, minulla on se akateeminen varttini, onneksi siihen on totuttu, jos se on koulusta myöhästymisestä kyse, ei siellä niin pienistä tai isommistakaan välitetä, tapaamisiin muistan ilmoittaa minuutinkin myöhästymiset.

53 minuuttia, kyllä minä pärjään ja Leijona tulee kohta vastaan. Siitä minä tykkään, että se viitsii. Minä niin paljon sitä ukkoa rakastan ja on jo silloinkin välillä ikävä kun nukun sen kainalossa.

Huomenna tai ylihuomenna lupasin lähteä taide- ja antiikkimessuille.

Ei ole syytä olla pysymättä housuissaan

Ainakin tunnin välein kierähtää hereille

se poskilihaksia runnova irvistys naamallaan

toisista hymyily tuntuu hyvältä,

minuun se aina sattuu.

Naamaani ei ole tehty sitä varten.

Puhelin latautuu keittiössä

siinä on herätykset päällä

tiedän että pitää nousta kun se kilkahtaa

ja jo ensimmäisestä titi:stä olen pystyssä

tuntien riemua.

Tässä päivässä ei ole mitään odotettavaa,

olen silti innoissani,

tämä on hypomania,

se ei kestä yleensä päiviä

vaan yksi, kaksi, kolme, neljä päivää riittää.

Eilinen, mikä paska päivä

eilinen, miten paskoja asiakkaita

eilinen, miten vihasinkaan sitä

miten vihasinkaan jo valmiiksi sitä

ja valmiiksi tätä päivää.

Haluaisin vain mennä ja niin minä menen

teen pitkän päivän koulua ja töitä,

tässä minun sairaslomani;

en minä voi pysyä aloillani,

muuten alan satuttamaan.

Kaksi viikkoa,

sitten kääntyy onni

paremmaksi tällä kertaa

Parhaaksi mahdolliseksi,

aina kolmeksi viikoksi.

Ehkei tämä äpärä olekaan niin kusessa enää.

En tiedä, miten selvästi sen olen tuonut esille, mutta minulla on parisen viikkoa mennyt hyvin huonosti. Syysloma oli helvettiä. Se, kun ei päässyt kouluun, vaikka sairaslomalla muuten onkin, kyllä minä sinne itseni lähes päivittäin raahaan ja istun aamusta iltapäivään tehden rästihommia ja muita vireillä olevia projekteja, että kunhan tästä KELA:n elämää hankaloittavasta sairastamisbyrokratiasta pääsee taas sinne normaaliin KELA:n opiskelijahelvettiin, saan opintosuoritekorttiini monen monta uutta merkintää.

Sain sairaslomapäätöksen vihdoin, ei sitä taas montaa kuukautta saanutkaan odotella. Suurinosa niistä takautumisrahoista meni tässä välissä saatujen opintotukien takaisinmaksuun, mutta ihan suoraansanottuna sairaana saa enemmän rahaa kuin opintojaan suorittaessa. Samahan koskee työttömiäkin, ei työtöntä velvoiteta nostamaan lainaa, ne tuet mitä saa on suurempia ja sossukin jelppii. Toisin kuin opiskelijoita, joita vaaditaan asumaan alle 300 euron kämpissä.

Eilen olin MTT:llä psykosedän luona, se 45 minuuttia väiteltiin siitä, että saako minua oikeasti väsyttää ja vituttaa ja itkettää ja uuvuttaa, jos en ole yli viikkoon nukkunut paljoa paskaakaan. Yhteensä noin kymmenen tuntia siinä kohtaa. Se oli jo toinen viikko peräkkäin kun se ehdotti päivystykseen lähettämistä ja lääkitystä, vaikka se kuinka on aikaisemmin ollut kanssani sillä kannalla, että osastohoitoon tai nupinsekoittimiin ei olisi tarvetta. Totta kai niille välillä olisi, jos minulla olisi aikaa. Mutta minulla ei ole. Olisivat ehdottaneet kesällä, silloin pieni osastolla rauhoittuminen olisi kelvannut oikein hyvin. Viikko maksimissaan, ilman lääkitystä. Tiedän valitettavan hyvin, että jos antaudun ja luovutan, minä en ilman niitä nappeja pääse ulos psykiatrisen ovista. Olen ollut ilman neuroleptejä nyt lähes 3 vuotta, enkä enää niihin halua palata. Koskaan. Ikinä. Milloinkaan.

Kävin kuitenkin haastattelussa ja sain lähteä kotiin.

Enimmäkseen näen tämän sekoiluvaiheen nyt johtuvan rutiinin puutteen aiheuttamasta jännityksestä ja siitä syntyneestä unettomuudesta. Olen kuitenkin periaatteessa pysynyt kuosissa, itkeskellyt, tuntenut vihaa ja ärtymystä. Olen viillellyt jonkin verran, oksennnellut joinakin päivinä enemmän ja toisina vähemmän. Mutten ole halunnut satuttaa muita, se on mielestäni positiivinen asia tässä kohtaa, se tunne nimittäin usein tulee hyvin nopeasti tällaisissa oloissa. Olen juonut paljon, ollut humalassa monta päivää putkeen, se on aina helpompaa. Mikään ei ole huvittanut ja mitään ei ole saanut tehtyä. Vaikka kai minä sitten oikeasti jotakin jopa viime viikolla tein, jos en muuta niin pesin pyykkiä ja maalasin. Tuntui vaan niin yksinäiseltä.

Arkeni alkaa kuitenkin pikkuhiljaa palailemaan uomiinsa. Olen yhä väsynyt, mutta olen saanut jonkin verran nukuttua. En ole niin kireällä (paitsi eräiden valivali-ihmisten läsnäollessa, joilla ei mielestäni olisi mitään oikeutta edes kitistä asioistaan). Kalenteri on täynnä hommaa, huomenna ja perjantaina työssäoppimista, ja vaikka minä en sinne menemisestä taas hypi riemusta, osaan ajatella, että sittenpähän ne päivät on taas jo kärsitty. Tänään olen tehnyt paljon ja vaikka tärisen ja sätkin tavallista enemmän, voin sytostaateista pahoin ja kärsin päästäni, tunnen voivani jo paljon paremmin kuin eilen tai toissapäivänä tai koko viime viikolla yhteensä. Jaksan puuhastella ja nyt jo taas nauttia vapaa-ajasta enkä enää hypi pitkin seiniä. Kyllä minä pärjään, olen minä ennenkin pärjännyt. Kunhan vain saan unirytmin palaamaan. Ei se kenenkään elämää paranna jos jää voivottelemaan ja säälimään itseään, ihmisestä löytyy paljon voimaa, kunhan vain päättää niitä käyttää eikä ala marttyroimaan heti alkuunsa.

Just the way you are

Vaikka ollaan Leijonan kanssa toistemme täysiä vastakohtia suurimmassa osassa asioita, ei siitä pääse mihinkään, että oikeasti sovitaan todella hyvin yhteen. Minun heikkouteni ovat sen vahvuuksia, ja sen heikkoudet minun vahvuuksiani.

Tässä parisuhteessa minä olen vaativa ja dominoiva osapuoli. Minun aikatauluni mukaan täällä eletään. Minä päätän syödäänkö, katsotaanko vain telkkaria, lähdetäänkö käymään kaupassa tai kaupungilla, pidetäänkö etäisyyttä vai kuherrellaan sohvannurkassa. Minä päätän koska meillä on seksiä ja koska taas ei. Siivotaanko, kokataanko, pestäänkö pyykkiä tänään. Kaikki on täysin minusta ja oloistani kiinni. Jos minua ei huvita, niin sitten siihen on vain tyydyttävä.

Leijona on adaptoitunut tilanteeseen hyvin. Alkuvaiheessa tätä parisuhdetta se on kyllä taistellut vastaan ja kokeillut rajojaan vasta kun ollaan opeteltu tuntemaan toisiamme. Millaista se yhteiselämä on ja millaisia myönnytyksiä se vaatii.

