Just the way you are

Vaikka ollaan Leijonan kanssa toistemme täysiä vastakohtia suurimmassa osassa asioita, ei siitä pääse mihinkään, että oikeasti sovitaan todella hyvin yhteen. Minun heikkouteni ovat sen vahvuuksia, ja sen heikkoudet minun vahvuuksiani.

Tässä parisuhteessa minä olen vaativa ja dominoiva osapuoli. Minun aikatauluni mukaan täällä eletään. Minä päätän syödäänkö, katsotaanko vain telkkaria, lähdetäänkö käymään kaupassa tai kaupungilla, pidetäänkö etäisyyttä vai kuherrellaan sohvannurkassa. Minä päätän koska meillä on seksiä ja koska taas ei. Siivotaanko, kokataanko, pestäänkö pyykkiä tänään. Kaikki on täysin minusta ja oloistani kiinni. Jos minua ei huvita, niin sitten siihen on vain tyydyttävä.

Leijona on adaptoitunut tilanteeseen hyvin. Alkuvaiheessa tätä parisuhdetta se on kyllä taistellut vastaan ja kokeillut rajojaan vasta kun ollaan opeteltu tuntemaan toisiamme. Millaista se yhteiselämä on ja millaisia myönnytyksiä se vaatii.

En tiedä, johtuuko olemiseni kuin sika pellossa tässä suhteessa siitä, että se on mies, vai ihan vain sen persoonasta ja joustavuudesta. Siitä että se on auktoriteetti kodin ulkopuolella ja, sitten kun siihen saa luvan, myös makuukammarissa. Ei minulla ole ennen ollut poikaystäviä tai tässä tapauksessa miesystävää, kai se titteli antaa sille enemmän arvoa, joten ei ole mitään mihin verrata. Paitsi tietenkin suhteisiini muihin miehiin! Isiini, veljiini, enoihini, kavereihin. Minua on miesten kesken katsottu aina niin ihan konkreettisesti kuin kuvainnollisestikin alaspäin. On säälitty tai jos olen itseni saanut tungettua kunnolla sydämen vasemman kammion eteiseen niin hellitty ja pidetty hyvänä. Jo ihan sen takia, että olen pieni ja hintelä, olen saanut paljon ihastelua ja sääliä miehiltä. Tälläinen rääpäle. Se on hyvä kiusauksen aihe mihin tarttua, mutta ne, jotka eivät ole tunteneet tarvetta buustata omaa egoaan tallomalla toisen itsetuntoa maanrakoon, ovat kohdelleet hyvin. Voi sanoa, että jopa pitäneet ihan lemmikkinä.

Ja kyllä, minä nautin miesten huomiosta. Siitä olen hieman katkera, etten saa kuulua äijä-kerhoon, mutta toisaalta taas jos siihen kuulumattomuus oikeuttaa halailuun ja pussailuun ja paijaamiseen ja tarjottuihin juomiin ja ruokiin, sekin katkeruus hieman tasoittuu. Minun seurassani kyllä puhutaan ja tehdään äijäjuttuja ja äijäjuttujen tekemiseen saan osallistuakin, tosin silloinkin oletetaan, että raskaammat hommat jättäisin muiden hoidettavaksi. Äijäpuheisiin en saa niin selkeästi osallistua. En saa puhua pilluista ja tisseistä tai huvittua sovinistisista vitseistä. Se hätkäyttää kanssaolija-äijiä. En saa myöskään osallistua pieruralleihin, piereskelyni ei aiheuta samankaltaisia naurukuoroja tai vitsin heittelyitä kuin jos sen joku muu äijä menee tekemään varoittamatta.

Haluaisin kyllä saada olla ihan kunnon äijä. Se syö itsetuntoa, kun ei saa. Eihän minua kilometrin pituisen diagnoosilistani, niin henkisten kuin fyysistenkin vaivojen puolesta, päästetty edes armeijaan, vaikka luultavasti siellä olosta olisin nauttinut täysin rinnoin. Tykkään tehdä kunnon hommia. Tykkään urheilusta ja telttailusta ja patikoinnista, ampumisesta, taktikoinnista ja kurista. Miksi en sitten tykkäisi armeijastakin? Kyllä siellä olisin varmasti itkenyt moneen otteeseen silmät päästäni, mutta niin tein myös silloin kun hylkypäätös annettiin. Sivaria halveksin, ja sitä en onneksi joutunutkaan suorittamaan.

