Don't be such a fucking vagina

Välillä vaan tuntuu siltä että minne se nuoruus ja huolettomuus on kadonnut. Joko se loppui ja eikö tässä ole muuta odoteltavaa kuin peukaloiden pyörittelyä neljän seinän sisällä. Näinä päivinä joita toiset odottaa kuin kuuta nousevaa ei vaan niin tee mieli edes nousta sängystä. Ehkä pahinta kuitenkin näiden päivien kärsimisessä on seuraavien arkipäivien odottaminen kun jokainen tivaa no mite vietit vappus siis mä olin niiii kännissä et hupsista vaan ja oli kyl kivaa!

Toisaalta minä olen ollut melkein 10 vuotta jo elämästäni niiiii kännissä ja niiiii sekasin että joku saattaisi todeta että mitä sinä siinä kitiset, onhan sulla ollu kivaaki.

MUTKU KAIKKI MUUTKI !
Kaikki muutki kitisee jos niillä ei oo äksöniä ja häppeningiä ja ne kaverit ei soittele ja pyydä mukaan.

Mu hei oikeesti. En minä huolis koko ajan valittaa. Nyt on sentään nätti sää ja jääkiekko menee hyvin, Leijonalla on hyvä päivä ja vaikka en jaksaisi kuunnella sen kavereiden alkuillanhumalakarjumisia niin kyllä tämän kärsii vaikka sitten hampaat irvessä.

Vaikkei ole omaa juomista ja olisi kiva vähän ulkona käydä pyörähtämässä kerran paistaa se aurinko sittenkin. Puen kivat vaatteet päälle, kampaan tukan ja pesen naaman. Sitten laitan lakanat kuivumaan, poltan tupakan ja jatkan pelin tuijottamista. Menen istumaan Leijonan viereen ja otan sitä kädestä kiinni ja kaivaudun sen kainaloon ja annan vielä pusun niin elämä on taas vaaleanpunaista pumpulia.

Kурение убивает

Aamut ovat helpompia kuin illat. Aamuisin ei satu ja on parempi mieli, virkeä olo ja jaksaa nousta ylöskin hetkeksi. Jaksaa sen aikaa kun kytketään tippa takaisin kanyyliin ja ruiskutetaan energiat nenämahaletkuun. Jaksaa jopa lukea hetken, ja jutella, ja kaivata aamukahvia.
Ainakin kuume on laskenut enää pieneksi lämpöilyksi, sormet ristissä, jos se ei edes takaisin nousisi. Ei voi antaa isoja häätöannoksia jos on niin heikoilla, eikä pääse etenemään pääsyyllisen hoitamisessa.

Minä en uskalla lähteä kouluun, mutta menen sitten kun se nalkuttaa ettei minusta mitään hyötyä ole täälläkään.

Ja että mene illalla jumppaan, sie tykkäät käydä jumpissa ja tulee parempi olo.

Uskallan kuitenkin vasta lähteä varttia ennen tunnin alkua kun Tapsu pääsee vasta paikalle pitämään Leijonalle seuraa. Silti ehtii polkea rauhassa, kunnes paikanpäällä huomaa että ne saakelin housut jäikin siihen ekaan kassiin minkä meinasi ottaa mukaansa, kunnes huomasi että se onkin liian pieni.
Ja sitten tuhatta ja sataa kotiin ja takaisin jumppatalolle, vartti myöhässä, muttei siinä menetä kuin alkulämmittelyt mitkä tuli kohtuullisen hyvin itsekseenkin hoidettua ees taas seilatessaan.

Minulla on kaksi jumppaa, tai toinen on vain kuntojumppa ja toinen enemmän venyttelypainotteinen, minä, mummot ja pari kilojaan tiputtavaa nuorempaa naista. En ole käynyt jumpassa sitten edellisen kesän, mikä on aivan liian pitkä tauko sellaisesta jota tykkää tehdä.

Kun juoksen, juoksen hampaat irvessä.
Kun kävelen, kitisen ja marisen koko ajan kun selkään ja polviin sattuu.
Kun käyn salilla, tylsistyn ensimmäisen vartin jälkeen.
Ja minähän en ui.