En tiedä, johtuuko olemiseni kuin sika pellossa tässä suhteessa siitä, että se on mies, vai ihan vain sen persoonasta ja joustavuudesta. Siitä että se on auktoriteetti kodin ulkopuolella ja, sitten kun siihen saa luvan, myös makuukammarissa. Ei minulla ole ennen ollut poikaystäviä tai tässä tapauksessa miesystävää, kai se titteli antaa sille enemmän arvoa, joten ei ole mitään mihin verrata. Paitsi tietenkin suhteisiini muihin miehiin! Isiini, veljiini, enoihini, kavereihin. Minua on miesten kesken katsottu aina niin ihan konkreettisesti kuin kuvainnollisestikin alaspäin. On säälitty tai jos olen itseni saanut tungettua kunnolla sydämen vasemman kammion eteiseen niin hellitty ja pidetty hyvänä. Jo ihan sen takia, että olen pieni ja hintelä, olen saanut paljon ihastelua ja sääliä miehiltä. Tälläinen rääpäle. Se on hyvä kiusauksen aihe mihin tarttua, mutta ne, jotka eivät ole tunteneet tarvetta buustata omaa egoaan tallomalla toisen itsetuntoa maanrakoon, ovat kohdelleet hyvin. Voi sanoa, että jopa pitäneet ihan lemmikkinä.

Ja kyllä, minä nautin miesten huomiosta. Siitä olen hieman katkera, etten saa kuulua äijä-kerhoon, mutta toisaalta taas jos siihen kuulumattomuus oikeuttaa halailuun ja pussailuun ja paijaamiseen ja tarjottuihin juomiin ja ruokiin, sekin katkeruus hieman tasoittuu. Minun seurassani kyllä puhutaan ja tehdään äijäjuttuja ja äijäjuttujen tekemiseen saan osallistuakin, tosin silloinkin oletetaan, että raskaammat hommat jättäisin muiden hoidettavaksi. Äijäpuheisiin en saa niin selkeästi osallistua. En saa puhua pilluista ja tisseistä tai huvittua sovinistisista vitseistä. Se hätkäyttää kanssaolija-äijiä. En saa myöskään osallistua pieruralleihin, piereskelyni ei aiheuta samankaltaisia naurukuoroja tai vitsin heittelyitä kuin jos sen joku muu äijä menee tekemään varoittamatta.

Haluaisin kyllä saada olla ihan kunnon äijä. Se syö itsetuntoa, kun ei saa. Eihän minua kilometrin pituisen diagnoosilistani, niin henkisten kuin fyysistenkin vaivojen puolesta, päästetty edes armeijaan, vaikka luultavasti siellä olosta olisin nauttinut täysin rinnoin. Tykkään tehdä kunnon hommia. Tykkään urheilusta ja telttailusta ja patikoinnista, ampumisesta, taktikoinnista ja kurista. Miksi en sitten tykkäisi armeijastakin? Kyllä siellä olisin varmasti itkenyt moneen otteeseen silmät päästäni, mutta niin tein myös silloin kun hylkypäätös annettiin. Sivaria halveksin, ja sitä en onneksi joutunutkaan suorittamaan.

Pienikokoisena miehenä tuntee joutuvansa koko ajan todistelemaan itseään. Tuntee, ettei ole hyväksytty sellaisena kuin on, vaan pitäisi olla joku pikkurillit pystyssä edestakaisin juoksenteleva hinttineiti. Kyllä minä tiedän paljon asioita, joihin naisille on annettu etuoikeus. Olen käynyt maskeerauslinjaa, osaan meikata ja osaan tehdä ruokaa, ommella, hoitaa kotia ja lapsia ja tykkään sisustaa ja ostella kivoja tavaroita, tykkään söpöistä ja värikkäistä asioista, haluan harmoniaa ja fengshuita sekä kotiini että elämääni. Pidän kauniista vaatteista ja haluan näyttää parhaimmaltani joka päivä, tai ainakin niinä päivinä kun olen menossa ulos. Mutta tiedättekö mitä? Niin haluaa suurin osa ihan kaikista miehistä. Suurin osa miehistä tykkää söpöistä jutuista ja haluaisi täyteläisen pesän itselleen, mutta joko siihen ei löydy tieto-taitoa, tai sitten ei vaan kehdata. On helpompi olla oma itsensä sitten kun on parisuhde ja kaikista vaaleanpunaisista posliinipossuista ja nallekarhupehmoleluista voi syyttää tarpeen tullen likkaystäväänsä. Jos muut äijät sattuu tulemaan visiitille juomaan kaljaa ja pelaamaan bilistä.

Haluaisin olla ihan kunnon miehen kokoinen pituuteni ja massani puolesta, semmoinen joka voi ottaa muut syliinsä ja olla kerrankin se, joka paijaa selkää ja tukkaa ja antaa itkeä itseään vasten. Istuu ilman kenenkään ihmetteleviä katseita rupuset kalsarit jalassa sohvalla telkkarin edessä toinen käsi housuissa ja toinen käsi koholla kaljatölkin pitimenä. Koska niin minä teen ihan oikeasti aika usein. Paitsi että nykyään en ilman paitaa ole kuin sen minimaalisen hetken pyrähtäessäni suihkun alla, peräsuoli navan vieressä kun ei ole miehekästä, eikä se kyllä ole naisellistakaan, mutta siinä se vaaleanpunainen putkireikä nyt vaan törröttää.

Minä en ymmärrä, miksi yhä edelleen homoseksuaalisissa parisuhteissa pitää saada erottaa se butch ja se femme. Homot ja lesbotkin kategorioivat itseään tämän hyvin homofoobisen heteroseksuaalisen käsityksen mukaan. Ei parisuhde tarvitse onnistuakseen "miehistä" ja "naisellista" kahtiajakoa, johan sen todistaa avioerotilastot. Nykyään on edelleen vallalla se trendi, että ei riitä olla itse tietoinen omasta homoseksuaalisuudestaan, vaan se pitää tuoda mahdollisimman selkeästi julki koko kansalle. Think pink, sössötetään ja nauretaan tekohihitysäänellä, pyöritellään dramaattisesti silmiä ja mulkoillaan vittuillen jokaista vastaantulijaa. Minusta se on niin saatanan ällöttävää, että haulikolla tekisi mieli läjäyttää kuula kalloon. Niiltä pyydän anteeksi, joilla on puhevamma ollut joko syntymästä asti tai sitten trauman seurauksena ja jotka sössöttävät näistä syistä, te saatte sen anteeksi.

Jos minun olisi pakko (onneksi ei ole joten sitä en tee) jakaa parisuhteeni osapuolet butch- ja femme-kategoriaan, niin totta kai itse olisin pintapuolisesti se femme ja Leijona se butch. Huomatkaa, pintapuolisesti. Oikeasti se ei vaan ole niin helppoa tuosta noin vain lokeroida ihmisiä, minä olen kuitenkin meistä se joka remppaa autoja ja hakkaa halkoja ja kaivaa haisevia möykkyjä paljain käsin hajulukosta.

Nykyäänhän halutaan kasvattaa ihan sukupuolineutraaleja lapsiakin, eikä heterosuhteissa kukaan myönnä olevansa 50-luvun naisen tai miehen asemaan jämähtänyt. Joten miksi se sukupuoli, kerran sitä ei enää heterosuhteisiin saa sotkea mukaan eikä lasten kasvatukseen, pitää sitten niin kiihkeästi liittää samaa sukupuolta olevien parisuhteisiin. Feministit vaativat naisen euron nostoa miehen euron tasolle, mutta samaan aikaan aikakausilehdissä patistetaan pitämään kunnon mammalomat. Isyyslomien puolesta kyllä taistellaan, tai ainakin jokunen vuosi sitten taisteltiin, mutta aika pimentoon on minullekin jäänyt, kuinka ne muka on tasa-arvossa äitiysvapaiden kanssa. Kuinka muka isyys on yhtä oikeutettua ja arvostettua valtion ja kansan näkökulmasta kuin äitiys. Sehän  ei sentään näy missään kohtaa ulospäin tai rajoita miehen elämää milläänlailla. Vai rajoittaako? Totta kai rajoittaa. Ei enää olla puolta lapsen elämästä sotimassa satojen kilometrien päässä ja ainoa yhteydenpitomenetelmä ei ole hevosposti.

Mutta, ihan vain palatakseni aiheeseeni, joka sattui olemaan nykyinen parisuhteeni, minä olen aika onnellinen siitä, että minulla on Leijonani. Joku joka antaa minun olla ja mennä omaan tahtiini, eikä suutu siitä että haluan maalata kolme vuorokautta putkeen huomioimatta toisen olemassaoloa millään tavoin antaen samalla sille vapauden mennä ja tulla kuten lystää (niinä päivinä kun en sitä tarvitse viereeni). Se antaa minun tutkiskella minuuttani ja itseäni, keskustelee kanssani asiaa kun sitä tarvitsen ja jos haluan pusutella ja halia, niin sitten tehdään niin.