Pienikokoisena miehenä tuntee joutuvansa koko ajan todistelemaan itseään. Tuntee, ettei ole hyväksytty sellaisena kuin on, vaan pitäisi olla joku pikkurillit pystyssä edestakaisin juoksenteleva hinttineiti. Kyllä minä tiedän paljon asioita, joihin naisille on annettu etuoikeus. Olen käynyt maskeerauslinjaa, osaan meikata ja osaan tehdä ruokaa, ommella, hoitaa kotia ja lapsia ja tykkään sisustaa ja ostella kivoja tavaroita, tykkään söpöistä ja värikkäistä asioista, haluan harmoniaa ja fengshuita sekä kotiini että elämääni. Pidän kauniista vaatteista ja haluan näyttää parhaimmaltani joka päivä, tai ainakin niinä päivinä kun olen menossa ulos. Mutta tiedättekö mitä? Niin haluaa suurin osa ihan kaikista miehistä. Suurin osa miehistä tykkää söpöistä jutuista ja haluaisi täyteläisen pesän itselleen, mutta joko siihen ei löydy tieto-taitoa, tai sitten ei vaan kehdata. On helpompi olla oma itsensä sitten kun on parisuhde ja kaikista vaaleanpunaisista posliinipossuista ja nallekarhupehmoleluista voi syyttää tarpeen tullen likkaystäväänsä. Jos muut äijät sattuu tulemaan visiitille juomaan kaljaa ja pelaamaan bilistä.

Haluaisin olla ihan kunnon miehen kokoinen pituuteni ja massani puolesta, semmoinen joka voi ottaa muut syliinsä ja olla kerrankin se, joka paijaa selkää ja tukkaa ja antaa itkeä itseään vasten. Istuu ilman kenenkään ihmetteleviä katseita rupuset kalsarit jalassa sohvalla telkkarin edessä toinen käsi housuissa ja toinen käsi koholla kaljatölkin pitimenä. Koska niin minä teen ihan oikeasti aika usein. Paitsi että nykyään en ilman paitaa ole kuin sen minimaalisen hetken pyrähtäessäni suihkun alla, peräsuoli navan vieressä kun ei ole miehekästä, eikä se kyllä ole naisellistakaan, mutta siinä se vaaleanpunainen putkireikä nyt vaan törröttää.

Minä en ymmärrä, miksi yhä edelleen homoseksuaalisissa parisuhteissa pitää saada erottaa se butch ja se femme. Homot ja lesbotkin kategorioivat itseään tämän hyvin homofoobisen heteroseksuaalisen käsityksen mukaan. Ei parisuhde tarvitse onnistuakseen "miehistä" ja "naisellista" kahtiajakoa, johan sen todistaa avioerotilastot. Nykyään on edelleen vallalla se trendi, että ei riitä olla itse tietoinen omasta homoseksuaalisuudestaan, vaan se pitää tuoda mahdollisimman selkeästi julki koko kansalle. Think pink, sössötetään ja nauretaan tekohihitysäänellä, pyöritellään dramaattisesti silmiä ja mulkoillaan vittuillen jokaista vastaantulijaa. Minusta se on niin saatanan ällöttävää, että haulikolla tekisi mieli läjäyttää kuula kalloon. Niiltä pyydän anteeksi, joilla on puhevamma ollut joko syntymästä asti tai sitten trauman seurauksena ja jotka sössöttävät näistä syistä, te saatte sen anteeksi.

Jos minun olisi pakko (onneksi ei ole joten sitä en tee) jakaa parisuhteeni osapuolet butch- ja femme-kategoriaan, niin totta kai itse olisin pintapuolisesti se femme ja Leijona se butch. Huomatkaa, pintapuolisesti. Oikeasti se ei vaan ole niin helppoa tuosta noin vain lokeroida ihmisiä, minä olen kuitenkin meistä se joka remppaa autoja ja hakkaa halkoja ja kaivaa haisevia möykkyjä paljain käsin hajulukosta.