Mutta perus hikijumppa, se on aina ollut rakkautta. Yykaa, koonee, yykaa, yykaa, pidä pidä, hyvä päästä irti - ja alusta, ja jaksaa.

Jos vielä pääsisi kunnon rasvanpolttoaerobiciin, olisin vain seitsemänsissä taivaissa, rääkin pitää tuntua mutta niin että naurattaa ja hymyilyttää ja jälkeenpäin on raukea ja onnellinen, juo hieman vettä, ajaa rauhallisesti kotiin, polttaa tupakan ja tekee vähän iltapalaa. Minusta aina pitää tehdä niin kovaa että tuntuu seuraavana viitenä päivänä että jotakin on oikeasti tehty. Muuten heitän vaan leikiksi, ja menee into.

Silloin kun vedin itse puolentoista tunnin hikijumppia, olo oli koko ajan mitä mahtavin.

Ainoa hikijumppien yli menevä on luisteleminen, vaikken minä enää kummoinenkaan luistelija ole, joskus olin, silloin kun pelasin kiekkoa ja taitoluistelin ja vedin lasten taitoluistelua ja luistelukoulua.

Minusta on niin hassua kun ohjaaja juoksee vielä pukkariin matkatessa kiinni ja utelee että oliko kivaa ja menikö hyvin, ja vielä pihallakin se käy kiinni, vaikka yleensä vieraat ohjaajat päättävät säntillisesti pysyä minusta kaukana.

Mitä sie siinä taas mulkkaat homo

KSH kävi laittamassa Leijonalle antibiootit tiputukseen. Sillä on alkava taijoku keuhkokuume, ja se yskii ja puhisee ja sen nenämahaletkun puoleinen sierain tiputtelee verta ja särkee eikä se voi nukkua oikein missään asennossa kun täytyy varoa sitä letkua, ja nyt vielä tippaakin.
Eilinen kotiin käveleminen oli kaikkea muuta kuin hyväksi.
Vaikka se vielä eilen kuinka pirteä tahansa olikin.
Koska tänään se ei ole.

Sitä sattuu niin paljon että se itkee eikä se itke koskaan, ei silloin kun murtuu käsi tai menee olka sijoiltaan eikä milloinkaan paitsi yhden kerran kun riideltiin mutta se oli eri itkua, se ei ollut fyysistä kipua ja henkistä loppuunpalamista.

Tuntuu pahalta pakottaa se pesulle ja vaihtamaan puhtaat vaatteet päälle kun ei se tahdo jaksaa edes nousta istumaan, mutta pakkohan sen on ettei tukehdu veteensä.

Sillä lähtee silmäripsetkin päästä.

Ja minä hölmö kun menin edes kuvittelemaan että jo viime kerta olisi ollut hankala, muttei syövässä tule mestariksi vaikka olisi jo kerran kokeillut.

Pahasti sattuu se kun ei voi tehdä asialle mitään. Voi vain vaihtaa kipulääkettä tippumaan, tuoda raikasta vettä seisoneen tilalle ja pyyhkiä hikeä sen ohimolta kun se näkee horkkauniaan kolmen peiton alla, vaikkei sillä ole koskaan kylmä, ei se edes käytä talvisin lapasia.
Eikä saa itkeä ettei sille tulisi pahempi mieli siitä että se on sairas eikä tajua missä on ja mitä tekee.

Tänään se kysyi jo kolme kertaa ostanko sille ristikkolehden jos se antaa rahaa,
ja totta kai minä ostan, ja kysyn käykö huomenna, ja aina se käy, muttei se taas hetken päästä muista.
Mutta ne sanoi että se saattaa mennä vieläkin sekavammaksi ja silloin pitää soittaa että ne hakisi sen pois, kuulemma huonompaan mennään ennen kuin parempaan - jos mennään parempaan ollenkaan.

Niin nätti päivä että vois mennä nukkumaan

Kävin tänään Hullulassa. En tykkää käydä siellä, muistuttaa liikaa siitä että itsekin sinne kuuluisi, jos ei vaan olisi niin maanperkeleen torakka, että sinnittelee hampaat irvessä vaikka kuinka jaksaa vikistä siitä, ettei vaan jaksaisi.