Ja ennen kaikkea, silloin kun haluan olla ihan kunnon äijä, niin saan olla. Saan maksaa kaikki omat laskuni ja ostaa omat ruokani vähillä tuillani, eikä se yritä enää hämmentää soppaa tarjoamalla rahallista apua laskujeni selvittämiseksi, vaan pitää ne setelinsä kaukana. Se ei yritä saada edes lainaamaan itseltään rahaa enää, minä tiedän, ettei niitä lainoja tarvitsisi maksaa takaisin, joten en maksaisikaan, mutta valitettavasti sen jälkeen olisin sen omaisuutta, ja siihen en rupea.

In sickness and in health

Mietinpähän tässä, mistä sitä kirjoittaisi. Olisi minulla paljonkin, mutta toisaalta taas ei mitään. En ole hyvässä kunnossa, ja olen ollut yksin, enkä siitäkään tykkää. Leijona tulee tänään illalla kotiin, ja vaikka pelkäänkin sitä että onko se minulle vihainen, kun en pärjääkään yksin, odotan sitä. Maalailen sairaita kuvia päässäni, että sitten kaikki on taas paremmin.

Kerron nyt kuitenkin hoidoistani, koska niistä en ole kertonut oikeastaan mitään. Vain sen, että semmoisissa olen käynyt nyt parin viikon välein, seuraavan kerran ensimaanantaina.

Ensimmäinen kerta reilu kuukausi sitten oli ihan kamala. Ne olot. Oksetusta, jatkuvaa pahoinvointia, se haju ja väsymys. Pyörtyilin ja olin voimaton, enkä muutamaan päivään päässyt sohvalta ylös ilman apua, edes käymään vessassa. Elin parisuhteessa oksennusämpärin kanssa lähes kaksi viikkoa ennen seuraavaa hoitoa. Olin täysin sitä mieltä, että tämä loppuu tähän ja minä en pysty jatkamaan.

Vaihdettiin komboa, sitä ennen oli juoksemista verikokeissa ja hoitajalla. Ja sille olinkin sitten kaikesta varmistelusta huolimatta allerginen. Sytostaatti on solumyrkkyä joka isketään tiputtamalla kroppaan. Se tappaa noin kaiken, ja siitä se haju tuleekin kun mätänee sisältäpäin. Se on kuolemanhaju. Kuvitelkaa löytävänne muovipussista matoinen ja puoliksi hajonnut eläimenraato, pistäkää päänne sinne sisään ja tiedätte, miltä meillä tuoksuu.

Se allerginen reaktio iski aika kovaa. Solumyrkky kyllä kirveltää, mutta se kirvellys tuntui jo aika liioittelulta ja kutsuin hoitajan käymään. Sillä pakeni naamasta väri ja se lähti hakemaan lääkäriä, minä makailen hölmistyneenä paikallani kun ei ole mitään aavistusta siitä, mitä nyt on mennyt pieleen. No, naama, kaula ja torso nosti pintaan 5 x 5 senttistä paisetta ympäriinsä. Onnellinen en ollut. Olo ei ollut yhtä oksettava kuin ensimmäisellä kerralla (vain kolme, neljä päivää se ämpäri kulki sinne minne minäkin), mutta se, että näytti ruttotautiselta vaikutti ja vaikuttaa vieläkin elämään suuresti. Nykyään paiseet on madaltuneet eikä enää punoittele yhtä pahasti kuin aikaisemmin, mutta... kyllä ne läntit vielä hohtaa yhtä pahasti kuin Petteri Punakuonon nokka. Enää ei tarvitse käyttää puoltatoista tuntia maskeerauksen tekemiseen aamulle, vaan riittää puolisen tuntia ensin peittää ja sen jälkeen maalata itseensä varjostuksia ja korostuksia ettei taikinanaamana tarvitse nokkaansa pihalle pistää.

Epäonnistuneen hoidon jälkeen taas vannoin, etten menisi enää kiusattavaksi. Pidin kaksi taukoviikkoa ja sittenhän sitä taas mentiin. Vihaten maailmaa ja lääkäriäni ja hoitajaani. Kaikki sujui kuitenkin ihan hyvin. Kirvelsi, väsytti ja yökötti, mutta seuraavana päivänä pystyin jo pakottamaan itseni jalkeille ja viettämään yhden kiireimmistä viikoista pitkään aikaan koulun ja töiden osalta. On ollut pahoinvointia ja olen oksennellut niin pakosti kuin itseni pakottaen, enemmän pahoinvointi on ollut henkistä kuin fyysistä tällä kertaa ensimmäisten päivien yltiömäistä väsymystä. Pyörryttää ja vietän suurimman osan päivästäni vaaka-asennossa tai istuen. Tunto alkoi lähteä raajoista jo viimeisintä tiputusta ottaessa, eikä se edelleenkään ole täysin palannut. Polttelee jalkoja ja sormia ja niskoja ja selkää särkee jatkuvasti. Syön aika paljon särkylääkkeitä ja käytän kipulaastaria ja pahoinvointinappeja. Ikeneni vuotavat verta ja nivustaipeet on täynnä kovia pahkuroita, ilmeisesti imusolmukkeita. Limakalvot kuivaa aika pahasti.

Ja sitten se tukka. Voi jumalauta. Minä en halua olla kalju. Olen kerran elämässäni ajanut jenkkisiilin päähäni. Irokeesi oli lempparini pitkän aikaa. Ja sitten on tullut ajeltua pois pariin otteeseen kaikki muut paitsi etutukka ja pulsarit, mutta että kaljuksi pitäisi ruveta?

Pää on täynnä kaljuja länttejä, niitä alkaa olla enemmän kuin tukkaa on enää päässä kiinni. Piposta ei voi luopua. Suihkukaivo täyttyy karvapalloista enkä halua kammata päätä selväksi kun ne irronneet tupot, jotka ovat sotkeutuneet vielä kiinni olevaan karvoitukseen valuvat pois eikä ole tuuheaa ja hyvinvoivaa kampausta vaan puliukon pää. Ei varmaan ole vaikea arvata, ettei itsetuntoa ole oikein nimeksikään.

Nyt kun Leijona on ollut poissa sunnuntaiaamusta asti, olo on ollut vielä paskempi kuin tavallisesti. Ei ole ollut ketään, johon voisi turvata. Sunnuntaina olin kolmansilla non-deiteillä, joiden jälkeen tajusin, ettei tätä näin voi tehdä, minä en sitä ihmistä halua satuttaa, ja vaikka se onkin täysin sen omaa syytä, että se on mennyt kiinnostumaan liikaa siitäkin huolimatta, että alusta asti ollaan sovittu, ettei tästä tule koskaan mitään enempää kuin ajanviettoa yhdessä, keskusteluja, kävelyjä, ehkä kädestä pitämistä, muutama halaus ja pieni pusu, poden syyllisyyttä. Minun pitää työntää se pois.

En osaa vieläkään olla yksin, kyllä minä haluaisin osata, mutta en vain osaa. Nyt olen ollut kaksi yötä ja kohta lähes kaksi päivää, ja samalla viinavarastot on huvenneet, psykiatrialla pitää inttää vastaan, ettei tarvitse lähteä osastolle, ja enolle ilmoitetaan, että käy hakemassa kaikki lääkkeeni pois. Käsivarsiin ilmestyy reikiä ja paidanhihoihin punaruskeita noroja. On paniikki kun tulee pimeää ja kun ulkona on ihmisiä ja inhottavia koiria.

Ja vituttaa kun on niin heikko, etenkin henkisesti.

Henkevää elämää

Olin eilen toisilla non-deiteillä, kaksi iltaa peräkkäin, sehän on jo etenevä suhde, ja sunnuntaina seuraavan kerran. Olen oikeasti älyttömän hyvällä tuulella, olen istunut rantapuistossa kolme tuntia kuuntelemassa ja kertomassa ja aika on lentänyt siivillä. Tupakannatsakasa kasvaa jalkojenjuuressa, vesi lorottaa ja kädet punertaa kohmeisina, mutta silti on mukava olla.