Nykyäänhän halutaan kasvattaa ihan sukupuolineutraaleja lapsiakin, eikä heterosuhteissa kukaan myönnä olevansa 50-luvun naisen tai miehen asemaan jämähtänyt. Joten miksi se sukupuoli, kerran sitä ei enää heterosuhteisiin saa sotkea mukaan eikä lasten kasvatukseen, pitää sitten niin kiihkeästi liittää samaa sukupuolta olevien parisuhteisiin. Feministit vaativat naisen euron nostoa miehen euron tasolle, mutta samaan aikaan aikakausilehdissä patistetaan pitämään kunnon mammalomat. Isyyslomien puolesta kyllä taistellaan, tai ainakin jokunen vuosi sitten taisteltiin, mutta aika pimentoon on minullekin jäänyt, kuinka ne muka on tasa-arvossa äitiysvapaiden kanssa. Kuinka muka isyys on yhtä oikeutettua ja arvostettua valtion ja kansan näkökulmasta kuin äitiys. Sehän  ei sentään näy missään kohtaa ulospäin tai rajoita miehen elämää milläänlailla. Vai rajoittaako? Totta kai rajoittaa. Ei enää olla puolta lapsen elämästä sotimassa satojen kilometrien päässä ja ainoa yhteydenpitomenetelmä ei ole hevosposti.

Mutta, ihan vain palatakseni aiheeseeni, joka sattui olemaan nykyinen parisuhteeni, minä olen aika onnellinen siitä, että minulla on Leijonani. Joku joka antaa minun olla ja mennä omaan tahtiini, eikä suutu siitä että haluan maalata kolme vuorokautta putkeen huomioimatta toisen olemassaoloa millään tavoin antaen samalla sille vapauden mennä ja tulla kuten lystää (niinä päivinä kun en sitä tarvitse viereeni). Se antaa minun tutkiskella minuuttani ja itseäni, keskustelee kanssani asiaa kun sitä tarvitsen ja jos haluan pusutella ja halia, niin sitten tehdään niin.

Ja ennen kaikkea, silloin kun haluan olla ihan kunnon äijä, niin saan olla. Saan maksaa kaikki omat laskuni ja ostaa omat ruokani vähillä tuillani, eikä se yritä enää hämmentää soppaa tarjoamalla rahallista apua laskujeni selvittämiseksi, vaan pitää ne setelinsä kaukana. Se ei yritä saada edes lainaamaan itseltään rahaa enää, minä tiedän, ettei niitä lainoja tarvitsisi maksaa takaisin, joten en maksaisikaan, mutta valitettavasti sen jälkeen olisin sen omaisuutta, ja siihen en rupea.

Henkevää elämää

Olin eilen toisilla non-deiteillä, kaksi iltaa peräkkäin, sehän on jo etenevä suhde, ja sunnuntaina seuraavan kerran. Olen oikeasti älyttömän hyvällä tuulella, olen istunut rantapuistossa kolme tuntia kuuntelemassa ja kertomassa ja aika on lentänyt siivillä. Tupakannatsakasa kasvaa jalkojenjuuressa, vesi lorottaa ja kädet punertaa kohmeisina, mutta silti on mukava olla.


Sitä minun oikeasta parisuhteestani puuttuu: että jutellaan. Ihan oikeasti. Se on jo edennyt niin monta vuotta, että kaikki on muuttunut arjesta riitelemiseksi, irtonaisten vitsien laukomiseksi ja toisen naljailuksi. Katkeruudeksi itseään kohtaan kun on niin paljon vihaa ja epätyytymystä ihan oman itsensä ja elämänsä takia. Ollaan onnellisia yhdessä, muttei olla onnellisia ihmisiä.

Ei käydä koskaan missään, minua ei yleensä huvita, voin minä olla hiljaa ja katsella ulos ikkunasta kotonakin. Ja sitten jos tekee mieli niin vaikka samalla tiskata ja pestä pyykkiä.

Meillä on hyvä ja oikeastaan toimiva parisuhde, mutta irtiotto tilanteesta tekee ihan hyvää. Minulla on pahanolon sytostaattini ja vituttava sairaslomani, arpeni ja kipuilevat muistot, ja Leijonalla on omansa, eikä minun tilanteeni ainakaan helpota sen oloa. Siksi kun minä perjantaina tapasin hauskannäköisen pojan baarissa, josta en kyllä paljoakaan muista, mutta siitä minä taisin olla ihan kiva, jostakin kumman syystä, ja se kysyi sitä numeroa ja minä sen sitten annoin, pienin jälkikäteismorkkiksin, kysyin että mitä jos menisin vaan katselemaan elämää. Ja niin minä menin. Ja minulla oli hauskaa. Ja tein kyllä selväksi, missä mennään, että kaveripohjalla. En ole pitkään aikaan ollut elämänsä hyväksyvien ja siitä tykkäävien ihmisten keskellä. Tai varmaan koskaan. Kerran en itse ole sellainen ihminen liiemmin ollut, mutta sekin voi olla ympäristön vaikutuksesta.