Jos minä en syksyllä olisi mennyt kouluun, minä olisin mennyt itsekin asukkaaksi Hullulaan, mielenterveyskuntoutujien tukikeskukseen. Siellä minä olisin masentunut ja regressoitunut uskomaan, ettei minusta ole tavalliseen elämään. Etten pystyisi käymään koulua ja menemään taas kesäksi töihin Henkisen Kuolemisen Keskukseen, että olisi parempi pyöritellä peukaloita pienessä omassa huoneessa, jonka kalusteina on sänky ja pöytä ja ikkuna ilman näköalaa. Säännölliset ruokailut ja sosialisointia muiden Hullulan asukkaiden kanssa pihapiirissä tupakan äärellä. Paitsi ettei siellä jutella toisten kanssa, kaikilla on sosiaalisuusongelmia, eikä edes saa katsoa silmiin.

Itseasiassa jos minut olisi erehdytty laittamaan Hullulaan, olisin luultavasti raivostuttanut kaikkia niin asukkaita kuin hoitajiakin sen verran, että sieltä olisi tullut kengänkuva perseelle ja menolippu Hullujen Hullulaan.

Pojan äidin isoveli on Hullulassa, ja sitä minä kävin katsomassa. Käyn aina välillä, ja se on se joka soittelee silloin tällöin keskellä yötä täydessä tuiterissa, vaikkei Hullulan asukkaat saisikaan juoda. Viimeksi se soitti perjantaina ja vuodatti kuolematonta ihastumistaan, sitä kuinka se jätti pienen tytönheitukan, jonka kanssa se kokeili olemista, vaikka on aina pyörinyt poikien kanssa, tai oikeastaan miesten, siksi se kai on niin sekaisinkin, aina esittänyt isoa ja mahtavaa ja naurattanut pikkutyttöjä ja ärsyttänyt auktoriteetteja.
Kyllä minä olen tiennyt jo puolitoista vuotta, että se tykkää minusta silleen. Se muistaa aina kysyä oonko vielä sen yhen kanssa, ja jos en hetkellä satu olemaan, niin se on hienoa.
Uutena vuotena vahingossa pussattiin, minä sanon vahingossa, koska olin niin kännissä etten tiennyt mitä teen, kuinka yllättävää taas sekin.

Ja onhan se kiva ihminen ja minua satuttaa se, ettei se löydä ketään kivaa ihmistä rinnalleen. En minä voi sen kanssa olla vaikka kuinka olisi maailma raivattu kaikista ihmisesteistä. Se on minun entisen tyttöystäväni veli, se on minun toisen entisen tyttöystäväni entisen poikaystävän isoveli ja se on hakenut minulle teininä kaljaa. Ja vaikkei edes näitä sotkuja olisi, se on silti niin sekaisin, etten minä jaksaisi olla sen kanssa, koska olen itsekin niin sekaisin että tarvitsen jonkun vähän enemmän järjissään olevan ja määrätietoisen ihmisen rinnalleni. Siitä ei tulisi kuin sydänsuruja, ampumavälikohtauksia ja hirttoköysiä, itsesyytöksiä ja turhaa pahaa mieltä.

Selvänäkin sen kanssa on hankala olla. Minä olen kuitenkin ihminen, joka harvemmin puhuu, ja ennemminkin kuuntelee, mutta kun sekin on tällainen ihminen, ja välillä tuntuu että jää pelkkää soljuvaa tyhjyyttä ja hiljaisuutta, joka on vaivaannuttavaa ja minun on pakko yrittää täyttää se kertomalla asioita, joita en saa sanottua kenellekään, koska muilla ei ole aikaa tai halua kuulla.
Se on hämmentävää, että olen oikeasti kerrankin tavannut ihmisen, joka kuuntelee toisia, poikkeus niiden joukossa jotka väittävät olevansa hyviä kuuntelijoita, mutta huutavat päälle ja sulkevat korvansa pelkällä läsnäolollaan.