Sitä minun oikeasta parisuhteestani puuttuu: että jutellaan. Ihan oikeasti. Se on jo edennyt niin monta vuotta, että kaikki on muuttunut arjesta riitelemiseksi, irtonaisten vitsien laukomiseksi ja toisen naljailuksi. Katkeruudeksi itseään kohtaan kun on niin paljon vihaa ja epätyytymystä ihan oman itsensä ja elämänsä takia. Ollaan onnellisia yhdessä, muttei olla onnellisia ihmisiä.

Ei käydä koskaan missään, minua ei yleensä huvita, voin minä olla hiljaa ja katsella ulos ikkunasta kotonakin. Ja sitten jos tekee mieli niin vaikka samalla tiskata ja pestä pyykkiä.

Meillä on hyvä ja oikeastaan toimiva parisuhde, mutta irtiotto tilanteesta tekee ihan hyvää. Minulla on pahanolon sytostaattini ja vituttava sairaslomani, arpeni ja kipuilevat muistot, ja Leijonalla on omansa, eikä minun tilanteeni ainakaan helpota sen oloa. Siksi kun minä perjantaina tapasin hauskannäköisen pojan baarissa, josta en kyllä paljoakaan muista, mutta siitä minä taisin olla ihan kiva, jostakin kumman syystä, ja se kysyi sitä numeroa ja minä sen sitten annoin, pienin jälkikäteismorkkiksin, kysyin että mitä jos menisin vaan katselemaan elämää. Ja niin minä menin. Ja minulla oli hauskaa. Ja tein kyllä selväksi, missä mennään, että kaveripohjalla. En ole pitkään aikaan ollut elämänsä hyväksyvien ja siitä tykkäävien ihmisten keskellä. Tai varmaan koskaan. Kerran en itse ole sellainen ihminen liiemmin ollut, mutta sekin voi olla ympäristön vaikutuksesta.

Ihana tulla pitkäksi venähtäneen ilmaisten teekupposten jälkeisen henkevän illan jälkeen kotiin Leijonan kainaloon tuijottamaan pari jaksoa Simpsoneita sylissä maaten. Väsyneenä mutta tyytyväisenä, että on osannut jakaa ja olla siinä taas isoina korvina jollekulle ja ihan ilman seksuaalista jännitettä. En ole edes osannut pelätä. Leijona kyllä on. Mutta minua ei pelota, koska minä tiedän, että minun ukkoni pelastaa kyllä minut, jos jotain menee pieleen.

Aukot on tuuletusta varten, mutta voi ne parsiakin

Taisin olla bussissa ja junassa sen näköinen että kohta kilahtaa, olo ainakin sitä luokkaa. Odotan puolituntia asemalla, minut unohdetaan hakea.

Alkosta saa kirkasta kalliilla, iskä seisoo vieressä ja poika kysyy paperit minulta, ties vaikka mikä narautusyritys, iskä sanoo että rajantakaa sai 4 markalla litran ja sitä kyllä nuorempana tuli haettua, minä saan puolikkaan kymmenellä eurolla.

Huomaa että kaikesta on jo ikuisuus kun jokainen muistelo alkaa sanoin "varmaa kymmenen vuotta sitte". Olinhan minä jo kymmenen vuotta sitten ihan hyvässä vauhdissa, 12-vuotias, oli ryyniviinat vaatekaapissa ja pummittuja kaljapulloja, huorattuja viinejä ja viinoja, varastettuja snapseja. Kymmenen vuotta sitten oli ihan kiva olla viinasta sekaisin, ihan tarpeeksi paljon, enää ei kiinnosta niin. Yksi assan alakerrassa, kolme lonkeroa ja ehkä litra boolia ennen baaria. Yksi siideri vielä jäi kaverin jääkaappiinkin. Baarissa oltiin melkein kolme tuntia ja minä join kolme juomaa.

Kolme oli päivän luku.

Joskus olin niinkin järkevä, ihan alkubaarissakäyntiaikoihini, että jos en ollut oikeasti lattioidenlakaisu-kunnossa jo heti alkuunsa, lopetin alkoholin juomisen kello 12 ja siirryin veteen. Jaksoi pilkkuun humalassa, muttei tullut krapulaa ja kotiin päästyäkin jo väsytti. Eikä tullut lamauttavaa pitsahimoa, joka nykyään alkaa jo alkuillasta eikä pääty kuin vasta makuupäivää seuraavana iltana, vaikka välissä söisi kuinka monta pitsaa tahansa.

Oli ne sitten loppujen lopuksi ihan hauskat syntymäpäivät. Viimehetken viesti että voikin tulla, meinaan käydä kaupassa pillittämään kun olen niin onnellinen armopalastani.

Ahdistavia hetkiä ennen muiden tuloa kun isäntäpariskunta naljailee toisilleen, minä en sellaisessa parisuhteessa pysyisi, missä toinen alistaa niin kovasti, tai jos huomaisin itse alistavani sillä tavalla. Saa sitä joskus nalkuttaa ja olla olevinaan parempi, mutta ei jos se on jatkuvaa.

Likkakaverin poikaystävä kourii baarissa ja ahdistaa sekin, mutta se on kännissä ja meillä on kaikilla yhdessä hauskaa, meillä kolmella, alan kaipaamaan Leijonaa yhden jälkeen, se sanoo että tulee hakemaan sitten kun oikeasti haluan lähdä, ja sinnittelen vielä reilun tunnin omasta nuoruudesta tuttujen jumputijumputejen keskellä.

Jollekin annan numeroni, tai Leijonan numeron, senhän se oikeasti on, mitä käytän 8 eurolla kuussa, vieläkin mietin, miten sen olen muistanut ulkoa, en minä nyt osaisi sanoa muuta kuin että se alkaa nollalla ja sitten tulee 4.

Äiti on vitun pahalla tuulella kun sen pitää mennä taas töihin, eilen se oli semmoisen keveän 14.5 tuntia, tänään kai vaan 10. Se paistaa kakkupohjan ja sanoo että siivotkaa ja leipokaa itse. Siskossa on joku vika kun se ei tajua että sen hääräily vituttaa äitiä ja vituttaa minua, menisi vaikka hinkkaamaan kylpyhuonetta tai jotakin siksi aikaa että tästä saa suurimmat hämmingit päältä pois.  Ei se ole ikinä osannut lukea ihmisten mieliä. Ettei se tiedä jos äitin huulet on puristettu millin enemmän tiukemmalle yhteen kuin tavallisesti, se on kahden väärän sanan päästä raivokohtauksesta.

Sisko on tuntenut sen 4.5 vuotta kauemmin kuin minä eikä se silti tiedä.

Nuorempi velikään ei osaa sanoa.
Tepsu osaa.

Huomenna meille tulee vieraita. Kakkuvieraita, Tepsun synttäreille. Ja minä jakelin kutsua että tulkaa syömään minunkin kakkuani. Sanoin siitä äsken äitille, sen toinen suunpieli laski millin, se on äärettömän vittuuntunut.

Pihal oli nainen ja kaks pientä poikaa leikkimässä, niillä oli hauskaa, tulin takas ylös viiltelemään. Todella aikuismaista käytöstä, mutta on jo oksennettu ylös kaikki mahahapot. Ei kannata yrittää enää tänään mennä kauppaan.

Tää on hei sit iha vedenpitävä lupaus! Ja haponki.

hyvin pyyhkii suomi.

Sitten kun tämä ihmisoikeudellisesti alikehittynyt maa pääsee noin vuonna 2050 (ollaan taas realisteja) päiviräsäsistään, joita Ämeriikkojen puolella red-neckseiksikin kutsutaan, eli minunkin parisuhteestani voi tulla ihan oikea avioliitto ja saadaan hankkia lapsi, lopetan tupakoinnin. Se on nyt luvattu. Sitä ennen ei tule mitään koska mitään muuta yhtä pätevää syytä en keksi.

Jossain kohtaa oltiin ilmeisesti ajamassa kohtuvuokrausta laillisesti, mutta eipä ole siitäkään mitään aikoihin kuulunut. Siinä kun on se ongelma että vaikkei kantaja olisikaan biologinen äiti, olisi hällä ihan oikeus päättää pitää lapsi ja viedä asiaa käräjille, hän kun on synnyttäjä ja jakanut verensä ja ravintonsa maha-asukin kanssa 9 kuukauden ajan.