Ihana tulla pitkäksi venähtäneen ilmaisten teekupposten jälkeisen henkevän illan jälkeen kotiin Leijonan kainaloon tuijottamaan pari jaksoa Simpsoneita sylissä maaten. Väsyneenä mutta tyytyväisenä, että on osannut jakaa ja olla siinä taas isoina korvina jollekulle ja ihan ilman seksuaalista jännitettä. En ole edes osannut pelätä. Leijona kyllä on. Mutta minua ei pelota, koska minä tiedän, että minun ukkoni pelastaa kyllä minut, jos jotain menee pieleen.

Tää on hei sit iha vedenpitävä lupaus! Ja haponki.

hyvin pyyhkii suomi.

Sitten kun tämä ihmisoikeudellisesti alikehittynyt maa pääsee noin vuonna 2050 (ollaan taas realisteja) päiviräsäsistään, joita Ämeriikkojen puolella red-neckseiksikin kutsutaan, eli minunkin parisuhteestani voi tulla ihan oikea avioliitto ja saadaan hankkia lapsi, lopetan tupakoinnin. Se on nyt luvattu. Sitä ennen ei tule mitään koska mitään muuta yhtä pätevää syytä en keksi.

Jossain kohtaa oltiin ilmeisesti ajamassa kohtuvuokrausta laillisesti, mutta eipä ole siitäkään mitään aikoihin kuulunut. Siinä kun on se ongelma että vaikkei kantaja olisikaan biologinen äiti, olisi hällä ihan oikeus päättää pitää lapsi ja viedä asiaa käräjille, hän kun on synnyttäjä ja jakanut verensä ja ravintonsa maha-asukin kanssa 9 kuukauden ajan.

Kas kun spermanluovuttajille ei tietenkään ole samanlaisia oikeuksia. Vaikka ihan biologinen mukula kyseessä onkin siinä tapauksessa. Kivaahan se on että yksinäisistä naisista voi tulla äitejä, mutta yksinäisistä miehistä ei isiä. Reilu peli, mitäs kuuluu.

Kohdunvuokrauksesta ja mahdollisesti samalta henkilöltä munasolujen ostamisesta taas päästään miesparien kanssa ongelmaan Ö: lapsella on tässä tapauksessa sekä äiti että isä, ja kolmas pyörä jää ilman mitään toivoa edes sisäisestä adoptiosta, vaikka vuokraäiti pistäisi kaikki suhteet poikki, kuten toivottavaa olisi aina tällaisessa tilanteessa. Ettei se kaipuu iske ja lähde lapsenryöstöretkelle täydet oikeudet repussaan.

Eilen mietittiin serkkuvauvan nimeä, arvuuttelin sitä. Sitten luettelin omia suosikkipoikanimiä ja kysyin Leijonalta sen vastaavia, väitti ensin, ettei ole miettinyt, paskanmarjat, nimiä miettii jokainen, vaikkei sitten niille edes vielä ajatuksissa oleville mukuloilleen niin sitten ihan muuten vain kuulostellaan mikä tuntuu kivalta korvissa ja suussa. Kyllä se niitä keksikin kaksi. Minä tykkäsin molemmista.

Tytönnimihän on jo päätetty ja siitä en tingi. Poikia olen nimennyt jo kaksi, voin antaa sen kunnian toisellekin, sille jolla ei ole yhtään poikaa.

Ollaan jo vanhoja, katkeroituneita ja kurttuisia jos (luultavasti ei kun meidän elinaikanemme) tälläinen mahdollisuus sattuu kohdalle, toivo on kaksiteräinen miekka ja edessä on monia itkuisia ja epätoivoisia iltoja, niitä kun eihän tässä maailmassa ole mitään järkeä kun kaikki pitää olla niin epäreilua, mutta jos minulla on taas ensimmäisen kerran vuoteen edes pieni mahdollisuus olla toiveikas tämän asian suhteen tässä parisuhteessa, kyllä minä sen käytän hyväkseni.

No, nyt taidan mennä epätoivoilemaan tätä tilannetta sängyn puolelle ja katselemaan jos se nukkumatti vilahtaisi ikkunassa. Olisihan se ihan kiva.