Tänään lähdetään ajelulle, koska minä en tykkää olla Hullulassa, enkä varsinkaan kahdestaan sen pienessä huonekopperossa, jossa voisi tapahtua suunnittelemattomia sattumia. Saan siltä pullon punkkua ja kaksi kaljaa mitkä siltä on jäänyt perjantailta, koska jos Hullulassa kärähtää alkoholin hallussapidosta, tulee pahoja seuraamuksia, vaikken minä edes tykkää punkusta koska oksennan siitä enkä kaljaakaan juo enää mielelläni. Itseasiassa minä en juo enää mitään kovinkaan mielelläni, mansikkasiiderin terassilla auringonpaisteessa, tai kaksi, mutta enempi on pahempi jo.

Siitä suomalaisesta piirteestä Niksussa tykkään, ettei tarvitse muistella aiempia löpinöitään, eikä tehdä tilanteesta pahempaa toistelemalla sanottuja lipsautuksia, niistä ihmisistä jotka vaan jankkaavat samaa saa vain päänsärkyä kun ei vain voi unohtaa asioita, joille ei voi mitään.

Pääsiäiskukko toi suklaalevyn. Minä taidan olla allergisoitunut maidolle.

Ja Leijona sai syödä tänään kuoretonta kurkkua, se haaveilee jo kuola rinnukselle valuen kepapeista ja pitsoista ja verisistä pihveistä, kyllä minuakin turhauttaisi, jos ei saisi syödä, mutta ei kyllä turhauttaisi jos laihtuisin samalla tavalla kuin se, nyt siltä on lähtenyt jo lähemmäs 20 kiloa, eikä se ole kuin luuta ja nahkaa, mutta ainakin olemme samalla maaliviivalla siitä kuinka pitkä iltalenkki jaksetaan laahustaa ennen täydellistä uupumusta.

Minä en ole vielä saanut sille hoitajaa enkä voi mennä hakemaan lapsiani, vaikka siitä on jo 4 kuukautta, kuka voi olla niin kauan erossa omasta lihasta ja verestään olematta huono vanhempi.

Mie en tykkää edelleenkään suihkussa käymisestä. Mieluummin pursotan liikaa shamppoota kämmenelleni, kastelen tukan vessan käsisuihkulla lavuaarin yläpuolella, hieron shamppoon siihen ja huuhtelen. Eihän se suihkua korvaa, mutta lykkää kunnon peseytymistä parilla päivällä.
Ja enää en sentään änge päähäni käsisaippuaa vaan jaksan hakea sen tukanpesuaineen viereisestä saunasta.

Minulla ei oo tupakkaa. Tai on ehkä kaksi murusta topan pohjalla, mutta niistä ei edes riitä haisteltavaksi. Toisaalta ei haittaa, mutta sitten taas sitä varten että käy Ärrällä pesin tukankin. Koska en eilen jaksanut lähtä hakemaan, kerran oli niin väsy, vaikka loppujenlopuksi väänsinkin kaiken valmiiksi ennen kuin sammahdin sohvasängylle Leijonan kainaloon. Kaiken päälle ehdittiin vielä katsoa se Pieniä Punaisia Kukkiakin (Kan Shang Qu Hen Mei), ja minusta se oli ihana, vaikken sitä oikein tajunnutkaan, mutta nyt oli kuitenkin vasta toinen kerta kun sen näin, enkä minä niin nopeasti ymmärrä elokuvien tarkoitusta, minun on niin hankala istua paikallani (tai siis maata paikallani), ja kaiken päälle yrittää keskittyä.
Jos se kolmas kerta toden sanoo.

Meillä on ollut aika vaikeaa.
Kun minulla on ollut paha olo ja olen oksennellut ympäriinsä, päätä on särkenyt ja on kiukuttanut ja mahaakin pistää ja olen päättänyt että nyt tulee paniikkikohtaus jos täytyy ihmisiä nähdä.
Ja sillä on sytostaateista paha olo eikä se voi syödä ja sekin sitä harmittaa ja sitten väsyttää ja kiukuttaa.
Eikä sillä, ei meillä ole ollut keskinäistä aikaakaan, nyt viikko äitillä pyörimässä kun en ole pystynyt olemaan kotona, ja sitä ennen ne siskot kylässä, mutta ehkä ne on vaan tekosyitä. Eihän me olla juteltu sitten tammikuun, jos aikuisten oikeasti puhutaan. Enkä minä tiedä oikeasti miksi se on taas minun kanssani ja miksi minä olen sen kanssa, niin vain nyt on, eikä sitä itse ehkä edes kyseenalaistaisi, jos ulkopuolelta ei tulisi sitä painostusta.
Että miksi jos siitä ei ole kummallekaan kuin harmia.