Kas kun spermanluovuttajille ei tietenkään ole samanlaisia oikeuksia. Vaikka ihan biologinen mukula kyseessä onkin siinä tapauksessa. Kivaahan se on että yksinäisistä naisista voi tulla äitejä, mutta yksinäisistä miehistä ei isiä. Reilu peli, mitäs kuuluu.

Kohdunvuokrauksesta ja mahdollisesti samalta henkilöltä munasolujen ostamisesta taas päästään miesparien kanssa ongelmaan Ö: lapsella on tässä tapauksessa sekä äiti että isä, ja kolmas pyörä jää ilman mitään toivoa edes sisäisestä adoptiosta, vaikka vuokraäiti pistäisi kaikki suhteet poikki, kuten toivottavaa olisi aina tällaisessa tilanteessa. Ettei se kaipuu iske ja lähde lapsenryöstöretkelle täydet oikeudet repussaan.

Eilen mietittiin serkkuvauvan nimeä, arvuuttelin sitä. Sitten luettelin omia suosikkipoikanimiä ja kysyin Leijonalta sen vastaavia, väitti ensin, ettei ole miettinyt, paskanmarjat, nimiä miettii jokainen, vaikkei sitten niille edes vielä ajatuksissa oleville mukuloilleen niin sitten ihan muuten vain kuulostellaan mikä tuntuu kivalta korvissa ja suussa. Kyllä se niitä keksikin kaksi. Minä tykkäsin molemmista.

Tytönnimihän on jo päätetty ja siitä en tingi. Poikia olen nimennyt jo kaksi, voin antaa sen kunnian toisellekin, sille jolla ei ole yhtään poikaa.

Ollaan jo vanhoja, katkeroituneita ja kurttuisia jos (luultavasti ei kun meidän elinaikanemme) tälläinen mahdollisuus sattuu kohdalle, toivo on kaksiteräinen miekka ja edessä on monia itkuisia ja epätoivoisia iltoja, niitä kun eihän tässä maailmassa ole mitään järkeä kun kaikki pitää olla niin epäreilua, mutta jos minulla on taas ensimmäisen kerran vuoteen edes pieni mahdollisuus olla toiveikas tämän asian suhteen tässä parisuhteessa, kyllä minä sen käytän hyväkseni.

No, nyt taidan mennä epätoivoilemaan tätä tilannetta sängyn puolelle ja katselemaan jos se nukkumatti vilahtaisi ikkunassa. Olisihan se ihan kiva.

I gave you roses

Se sanoo ettei se oma leijona olis ollenkaan hassumpi ajatus ja minä olen onneni kukkuloilla. Itkeskelen vasta sairaalalta pois lähtiessä sitä miten silkkinen iho on puolen vuorokauden ikäisellä, niitä harittavia silmiä mitä ei vielä osata avata kokonaan ja maiskuttavaa ikkupikku suukkosuuta.

Käydään Hesburgerissa syömässä, tai minä en syö koska söin jo koulussa, syötän serkkupojalle muutaman ranskalaisen ja se heittelee hampurilaisensa parin haukun jälkeen pitkin lattiaa ja nauraa räkäisesti päälle. Uhma-Jermu. Eno on nukahtaa pystyyn, eukko synnytti kepeät 14 tuntia viisikiloista vauvapalleroa ja se on ollut kannustamassa vieressä, päälle edellisyön yövuorot, kai tämä nyt on sille kolmas vuorokausi pystyssä. Jerkulla on nyt veli ja minulla uusi serkkuvaava.

Eilisillan poika vietti Anttu-iskän ja Sami-iskän kanssa kun maama ja paapa lähti sairaalaan, minä sain kuulla iltasadun ja aamulla kehua kun ei ollut tullut yhtään pissalirahdustakaan vaippaan. Jermulle kaikki miehet on isiä. On puli-isköjä ja setä-isköjä, serkku-isköjä ja kauppa-isköjä. Oma iskä on kuitenkin paapa, sitä se aina huutaa kun puhelin soi. Onko sielä Jeemu paapa? Haloo paapa? Paapa soittaa Jeemul! Ja kun sen päästää puhelimeen, ei se siihenkään muuta huuda kuin samaa rimpsua, muttei sitä nyt kai 2.5-vuotiaan vielä tarvitsekaan, ja onhan se suloista, ja kivaa että se oma isi on niin tärkeä.

Nyt Jermu on vielä täällä muutaman tunnin leikkimässä kummisetänsä ja Anttu-serkun (=Anttu-iskän tai välillä Anttu serkku-iskän) kanssa kun eno ottaa lepua kotona. Hauvakin meillä on, mutta hauva saa pysyä nurkassa ihan rauhassa eikä liikahtaa piiruakaan jos ei ulos olla päästämässä, koska minä nyt en koirista edelleenkään ole kamalan innostunut, ja parempi muutenkin, sillä tämä asunto on Aivovasaran reviiriä eikä sen kaninaivoihin oikein mene ettei se voi alkaa isoille piskeille ärhentelemään. Ei kotona eikä varsinkaan silloin kun käydään sen kanssa ulkoilemassa. Vaikka se kuinka tietääkin että jos konflikti syntyy, se on haukku jota nappaan sekuntissa niskasta kiinni ja heitän käytävään. Sepä se, kun sitten on koko ajan niin jännityksissä.

Olen niin onnellinen! Niin serkusta kuin Leijonan lämpenevistä ajatuksista, ehkä meillä sittenkin on tulevaisuutta. Onnellinen, mutta saakelin väsynyt.

My way or the high way

Minulla on monia kotiin liittyviä rutiineja ja tapoja. Sellaisia, jotka ärsyttää Leijonaa yli kaiken.

Ensinnäkin se, että jos teen esimerkiksi itselleni leivän, pidän jääkaapin ovea niin kauan auki, että olen saanut levitettyä margariinin, höylättyä juustoa ja heiteltyä päälle suolakurkkuviipaleita. Äitillä ja iskällä on sellainen moderni jääkaappi joka alkaa piipittää kun on ollut liian pitkään auki, mikä on ihan saakelin rasittavaa jos esimerkiksi on purkamassa ostoksia kaappiin. Minä en sellaisen kaapin kanssa pärjää alkuunkaan.

Keittiökäyttäytymisessäni Leijonaa ärsyttää myös tiskaustapani, se että valutan altaaseen mahdollisimman kuumaa vettä, annan seisoa puoli päivää ja ryhdyn hommiin vasta tiskivesi on jo jääkylmää. Sen mielestä asiat pitäisi hoitaa samalla seisomalla eikä venyttää niitä monen tunnin maratoneiksi.

Sitä ärsyttää se, että roskapussi saattaa seistä lattialla viikon, kerran roskikset ei ole täysin matkan varrella, jos sattuu asioille lähtemään. Ja se, että jätän banaaninkuoret ja muut biojätteet jääkaappiin, jos roskapussi on niin tyhjillään, että tiedän sen täyttymiseen menevän useampi päivä. Jos ne jättäisi huoneenlämpöön pussin syövereihin, ne alkaisi kompostoitua eli haista. Leijona ei myöskään ymmärrä, miksein voi käyttää biojätettä, että mitä sitten vaikka sen joutuis viemään kerran päivässä.

Konflikteja syntyy usein juuri kotiaskareiden venyttämisestä. Kun minulla menee iltaan asti saada aamulla pestyt pyykit koneesta, ruuanlaiton aloittaminen venyy ja venyy, roskat ja astiat jää kuljeskelemaan jos tiedän etten ole niitä perkeleen roskia viemässä tai tiskaamassa vähään aikaan.

Jokainen iltani on väritetty tietyllä kaavalla. Sammutan koneen johonkin kellonaikaan, poltan tupakan ja käyn pesemässä naamani ja hampaani. Tarkistan että ulko-ovi on kiinni ja että avaimet roikkuu naulassa. Vaihdan yövaatteet päälle, luen vähän aikaa Leijonan kainalossa, juon lasin vettä, poltan tupakan, juon lasin vettä, käyn vessassa ja juon lasin vettä ja otan nukahtamislääkkeen. Menen sänkyyn ja sammutan valon. Noin viiden minuutin päästä laitan valon takaisin päälle ja käyn varmistamassa, että ulko-ovi on varmasti kiinni ja avaimet edelleen siinä naulassa, juon lasin vettä, poltan tupakan, juon lasin vettä, käyn vessassa ja juon lasin vettä ennen takaisin sänkyyn kömpimistä.