Punakirjava nahka

Viime kerrasta sytostaatteja kevennettiin, oli niin paska olla, korvattiin jotakin toisella, ja nyt olen nokkosihottumalla. Kasvutekijää ja muita kivoja nappeja lisää.

Eno hakee poikansa kanssa sairaalasta, käydään drive-inissä, vaniljapirtelöä, pihalla pidättelen oksennusta keinussa, ja kaivetaan hiekkalaatikkoon kuoppia. Naapurinpoika liittyy äitinsä kanssa seuraan, sen nimi on kanssa Napsu.

Kotona sohvalla ämpärin kanssa, Desperate Housewivesien uuden kauden uusin osa valuu silmien ohitse, Simpsoneita. Leijona tulee kotiin, minä käyn polttamassa enon kanssa tupakan. Popkornia, leipää, mannapuuron rippeistä tehtyjä lepuskoja, suklaamuroja. Ja sitten se pahoinvointi vasta alkaakin.

Meillä on taas hankala aika parisuhdepuolella, syksyisin alan aina pelkäämään kun tulee pimeää ja se menee välillä hysterian puolelle. Se rasittaa, jutellaan tulevaisuudesta, siitä kun pitää erota kun se on molemmille parempi. Kun kumpikin haluaa eri asioita, eikä toista voi alkaa muuttamaan tai pakottaa itseään luopumaan niistä tärkeimmistä haaveista, sitä tulee vain katkeraksi ja alkaa vihaamaan toista.

Lauantaina se oli tunnin pidempään lenkillä, minä en tykännyt. Yleensä hakkaan siihen asti että lyödään takaisin, mutta koska olen pienempi aina oletetaan että se toinen puoli on aloittanut ja ilman kunnon syytä tönäissyt kumoon. Se on ulkopuolisten mielestä aina sen isomman vika, ja minun lyöntini eivät muka saisi sattua. Kyllä minä tiedän että ne sattuu ja lyön niin että veri lentää.

Se kysyy haluanko että se lähtee kotiin. Minä en tiedä. Sanon lopulta, että älä, jää, älä mene. Eikä se lähde. Vaikka en tiedä, ei tämä ole sellaista kuin pitäisi, ehkä ollaan oltu liian kauan yhdessä, ennätyspitkä 6 kuukautta tällä erää.

Tänään puhuttiin käärmeistä, kipeistä polvista ja ruskeanharmaista banaaneista

ja syötiin ruispaloja,
se voilla ja kalkkunaleikkeillä,
minä ruohosipulituorejuustolla ja banaanilla.

teevesi keittyy,
minä poltan ikkunassa tupakkaa
ja sitten katsotaan Simpsoneita.

Nyt mun mielenterveys on aikuinen

Eilen päästiin kotiin, pitkästä aikaa. Mainosmeren ja laskupinon sekaan, tai ei siellä ollut kuin yksi lasku, pakkomielteestäni eli lehdistä, minä en edes pysy perässä miten paljon suostun tilaamaan lehtiä, mutta kun aina soittaa kivoja miehiä, kuten tänään, juteltiin sen kanssa noin kymmenen minuuttia raveista ja siitä että kuolen lehtitilauslaskujen vuoreen. Mutta minusta lehdet on kivoja. En minä tykkää vieläkään lukea kirjoja, lehdet on aina olleet mun heikkous. Alkaen sarjakuvista ja jatkuen aikakauslehtiin. Olen aikanani tilannut noin kaikkea, minkä takia myös saan lehtipojat kimppuuni kerran, pari, kolme kertaa kuussa eri lehtitaloilta ja kustantamoilta.

Vain kerran olen oikeasti kyrpiintynyt lehtimyyjään, mutta se oli joku vanha epätoivoinen akka.

Eilen käyntiin Leijonan kanssa Keskustelu. Se kysyi, minä jouduin vastaamaan ja kertomaan sille, miksi vuodan verta ja olen mahanpuruissa. Sitten se itki, vaikkei se ole sen syy eikä se voi asialle mitään. Enkä minä todellakaan halua, että kenellekään tule paha mieli siitä, että minä olen rikkinäinen. Ainakaan sille.

Se pyytää anteeksi, ettei ole kiittänyt miten minä sitä olen hoitanut, minusta se on naurettavaa, me ollaan naimisissa, niin naimisissa tehdään, pidetään toisesta huolta.