Mutta onko se muka parempi olla ilman jos sen ajatteleminenkin viiltää rintaa ja käy itkettämään.

Eilisilta oli onneksi hyvä ja oli halailua ja pussailua ja panemista ja sylikkäin makaamista.

Moi siis omg!

Siis nyt oon pari päivää olla super bisi, uskottex! No siis, en mä minnee kotii jaksan lähtä missää kohtaa eli vielkii oon tääl porukoil ku siis ei mul oo yhtää massii eikä noilt voi lainaa ku ei niilkää oikee oo ku piti ostaa uuet kesärenkaat molempii autoihi vaikka sainki niille sovittua yhe vanhan tutun tallilta uusista renkaista semmosen diilin et niihi molempii sai kaikki renkaat alle 500 euroo, ja joku 1000 egen sähkölaskuki niil oli maksettavaa, siis voi helvetti mitä paskaa!

Siis mä oon kyl taas mättäny ruokaa iha järettömäst siis oon semmonen sotanorsu et kyl vituttaa! Siis niiin perus!

Mut siis, eile vaihoin kolmeen autoon renkaat, ai saakeli et on muute paikat kipeen ette usokaa. Ja sit oon kaikkee muutaki puuhannu niiku pelannu ! Siis ainaki sata tuntii vaikka kyl tos muistikortil lukee et vaa 32 täl hetkel, veeteeäf! Et siis ku nyt on tää täyskuuaika ja siis mähän oon ihan vitun täyskuuhullu nii ehän mä oo mitää kerenny nukkumaankaan.

Enigeis pitäs mennä koht jatkaa tot Samurai Warriorsii ku se on vielkii tuol päällä mut se peli on aina välil niin jumis et esim nyt on menos semmonen missio et pienes tilas pitäs tappaa 100 vihollist mut tä siis ne viholliset loppu kesken eli joudun vaa oottelee nyt et tuleex niit lisää vai pitääx laitta koko masiina kii!

Vois kyl melkee laittaaki, aatelkaa, tänää vein serkun ja sisarukset kouluu/tarhaa ni sain enon vaimolta 10 euroo ja pullaa vaivanpalkkaa! Siis tä?! Mut ei ollenkaa haittaa koska siis mulhan ei ollu yhtää massii et nyt on 10 euroo et saan ostaa röökii ja kehtaa mennä ehkä kauppaaki pyörimää, siis sillo ku ei oo manii ni ei sinne vaa voi mennä, tulis vaa köyhä olo.

Kirkkaan punanen
siis tiiäkset ku ei mitää yhdys sanoi tarvi osaa.

Mut hei ny mä meen tsiigaa et onks toi peli nyt iha kuollu ja tareex mu ny tehä jotaan muuta vai pääseks jatkaa. Ja huome ku pitää mennä käymää koulussaki ai saakeli ni nyt ois kyl kivempi pelaa ni ainaki kerkeis ku ei täs oo taas ku koko Pääsiäine aikaa siihe!!!11

pus♥♥♥

Hirveä Henri pelkää piikkejä

Kai nämä olot ovat kytköksissä toisiinsa. Se kun tulee itkupotkuraivari-itkupillitys-tärinä-katkonaiset unet -jakso. Kai niissä on joku säännöllisyyskin, mutta on liian raskasta yksin lähtä sitä selvittämään. Koska nyt ei ole edes täysikuu vielä, vaikka tämä yleensä tulee täysikuuaikaan, on vaan lähes puolikuu joka on tummankeltainen ja tekee paistatuksellaan viiruja seinille.