Leijonan mielestä siinä on puolet liikaa turhaa ravaamista ja stressaamista. Minulle rutiini on vapautus.

Sitä ärsyttää se, etten voi nukkua, jos ovet ei ole kiinni. Kaikki kaapinovet ja laatikot. Kesällä osaan nukkua ikkunat auki täällä kolmannessa kerroksessa, maantasossa se ei ikinä onnistuisi. Ensimmäisessä asunnossamme laitoin keittiön, olohuoneen, vessan ja makuuhuoneen ovet kiinni, täällä ei ole muuta pelättävää kuin se ulko-ovi, vessanovenkin voi jättää rakoselleen, se ei näy sänkyyn, se on nurkantakana. En saa enää kamalia paniikkiraivareita jos Leijona on aamuvuoroon lähtiessään jättänyt jonkun luukun auki, siinä olen kehittynyt.

Niitä omia maneerejaan ei huomaa välttämättä ennen kuin joku niistä huomauttaa, vaikka ihan hyvällä sanoisi, toteaisi että oletpa hassu kun täytyy aamulla vetää kolme röökiä ennen kuin pääset lähtemään mihinkään, oli sitten aikaa vartti tai kolme tuntia, mutta se on aina kolme ennen kuin ollaan ovesta ulkona. Vaikka kuinka tulisi paha olo.

On niitä muitakin, mutta nämä ovat niitä joista eniten tulee sanomista. Se on ahdistavaa kun tietää ärsyttävänsä, muttei osaa muuttuakaan sormia napsauttamalla.

Eilinen ilta oli vähän pettymys. Oltiin ensimmäiset paikalla, venattiin tunti vaivaantuneina seuraavia vieraita, juotiin boolia ja yritettiin keksiä puhuttavaa tuparipariskunnan kanssa. Muita en oikein tuntenut, ei tullut kunnon humalaa kaikesta alkoholista huolimatta, ehkä jännitti, Hoipapoika tuli muijansa kanssa, sekin oli pettymys miten se kohteli alussa, kai se on ymmärrettävää kun on se likka niin pitää työntää pois sellaisia joiden kanssa on joskus ollut kunnon tuttavuutta ettei tule mustasukkaisuuksia ja väärinymmärryksiä. Loppuillasta sain juteltua joidenkin ihmisten kanssa, muttei se tuntunut vapauttavalta, parvekkeella oli kylmä ja kostea ruohomatto kasteli sukat. Pelattiin pleikkaria ja lähdettiin räkälään laulamaan karaokea. Kahdelta oltiin jo aviomieheni kanssa kotona, se sammui sillä aikaa kun oksensin kasvishampurilaista reisilleni.

Kiva tyttö sentään antoi tupakka-askin josta oli vetänyt vain yhden, sanoi ettei se enää polta, ota pois kiusaamasta, minä olin hyvilläni.

If we win ten thousand dollars we'll be millioners!

Eilen kerroin Leijonalle tarinan itsestäni, se ei saanut yöllä unta kun jäi miettimään sitä. Pidin sylissä koko yön, itse nukkuen kuin tukki zolpidem-houreissani. Pitkään aikaan en ole kertonut sille vanhasta elämästäni, siitä mikä oli ennen sitä. Oikeastaan ei jutella paljoa aikaisemmista vaiheistamme, kummankaan omista, molemmilla on omat taakkansa.

Leijona käy terapiassa, minä en tiedä missä, kuinka usein ja kauan se on käynyt, mistä ne juttelee ja milloin ne tapaa, ne asiat ei kuulu minulle. Samaan tapaan kuin sille ei kuulu mitä minun hoitoni sisältää, vaikka se tietääkin milloin ja missä käyn.

Puhuin siitä kun yritin tappaa pikkusiskoni. En tiedä miksi, mutta se tuntui siltä että on pakko. Oltiin isän keittiössä, minulla oli sahalaitainen leipäveitsi. Pahinta siinä oli se, ettei tyttö edes tajunnut, mitä sille aiottiin tehdä kun astuin sen selän taakse ja kiersin käteni sen ympärille, tartuin poninhännästä kiinni ja taivutin päätä taaksepäin. Ei se tajunnut edes huutaa, ehkä se oli shokissa. Onneksi ei oltu kahdestaan kotona.

Minun huoneessani oli ulkopuolella kaksi lukkoa ja sängyssä lepositeet, oli pyhäpäivä, silloin ei auttanut kuin odotella, siteet oli niin tiukalla että käsistä meni nopeasti tunto ja ihoon puristui hiertymät ja mustelmat. Vuorokauden päästä isä toi vettä ja päästi vessaan ja sain lisää lääkettä ennen kuin lähdettiin sairaalaan.

Tänään minä olen ollut ahkera.

Niitä päiviä kun ei tunnu olevan enää mitään sanottavaa, kun on jo sanonut niin paljon

25 faktaa minusta

1. Olin keväästä eiliseen asti kyllästynyt karpalolonkeroon, mutta nyt se maistuu taas maailman parhaimmalta. Tällä hetkelläkin on tölkki kädessä.
2. Olen ihastunut yhteen kaverityttööni.
3. Sain tänään jonkinnäköisen silmienvuoto-nuhanenä-kurkkukipu-allergiakohtauksen tuoksukynttilästä.
4. Rakastan hedelmätoffeeta oikeastaan enemmän kuin suklaata. Tällä hetkellä.
5. Kerään maatuskoja.
6. Olen käyttänyt samaa hiusvahaa noin 5 vuotta ja se haisee jo käyneelle, mutta olen liian saita ostaakseni uuden purkin, sillä sitä on vielä ainakin vuodeksi jäljellä.
7. Minulle tulee kotiin 8 eri aikakauslehteä.
8. Enää ei ole elossa ketään, joka osaisi kertoa minulle kanini syntymäpäivän, mutta se taitaa olla joulukuun 2003 ja tammikuun 2004 välillä. Minulle se tuli helmi-maaliskuun 2004 taitteessa, eli se täyttää kohta 8 vuotta.
9. Luen tällä hetkellä Torey Haydenin Toisten Lapset-pokkaria.
10. Minulla on ihan kamala ikävä mahallaan makoilua.
11. En ole vaihtanut hammasharjaani varmaan viiteen kuukauteen; vaikkakin kesäaikaan sitä tuli käytettyä vain niinä viikonloppuina kun kotona ehti olemaan, se kuulostaa vähän inhottavalta.
12. Minusta on oikeasti kiva olla yritystiedon tunneilla, ihan samaan tapaan kuin minusta oli kiva olla taidehistorian ja estetiikankin kursseilla. Minua ärsyttää se, että toisten negatiivinen asenne kaikkia suosikkiaineitani kohtaan vaikuttaa myös minun suhtautumiseeni lempitunteihini, sillä se on hyvin vaikeaa toitottaa kuinka nauttiikaan luennoista kun 20 ihmistä ympärillä kitisee sitä ettei voisi taas kissanpaskan vertaa kiinnostaa. Minusta se asennevamma on täysin niiden ihmisten omaa syytä joten ne voisi pitää sellaiset sisällään. Ei kaikesta tarvitse aina kitistä.
13. Minulla on 9 päivän kuluttua syntymäpäivä ja päätin järjestää itselleni juhlat vanhan parhaan kaverini kämpillä, koska en vanhoja ystäviäni ole nähnyt sitten Juhannuksen.
14. Aimée soitti tänään ja sain jutella vauvojeni kanssa 45 minuuttia skypessä.
15. Viimeyönä en saanut unta, joten maksoin koko kuukauden laskut, vaikka osan eräpäiviin olisi vielä ollut useampi viikko. Tilasin myös Sinelliltä askartelupaskartelupuuhaa, vaikka oikeasti olen täysi käsi mitä askartelemiseen (mm. saksilla leikkaamiseen) tulee.
16. Oksensin tänään suklaavaahtoa kanini päälle, huomasin sen vasta pari tuntia tapahtuman jälkeen. Suurimman osan jälkkäristäni sain tähdättyä kuppiin ja tietokone säästyi suklaahyökkäykseltä. Tämä oli tahaton puklaus.
17. Viimeksi oksensin tarkoituksella sunnuntaina.
18. Nauroin eilen pitkästä aikaa.
19. Ostin orkideateetä. Se maistuu hyvin kirpakalta ja leväyttää silmät kunnolla auki heti aamusta.
20. Lempiruokaani tällä hetkellä on ruisleipä ketsupilla, banaanilla ja aurajuustolla sekä purkkiherkkusienet kaiken kanssa.
21. Jos olisin eläin, olisin varmaan kettu. Saan H&M:n kettu-kaulahuivin synttärilahjaksi, pyysin sitä koska olen sitä halunnut jo niin kauan kun sitä on päässyt kuolaamaan henkkamaukan nettikaupassa, enkä oikein muutakaan lahjaa itselleni keksinyt.
22. Minä rakastan aviomiestäni.
23. Olen ihastunut kärpässieni-kuosiin.
24. En ole vielä syönyt edes puolia äitin sunnuntaina tuomasta karkkipussista. Puolet niistäkin jotka pussista on kadonneet on menneet suoraan roskikseen, koska ne vaikutti pahoilta, eikä nyt ole niin kroonista karkkihimoa, että pahatkin pitäisi syödä pois alta.
25. Koko tätä juttua kirjoittaessani minulla on ollut ihan järkyttävä kusihätä, mutta halusin tämän listan kertaistumalta valmiiksi.