Tänään, 8 kuukauden odottelun jälkeen, oli ensimmäinen aika MTT:llä. Se ei ole yllättävää, että oloni paranee aina taianomaisesti päivän, pari ennen psykologikäyntejä, niin se on aina ollut, ihan kuin sitä ei haluaisi näyttää kuinka paskassa kunnossa ihminen voi sisäisesti olla. Her-mo-rau-ni-o.

Se on keski-ikäinen beatnik, sillä on hullunnäköiset silmät ja silmälasit ja liian pitkäksi venynyt tukka, kai se yrittää herättää luottamusta ja kertoa olevansa ihan tavallinen ihminen rispaantunein kengänpohjineen ja punaisine pillifarkkuineen. Pelkään koko ajan, etten saa sen äänestä selvää, ja ettei se saa minun, en oikein osaa sanoa mitään ja tulee niin turha olo kysyttäessä, miksi ylipäätään olen siellä, niin miksi, no siksi, minun täytyy, minä haluan, minä en pysty ilman. Minä en usko lääkkeisiin, minä uskon terapiaan.

Sen mielestä se on hyvä, suurin osa hylkää terapian tai aloittaa sellaisen, kun haluaa keinoja huonojen fiilisten vaihteluun, vaikka ne täytyy käydä läpi, totta kai jossain vaiheessa muuten lähtee Norjaan nuortenleirille ammuskelemaan.

Sain kotitehtäväksi kirjoittaa synopsis elämästäni, se on niitä, jotka ei jaksa lueskella kaikkia toisten kirjaamia tietoja läpi ja muodostaa ennakkokäsityksiä, mistä toisaalta olen aina kiitollinen, en minä tiedä, mitä minusta siellä sanotaan. Se halusi myös, että kirjoitan lukkiutumisista, niistä harhapilvistä, jotka avautuu satunnaisesti, yleensä ilta-aikaan silloin kun pitäisi käydä nukkumaan, ihan varoittamatta, eikä niiltä pysty rauhoittumaan, ennen kuin ne on keskustellut päänsä kanssa läpi. Koska ei niitä muista jälkikäteen, ja jälkikäteenhän kaikki kuulostaa naurettavan lapselliselta ja turhalta.

En tiedä tykkäänkö siitä vielä, ei sitä vielä voi eikä pidäkään tietää.
Ehkä ensiviikolla.

Minulla on ihan kamala kouristava ikävä Leijonaa, on ollut puoli yhdestä lähtien kun se vihdoin päästi lähtemään parkkipaikalta töihin, ei se ole tarpeeksi että se on soittanut kolmasti, minä haluan olla sen kanssa nyt kun sen on paha olla ja vielä minun takiani.

Välillä erehtyy luulemaan tajuavansa. Muttei sitten ymmärräkään, ja kaikki vesiselvät pumpuliunelmat on vaan kuraa viemärissä kun tajuaa, etteihän tästä tule varmaan mitään.
Ettei kannata tehdä tulevaisuudensuunnitelmia, jos ei voi olla varma, vaikkei elämässä mikään muu kuin kuolema ja verot ole itsestäänselvyys, ja pitäisi uskaltaa ottaa riskejä, mutta riskeistä voi kaatua maahan ja naarmuttaa polvensa, jos ei hyppy olekaan tarpeeksi ponnekas, eikä se voi olla sitä, jos ei usko itseensä tai muihin.

Ja minä en usko tähän hölynpölyliittoon, joka oli vain jonkinnäköinen päähänpisto varmaan kummaltakin puolen, se että toinen kysyy kun on huono omatunto ja itse suostuu, kun on huono päivä.
Eihän mikään parisuhde ole täydellinen, vaikka meidän onkin, mutta ne ihmiset jotka tässä parisuhteessa ovat mukana, eivät ole, ja se tekee siitä erittäin epätäydellisen.

Minä en haluakaan mitään häämatkoja, vaikka sitä mietin oikeasti muutaman päivän, mutta sitten katsoin itseäni ja näin vaan sen, etten ole sen arvoinen, että pistää suunnitelmiin turhaa rahaa ja aikaa ja odotusta. Jos se vaikka tajuaakin kun voi paremmin, ettei oikeasti ole onnellinen, koska eihän se voi olla, ei se olisi niin montaa kertaa lähtenyt jo kokeilemaan muunlaista elämää, jos voisin antaa sille mitä se haluaa, tai edes se voisi antaa minulle sitä mitä minä haluan ja tarvitsen.
Se turhauttaa ihmistä.
Ja jos tulee vain katumuksesta takaisin, onko se muka jotenkin hyvä.