Ensimmäinen Stella iskee ohi ja se käy jo rutiinista. Että tupakoituttaa ihan kamalasti ja seuraavan kolme tuntia voisi polttaa ketjussa vaikka on se ärsyttävä tunne nielussa. Eikä tunne melkein mitään, janottaa ja limakalvot turvottaa ja sitten alkaa panettamaan kunnes sen unohtaa kun löytyy tekemistä, mikä on niin kauan hyvä kunhan vetää nettitikun irti koneesta ennen sen käynnistymistä, jos ei halua rumaa jälkeä ja tyhjennettyä viimeisiäkin hilujaan tililtä turhuuteen.

Toinen Stella tainnuttaa kunhan sen ottaa pari tuntia ensimmäisen ottamisen jälkeen eikä heti perään. Muttei sekään onni kestä kuin muutaman tunnin.

Leijona harjaa hampaansa ja levittää rasvaa nenänpieleen, se on hermostunut ja nälkäinen eikä se ole hyvä yhdistelmä pahaa mieltä kenessäkään miehessä. Jätän sen sairaalalle enkä kerro sille etten saisi nappipäissä ajaa tai siis että olen nappipäissäni, ettei sen tarvitse vielä siitäkin hermoilla.

Tänään on ensimmäinen koulupäivä viiteen viikkoon ja haluan paljon tehtäviä ja iskeä pääni kirjoihin ja kaavoihin, sotkea käteni maaliin ja liituun ja kuunnella musiikkia ja saksia trikoota.

Tiedän jo mitä teen kahden tutkintoni lopputöiksi ja miten ne yhdistän toisiinsa joutumatta tekemään kahta tutkielmaa kahdesta aiheesta, ja tiedän mitä kai haluan tehdä puolentoista vuoden päästä syksyllä, mutta siihen asti tuntuu vielä olevan ikuisuus enkä malta pysyä housuissani ja odottaa.
Tottahan se on, ettei elämäänsä voi suunnitella etukäteen, ja aina kun päättää laittaa asiat tärkeysjärjestykseen, jostain puskee vieläkin tärkeämpää, mutta ainakin siihen asti elämässä on edes hitunen järkeä.

Ps. Kiitos.

Nenää kutittaa tänään enemmän kuin kahtena aikaisempana päivänä, se on turpea ja valuttaa paksua limaa jota on käsillä ja pöntönreunalla ja korvantakaa paenneilla hiuksilla.
Kun kaikki ei mene niin kuin ehkä haluaisi, vaikkei enää vuoteen ollakaan tehty suunnitelmia kuten ennen, tuhahdettu vain että mitä väliä kun ei niitä toteuta kuitenkaan.
Kun huoneessa on pimeää ja kasvot kuumottaa television lämmöstä, vaikka istuu ruudusta useamman loikan päässä, saattaa alkaa tuntumaan siltä, ettei ehkä olekaan väliä. Muttei siitä saa mitään iloa enää, tulee vain huonovointiseksi ja tietää että aamulla kaduttaa kun valkuaiset on keltuaiset ja sameat ja huonoja naamapäiviä alkaa taas ilmaantumaan liukuhihnalla.

Ei ole väliä kuinka kovaääninen on, tai että tyhjentää vielä kolme minuuttia sappea kunnes yskii vain tyhjää ja silmissä sumentaa ja päässä hakkaa vasara aina kun liikahtaa.

Tänään minä jään taas yksin odottamaan vastauksia.
Olen kuulemma niin vahva ja urhea mutten minä ole vaan ponnistelen ylimpään kerrokseen muttei tässä talossa pääse katolle niin kuin aina kaikissa muissa kodeissa on päässyt, vaikka etupihalta on harjattu hiekat ja viimeiset jäät pois ja se on niin kauniin tasainen ja tuoksuu keväältä.

Naapureilla jaksaa olla juhlat, minä taidan pelätä viikonloppuja taas, ei tämänikäisenä ole hyväksyttävää olla kotona, niinhän se yksikin sanoi, hyvin kummastuneena ja tottumattomana itse olemaan yksin, eikö se oo vähän surullista? tai siis... eikö siinä tuu tylsää?
Totta kai tulee
ja onhan se aika
- ja sitten sanon sen surullisimman lauseen ikinä, mutta siihen on jo tottunu.
Vaikkei se niinkään ole, ei vaan ole enää ketään joka jaksaisi pyyteettä.