tänään minust kaikki ihmiset on vitun itsekkäit paskanjauhajii jotka aina vaa kehtaa valittaa joka saatanan asiast eikä ikinä tee mitää, ei niitä asioit mitä lupaa ja vielä kehtaa senki jälkee kitistä et ois ollu kauhee homma ku toinen ottaa ne jutut hoitaaksee. ei teiän elämis oo mitää vikaa ettekä te oo liian masentuneit tekemää jotaki, se on teist vittu itestänne kiinni. hävetkää. täs maailmas ja täs maassaki on ihmisii joilla oikeesti menee kurjast. mul ei mee ees huonost, mun asiat on suhteellisen hyvin toisii verrattun.

Cops don't have many friends.

Äiti tulee tänään käymään. Se ei ole ikinä käynyt. Enhän minä olekaan tässä asunnossa asunut kuin vasta puolitoista vuotta. Edellisessä se kävi auttamassa siivoilussa kun muutin sisään, ei muuten, ja silloin kun asuin Leijonalla se kävi kerran. Kun toi tavarani. Ja kääntyi ovella pois.

Se tuo kassillisen Tallinnantuliaisia, siideriä ja lonkeroa, kartsa tupakkaa ja pussillinen viinikumikarkkeja. Hakee yhden maalauksen ja käy vessassa. Sisko ja pikkuveli seisoksii kengät jalassa ja odottaa lähtemistä, minäkin odotan, että ne lähtee, kaikki, minun on vaikea olla ja seison itsekin enkä osaa kuin pyöriä paikoillani.

Kun ne poistuu jännittäminen ei lähde niiden mukana, tulee vaan entistä epätoivoisempi olo siitä ettei ole tarpeeksi hyvä poika eikä perhe ole läheinen, en minä niilläkään ollessani vietä aikaani oikeastaan muualla kuin kolossani. Tuijottamassa telkkaria ja syömässä, syömässä, syömässä, juomassa kolajuomiani ja odottamassa pois lähtemistä.

Missään ei ole hyvä olla.

Käydään hakemassa Pikkupossu ja sen kaveri talleilta, minä vihaan talleja ja pelkään hevosia, ne on suuria ja voi tappaa sekuntissa, kunnioitan, mutta en arvostavalla tavalla. En pidä niistä.

Leijona flirttailee yh-äidin kanssa turhan pitkään sen tyttären hakiessa rojujaan niiden omakotitalon syövereistä, minä istun autossa, syön sen puffet-jäätelön ja mulkoilen koko piinallisen pitkän kymmenen minuuttia niitä peruutuspeilistä, saakelin epätoivoinen huora ja saakelin paska-ukko joka on aina kaapissa kun on kyse näteistä keski-ikäisistä naisista joiden tissit ei olisi pystyssä ilman niitä ekstrasupportia antavia liivejä.

Sanon sille, että se inhottaa minua, mutta se vain nauraa ja viittaa kintaalla, että ei se mitään sellaista ole, ne vaan jutteli. Että turhaan olen epäluuloinen, niin, minussahan se vika on kun tuntuu siltä.

Eilen oli paha päivä, aamun kaaosikävä, ja yksinäinen ilta, Leijonan iltavuoro ja minun epäluotettavat kaverini. Välillä on vaan niin yksin, niinä päivinä ainakin kun ei ole syytä poistua kotoa. Seisoo ikkunalla ja tupakka palaa ketjussa, samat Simpsonit pyörii ruudulla aamusta iltaan ja pihalta kuuluu toisten lasten naurua.

...

Soitin kun tuli heti aamusta ikävä
sanottiin että soita ensiviikon perjantaina
kun on se soittotunti taas
ja sitten sain luurin korvaan.

Kaksi palaa 200 gramman suklaalevystä enää käsissä
syön ne, poltan tupakan ja tungen sormet kurkkuun
ja sitten menen takaisin nukkumaan
kerran oli taas näin turha päivä olla olemassa.

Ei se ole kuin elämää, mutta miksi sen pitää olla niin vaikeaa?

Minä vihaan naapureitani. Alakertalaisia ja yläkertalaisia. Niitä jotka jumputtaa saakelin bassoa ja pitää bändiharkkojaan keskellä yötä ja niitä joilla on aina remontti kesken. Tämä oli ihana talo silloin kun tänne muutin. Kenestäkään ei ollut häiriötä. Seinänaapurien aikataulussa menevistä panosessioista jonkin verran, mutta kyllä sekin oli taivasta tähän verrattuna.

Olen joka päivä niin saakelin kireällä.
Aamusta yöhön.

Käännän päivisin omia musiikkejani kovemmalle, niin kovalle ettei oma pää enää oikeasti kestäisi, lattia tärisee ja porausääni polttaa läpi, öisin on korvatulpat joita oma pää ei oikein kestä. Ja ihmettelen missä helvetin gettossa nuokin ihmiset on aiemmin asuneet kun se musiikin luukutus pitää aloittaa heti hiljaisuuden alkaessa. Eilen tasan kello 22. Kahdentoista aikaan vielä itkin hysteerisenä sitä ettei se vaan lopu. Leijona käy välillä sanomassa, aina se ei edes noteeraa. Se yrittää usuttaa minua käytävään ja sitten saankin paniikkikohtauksen kun siellä on pimeää enkä uskalla, en halua. Olen minä joskus ollut sellainen ihminen, joka kyllä käy ovella kirveen kanssa, mutten enää. En minä halua.

En minä uskalla.

Psykosetä sanoo että sitä hämmentää ja säälittää, että voikin olla niin lamaavia ääniä, että kun ne lyttää itsetunnon ja sanoo ettei ole edes tarpeeksi hyvä tiskaamaan, siitä ei tule mitään, miksi edes yrittää, ei ole syytä tehdä muuta kuin kuolla pois.

Sitten se sanoo jotakin sellaista, mitä minulle ei ole koskaan ehdotettu. Kirjoittaa harakanvarpaillaan fläppitaululle sanoja ja napauttaa että miksei tämä kiltti joka tuntee puolestani voisi lyödä sitä pahaa ääntä ja tukkia sen turpaa. Minusta se on aika jännä ajatus, ja vapauttava, koska kaikki ovat aina halunneet viedä kaikki ääneni pois, niin hyvät kuin pahatkin, neuroleptit vaimentaa molemmat, tai sitten vain ne kiltit ja joudun painimaan pelkkien pahojen kanssa.

Se kehottaa myös uskaltamaan käytävälle ja naapurin oven taakse, jos ei edes rimpauttamaan kelloa niin soittamaan taloyhtiölle ja heittämään niitä varoituksella, ettei tarvitsisi omassa kotonaan kärsiä. Etenkään nyt kun sitä ei oikein muuta tule tehtyä kuin kykittyä lattialla tuijottamassa televisiota. Kyllä minä yritän. Yritän oikein kovasti. Vaikka menisi paniikiksi asti.