Yritän kyllä, päivän kerrallaan. Rakastan ja se rakastaa ja minun on hyvä olla kun käydään nukkumaan ja se ottaa syleilyyn ja pussaa ja painaa nenänsä niskaan, ja jos se luulee voivansa kääntyä unissaan muualle, tönin sen takaisin hereille ja vedän tiukempaan pakettiin, vaikken ennen ole tykännyt nukkua kylkikyljessä kenenkään kanssa, koska se on ällöttävää herätä iho liimautuneena toisen ihoon.

Mutta kun en ole varma kauan sitä kestää, ja pelkään joka aamu että tämä on nyt viimeinen, eikä se epävarmuus tunnu hyvältä tai tee olosta edes siedettävää. Mutta kai se on sitten sitä, mitä rakkaus on; pelkoa, vihaa ja epävarmuutta, epätodellista oloa kun ei tiedä onko se unta vai totta ja mustasukkaisuutta kun ei tunne olevansa riittävä.

Tällä hetkellä minä taidan olla suht onnellinen. Onhan niitä kaikenmaailman epäkohtia ja vitutuksia, mutta niitä tulee olemaan aina. Se on vain hyväksyttävä. En minä koskaan tule olemaan täydellinen, eikä minulla tule koskaan olemaan täydellistä kotia, miestä tai naista, perhe-elämää, työtä, autoa ja Etelän matkoja, mutta toimii se elämä ilmankin.

Minulla on koulua ja työtä ja josseikaan täydellinen niin ainakin kiva mies, olkoon sitten kuinka sairas tahansa, vuokrakoti jossa vuotaa tiskialtaan putki, mutta sehän on vain itsestäni ja aikaansaamisestani kiinni, että sen saa kuntoon, tällä hetkellä ei ole rahaa mutta sitä on tulossa niin että taas pärjää, niin kuin aina, päivän kerrallaan jossei muuten.
Minulla on maailman paras ja persoonallisin kanipappa, ihanimmat lapset ikinä ja vieläpä tänään ne lopulta tulevat luokseni, kivoja kavereita ja tuttuja, ja jotenkin aina onnistun sumplimaan kaiken huomatakseni, ettei se maailmanloppu vielä tullutkaan, vaikka hermoja joutui kiristelemään ja stressaamaan rytmihäiriöille asti.

Siinä mielessä olen huomattavasti kärsivällisempi kuin pari vuotta sitten. Ettei heti olla puhkomassa ranteita tai vetämässä nappeja naamariin, vaikka kuinka olisi paha olla.

Ei ole enää teinikapinaa vanhempia vastaan, siitä sai kymmenessä vuodessa tarpeeksi ja tajusi että ei kai ne tykkää jos oot kusipää.

Sydän on totta kai edelleen riekaleina, mutta osaan jo olla sivistynyt enkä heitä happoja naamalle, saatan ehkä sylkäistä, mutta se on jo hyvin hillittyä kohdallani. Ehkä toiset 3,5 vuotta vielä niin kaikki on jo hyvin.

Nuolaista ei saisi ennen kuin tipahtaa, ja sisäinen pessimistini varoittelee, enhän minä saa olla onnellinen siitä mitä on, tai se otetaan minulta pois, niin käy aina, muttei elämästä pessimismillä selviä. Jos tuoppi on aina puolityhjä ennemminkin kuin puolitäynnä, tulee vararikko nopeammin vastaan.

Leijona on tehnyt eväsleivät, pyysin kun en itse enää jumppapallon päällä makoillessani jaksanut. Se on niin hyvä kokki että onnistuu pilaamaan tavallisen reissumiehenkin, vaikka päälle tulisi vain rasvaa ja siivu juustoa ja kurkkua, ehkä se rakkaudella tehty maistuu sitten aina rakkaudelta, mikä ei maistukkaan erityisen hyvältä.

Kaiken lisäksi pyysin että se tekee neljä. Lounastauolla avaan oranssin hologrammikantisen tupperwaren ja sisällä on vain kaksi palaa, puhelimeen se kiertelee ja kaartelee että kun sille tuli nälkä sen jälkeen kun olin nukahtanut.