Tänäänkin sataa vettä ja räntää

Äiti soittaa. Muttei se ikinä kuitenkaan soita, näen vain siitä unta niin usein, etten enää edes ole varma. Joskus on unia siitäkin, että se tulee käymään, muttei se ole ikinä käynyt tässä asunnossa, edes oven takana, muutaman kerran se on ajanut autonsa alaovelle ja avannut paksin niin että saan tavarani ulos, ja sitten vain lähtenyt.
Edellisessäkään ei, silloin kun asuin Leijonan kotona se kävi kerran.

Nykyään en tosin edes halua että se tai iskä, joka ei myöskään enää käy nyt kun siskokin asuu poissa kotoa, jolle se voi soitella ja käydä vierailemassa niin ettei tarvitse äpäräpoikaa yrittää tavoitella, tulee käymään, en halua että ne tulee irvistelemään sille että poltan sisällä enkä jaksa edes välittää.

Vaikkei sillä sanomista saisi olla, kyllä minä tiedän että se on ennen polttanut, olen löytänyt sen laukusta askin sinistä L&M:ää mitä se veti töissä ja tuli sitten kotiin olemaan hermo kireällä. Ja poltti se silloinkin kun olin pieni, silloin ainoastaan kun oltiin kahdestaan aamupäivät kotona ja se istui portailla vetämässä savua sisäänsä sillä aikaa kun minä ajelin pitkin kumpareista pihaa veikan sinisellä potkumopolla.

Kai minä yleensä sanon äitistä pahaa, mutta pahaa en tarkoita, se on kuitenkin elämäni nainen ja tärkein ikinä, enkä tiedä miten muutenkaan asiat olisi voinut hoitaa yhden kauhukakaran ja kahden kiltin kanssa.

Salatupakointi kuuluu sukuun, molemminpuolin ja vielä iskänkin puolelle.

Minun on taas vähän helpompi hengittää liian tiukoissa farkuissa kun käyn syömässä entisen tyttöystävän kanssa, se on lihonnut mutta elää sen mukaan, että elämässä on muitakin murheita, ja nousut ja laskut kuuluu joka asiassa luonnolliseen kiertokulkuun.
Naureskellaan täysi-ikäistyneille tytöille jotka itkevät muotojaan eivätkä hyväksy sitä ettei 13-vuotiaan muodoton ruumis edes ole kaunis tai että siihen ei yksinkertaisesti luonnollisista syistä enää voi palata.

On taas kevättä ilmassa kun sateessakin jokainen vastaantuleva uros näyttää hyvältä ja ihanalta, etenkin postipoika, postipoikiin minulla nyt muutenkin on aina ollut fiksaatio, tavarantoimittajiin ylipäätänsäkin.

Ja savolaisiin.

Koko ajan on nälkä mutta koko ajan on paha olo ja oksettaa ja silmät ja nenä vuotaa ja mahaankin koskee.

Ja itkettää.
Ja raivostuttaa.
Ja sitten itkettää lisää,
vaikkei nyt osaakaan itkeä,
nikottelee vaan tyhjää.

eikä sekään auta että Leijona pyytää anteeksi vitsailuaan terveydestään, siitä edes se ei saa vitsailla, siitä edes se ei saa puhua ja minua vituttaa se etten vaan yksinkertaisesti pysty kuuntelemaan sen huolia.

Sekin on paskaa että vihreä KoKo-muki räsähtää rikki, mutta onni on ettei Leijonan Leijona-lasi mene paskaksi, koska sellaista ei enää saa uutta, ja minä sen sille olen ostanut joten sen on vaan pysyttävä ehjänä.

Koska jos se kuolee minä en ainakaan miksikään leskeksi tänne jää.

Sitte ku minun on parempi olo mennään matkoille. Varmaan kesällä.

Mutten minä kesällä pääse mihinkään.