Huomenna olisi koulukuvaus, ja minä olen päästä varpaisiin urtikarian peitossa. Leopardi. Punaisia läiskiä ympäri naamaa ja vartaloa, on minulla onneksi vielä maskeerausvärit, ehkä saan väritettyä itselleni naaman, peitettyä tummansiniset silmänaluset vaikken silmämunia saakaan valkoisiksi, ne helottaa kirkkaanpunaisina. Pelkään sitä miljoona kertaa enemmän kuin maailmanloppua että kärsin näistä loppuelämäni, minulla on vanha nokkosihottuma läntti jalassa, se on nykyään noin 2 euron kokoinen ja tummanpunainen eikä ole lähdössä mihinkään.

Tänään soitti vanha kaveri pitkästä aikaa. Perhetuttu (vihaan tuota sanaa, mutta miten sen muuten selittää), kysyi jo viikonloppuna baariin, minä sanoin että jos ensiviikolla, tänään se ilmoitti että ei nyt käy, se kävi sittenkin, löysi onnekseen synttäriseuraa, ehkä meillä voisi silti olla joku koti-ilta. Meillä oli niitä aika paljon silloin kun asuttiin Leijonan kanssa yhdessä, silloin kun olin sairaslomalla enkä tehnyt mitään, aika samoihin aikoihin kun aloitin pitämään tätä blogia. Roudattiin meidän kämpille kunnon mättöeväät ja molemmille kassillinen Lidlin siidereitä, istuttiin parvekkeella polttamassa näpit jäässä tammikuun 2009 -30 asteen pakkasissa ja sen jälkeen siirryttiin olohuoneen lattialle kuuntelemaan musiikkia. Minä kävin jossakin välissä oksentamassa ja sitten taas jatkettiin.

Yhtenä kertana se toi punaviiniä ja oksensin käytävän seinälle kaaressa kun vessa oli varattu. Sen jälkeen en ole punkkuun päin pystynyt edes haistamaan.

Ollaan asuttu Leijonan kanssa yhdessä vain joulukuusta 2008 elokuun alkuun 2009. Silloin kun se petti ekan kerran ja vietin suurimman osan kesästäni sairaalassa. Sen jälkeen se on viettänyt aikaansa enimmäkseen minun kämpilläni. Muttei tämä ole meidän koti, tämä on minun kotini. Vaikka sillä kuinka olisi avain ja oma hylly vaatekomerossa, niin paljon minä olen sille antanut. Oma muki, lasi ja lautanen kaapissa ja taso jääkaapissa mihin en koske. Sen tavarat on ylätasanteella, yhteiset keskivälissä ja minun omani alahyllyllä.

Tänään se kysyi että enkö luota siihen.
En. Miks luottasin? Ei minulla ole mitään syytä luottaa sen pysyvyyteen.
Keitetään teetä ja katsotaan Simpsoneita, se lähtee asioilleen ja minä jään kuuntelemaan musiikkia pitkästä aikaa kofeiiniövereissäni. Käyn suihkussa ja soitan pianoa. Ja sitten odotan, että se tulee takaisin kotiin(i) että pääsen jatkamaan Torey Haydenin Sähkökissan lukemista, en minä niitä kirjoja uskalla lukea yksin ollessani. Ne on sentään totta. Vaikka kyseinen romaani ei tavanomaiseen tapaan kerrokaan itse Haydenista ja hänen potilaistaan. Pelkäsin, etten tykkäisi tästä kirjasta samalla tavalla kuin muista, siihen totuuteen pohjautuvaan dialogiin pääsee helposti sisään, mutta, minähän rakastuin tähän kirjaan enemmän kuin niihin aikaisempiin.

Niin ja.
Vihaan sitä että mielenterveystoimisto on samassa rakennuksessa kuin äitiysneuvola.
Vauvamahoja ja taaperoita.

Punakirjava nahka

Viime kerrasta sytostaatteja kevennettiin, oli niin paska olla, korvattiin jotakin toisella, ja nyt olen nokkosihottumalla. Kasvutekijää ja muita kivoja nappeja lisää.

Eno hakee poikansa kanssa sairaalasta, käydään drive-inissä, vaniljapirtelöä, pihalla pidättelen oksennusta keinussa, ja kaivetaan hiekkalaatikkoon kuoppia. Naapurinpoika liittyy äitinsä kanssa seuraan, sen nimi on kanssa Napsu.

Kotona sohvalla ämpärin kanssa, Desperate Housewivesien uuden kauden uusin osa valuu silmien ohitse, Simpsoneita. Leijona tulee kotiin, minä käyn polttamassa enon kanssa tupakan. Popkornia, leipää, mannapuuron rippeistä tehtyjä lepuskoja, suklaamuroja. Ja sitten se pahoinvointi vasta alkaakin.

Meillä on taas hankala aika parisuhdepuolella, syksyisin alan aina pelkäämään kun tulee pimeää ja se menee välillä hysterian puolelle. Se rasittaa, jutellaan tulevaisuudesta, siitä kun pitää erota kun se on molemmille parempi. Kun kumpikin haluaa eri asioita, eikä toista voi alkaa muuttamaan tai pakottaa itseään luopumaan niistä tärkeimmistä haaveista, sitä tulee vain katkeraksi ja alkaa vihaamaan toista.

Lauantaina se oli tunnin pidempään lenkillä, minä en tykännyt. Yleensä hakkaan siihen asti että lyödään takaisin, mutta koska olen pienempi aina oletetaan että se toinen puoli on aloittanut ja ilman kunnon syytä tönäissyt kumoon. Se on ulkopuolisten mielestä aina sen isomman vika, ja minun lyöntini eivät muka saisi sattua. Kyllä minä tiedän että ne sattuu ja lyön niin että veri lentää.

Se kysyy haluanko että se lähtee kotiin. Minä en tiedä. Sanon lopulta, että älä, jää, älä mene. Eikä se lähde. Vaikka en tiedä, ei tämä ole sellaista kuin pitäisi, ehkä ollaan oltu liian kauan yhdessä, ennätyspitkä 6 kuukautta tällä erää.

Ei huvita

Syyskuu on valunut sormien välistä. Kohta se vaihtuu jo lokakuulle, ulkona on kalseaa ja sataa ja tuulee ja pitkätkalsarit on kaivettu telakalta. Toppahousut odottaa jo eteisen naulakossa käyttöönottoa, heti kun sisällä ei pärjää ilman kahtia housuja, ne vedetään päälle ja otetaan pois vasta kun keväällä lumi on sulanut maasta.

Neljäs päivä kun mikään ei onnistu, on niin kömpelö ja jumissa enemmän fyysisesti kuin henkisesti, niin päin tällä kertaa. Kaikki tippuu käsistä ja mitä vain yrittää menee päin persettä. Sattuu ja supistaa parin minuutin välein, naapurin jumputus kiristää eikä jaksa kuunnella. Sanon että en tänään halua lähteä mihinkään kun pyydetään ulos, tänään minä haluan olla kotona, vaikka oikeasti haluaisin olla muualla, mutten pysty, sanon että katsellaan huomenna vaikka tiedän jo etten huomennakaan halua.

Neljäs päivä kun vaa'assa ei ole patteria, se tarvitsee semmoisen litteän, mutta en löydä niitä kaupasta. Ei voi oikeammin syödä kun ei tiedä mitä painaa. Ettei vaan turvota ja läskisty tästä enempää. Mittanauha ei näytä että olisi kerännyt vettä vaikka siltä tuntuu, ehkä se on kaikki sitten naamassa ja nilkoissa. En muista koska viimeksi tein ruokaa. En ainakaan puoleentoista viikkoon ole nostanut pannuja ja kattiloita kaapista. Syön pari palaa ruisleipää ja päärynän, pussin vauvamaissinaksuja ketsupilla, oksettaa eikä tee mieli. Tänään kuitenkin kaivan riisipaketin kaapista ja valmistan Leijonalle päivällisen, syön pari haarukallista ja makaan vatsa kippuralla sohvannurkassa tuijottamassa piirrettyjä.

Maanantaina on sytostaattipäivä. Tiistaina psykosetäpäivä. Minua ei huvita mennä sinne, viimeksi se tonki sille kuulumattomia asioita, kyseli ja intti, suutuin, ei ne kuulu sille eikä kenellekään muulle. Ne ei ole minulle ongelma, minä en niistä halua luopua missään nimessä. En ainakaan vielä, en minä ole valmis päästämään turvarievustani. Se on ainoa niistä joka minua ei ikinä satuttaisi. Se on ainoa johon voin koko maailmassa luottaa.