No syksyllä sitte.

Se antaa vitsinä morsiuslehden ja silloin keittää yli ja revin sen silpuksi ja menen vaatekomeroon istumaan.

Repikööt siitä huumoria.

"Sul on taas se katse silmissä, kyl mie tiiän."

No mitä poika? minulle kuitenkin vastataan puhelimeen kun soitan laiturilta ennen junaan astumista, minun on niin ikävä että melkein itkettää.

Äiti ostaa hedelmärahkoja, minä saan valita omat makuni, mutta rasvattomissa versioissa ei ole kuin yhtä hyvää. Lastaan kolme purkkia kärryihin, äiti väittää että jääkaappi on melkein tyhjillään, mutta minä en usko sitä, niillä on kaksi jääkaappia ja ne on aina täynnä ruokaa, ja tyhjennän sieltä aina käydessäni pois homeiset purkit ja purnukat ja piilotan kassiini kaikkea hyvää, mitä ne ei kuitenkaan tajua edes kaivata.

Meille ostetaan halpaa pakastepitsaa kotiin, kerran minä olen käymässä, minä saan aina paistaa. Kahdeksan pitsaa ja kaksi pellillistä pullaa. Väliajan istun nurkkakomerossani, tuijotan Simpsoneita ja natustan kuivaa sämpylää, vedän naamaan pussillisen täytelakuja ja huuhdon suun puhtaaksi kokakolalla.

Odotan että muut painuvat untenmaille, äitillä on aamuvuoro, joten sekään ei ehdi kukkua pystyssä, tupakka maistuu takaovenraossa, taivaalla on pilviverho eikä tähtiä näy. Hiuslakkaa pitkin kylpyhuonetta ja vessaa. En minä pahalla, kyllä minä tiedän, ettei täällä ollessa saa polttaa, koska se on niin paha tapa.

Leikkaan Tepsun tukan kun se tulee piereskelemään ovelle ja pyytää sitä, pesen myös sen farkut, joita ei ole vuoteen pesty, koska se on uusavuton, niin kuin kaikki muutkin veljeni, minulla ei ole mitään hajua, miten niistä on tullut sellaisia, ehkä se on minun syyni kun olen pyykännyt, siivonnut ja tehnyt ruokaa ensimmäisiltä luokilta alkaen, ja juossut niiden perässä rätin ja imurin kanssa karkkipalkalla.

Pesen kolme koneellista pyykkiä lauantaiaamun riemuksi, kolme odottaa vielä pesemistä, kyllä minä ne tänään vielä ehdin hoitaa ennen kuin laitan iltasaunan.
Maria tekee päähäni lettikampauksen, minusta tulee prinsessa pikkusiskon kynsissä, ja kiinnikkeenä toimii suklaa, joka on sulanut melkein 7-vuotiaan tytön käsiin. Sisarukset on rikkaus, ainakin, jos niitä on eri ikäisiä, eikä tarvitse 24/7 elää saman katon alla. Yleensä tulen omieni kanssa hienosti toimeen noin 1.5 vuorokautta, ennen kuin puolin ja toisin alkaa keittää yli.

Leijona on sairaalassa, se on leikattu ja se on sekaisin vielä, sille aletaan tehdä hoitoja ja pistetään ravintoa napin kautta. Se ei saa vielä hetkeen syödä itse, itseasiassa en ole aivan perillä siitä, mitä munuaisen lisäksi siltä poistettiin, koska syöpää oli ympäriinsä sen verran. Tai että onko se nyt olevinaan kunnossa, vai oliko tämä nyt tässä. Koska en minä edes halua tietää, tiedän että sillä on vaikeaa kun en halua kuulla, mutta minulle tämäkin on jo ihan liian hankalaa, en minä ole tiennyt kuin vasta viikon, vaikka oikeasti aavistinkin jo paljon aiemmin.

Kolaan syrjään katolta pudonneen lumikuorman ja heitän pallon pikkuveikan kauluksesta sisään, se kiljuu ja itkee ja minä olen tyhmäveikka-Anttu kunnes kaivan ne pienet palaset ulos, jotka ei vielä ole sulaneet.