Mie en tykkää edelleenkään suihkussa käymisestä. Mieluummin pursotan liikaa shamppoota kämmenelleni, kastelen tukan vessan käsisuihkulla lavuaarin yläpuolella, hieron shamppoon siihen ja huuhtelen. Eihän se suihkua korvaa, mutta lykkää kunnon peseytymistä parilla päivällä.
Ja enää en sentään änge päähäni käsisaippuaa vaan jaksan hakea sen tukanpesuaineen viereisestä saunasta.

Minulla ei oo tupakkaa. Tai on ehkä kaksi murusta topan pohjalla, mutta niistä ei edes riitä haisteltavaksi. Toisaalta ei haittaa, mutta sitten taas sitä varten että käy Ärrällä pesin tukankin. Koska en eilen jaksanut lähtä hakemaan, kerran oli niin väsy, vaikka loppujenlopuksi väänsinkin kaiken valmiiksi ennen kuin sammahdin sohvasängylle Leijonan kainaloon. Kaiken päälle ehdittiin vielä katsoa se Pieniä Punaisia Kukkiakin (Kan Shang Qu Hen Mei), ja minusta se oli ihana, vaikken sitä oikein tajunnutkaan, mutta nyt oli kuitenkin vasta toinen kerta kun sen näin, enkä minä niin nopeasti ymmärrä elokuvien tarkoitusta, minun on niin hankala istua paikallani (tai siis maata paikallani), ja kaiken päälle yrittää keskittyä.
Jos se kolmas kerta toden sanoo.

Meillä on ollut aika vaikeaa.
Kun minulla on ollut paha olo ja olen oksennellut ympäriinsä, päätä on särkenyt ja on kiukuttanut ja mahaakin pistää ja olen päättänyt että nyt tulee paniikkikohtaus jos täytyy ihmisiä nähdä.
Ja sillä on sytostaateista paha olo eikä se voi syödä ja sekin sitä harmittaa ja sitten väsyttää ja kiukuttaa.
Eikä sillä, ei meillä ole ollut keskinäistä aikaakaan, nyt viikko äitillä pyörimässä kun en ole pystynyt olemaan kotona, ja sitä ennen ne siskot kylässä, mutta ehkä ne on vaan tekosyitä. Eihän me olla juteltu sitten tammikuun, jos aikuisten oikeasti puhutaan. Enkä minä tiedä oikeasti miksi se on taas minun kanssani ja miksi minä olen sen kanssa, niin vain nyt on, eikä sitä itse ehkä edes kyseenalaistaisi, jos ulkopuolelta ei tulisi sitä painostusta.
Että miksi jos siitä ei ole kummallekaan kuin harmia.

Mutta onko se muka parempi olla ilman jos sen ajatteleminenkin viiltää rintaa ja käy itkettämään.

Eilisilta oli onneksi hyvä ja oli halailua ja pussailua ja panemista ja sylikkäin makaamista.

Älä ikinä enää luota

Oikeaoppinen tapa lohduttaa loukattua on kertoa kuinka paska ihminen loukkaaja on, ei hyssytellä ja sanoa että kyllä se siitä, koska totta kai kyllä se siitä ennemmin tai myöhemmin, kunhan haavat on nuoltu. Sitä ajankohtaa varten täytyy tietää varmasti että loukkaaja on paska ihminen ja ansaitsee kidutuskuoleman, ja että loukatulla on takanaan ihmisiä, jotka siellä pysyvät soimaamassa paskiaista.

Silloin kun minua loukataan, suren ja surkuttelen itseäni noin kolme varttia, sen jälkeen suutun ja puren takaisin. Ja koska olen hyvinkoulutettu taistelutiikeri, miten toisen ihmisen saa suuttumaan ja ehkä sitä kautta tunnustamaan jotakin mitä ei vaan herttaisesti muuten viitsi sanoa päin naamaa, sen asian mistä kenkä puristaa.

Ja koska olen ihminen, minun tosiaankin täytyy saada tietää mistä se saamarin kenkä puristaa. Ennemmin tai myöhemmin, tai muuten en voi antaa asian olla.

Mieluummin ennemmin, ei menisi niin montaa päivää pilalle odotellessa vastauksia.

Nyt pitäisi olla saatanasti viinaa ja mieluummin rahaakin ja mahdollisuus päästä jonkun eksän kainaloon unohtamaan kaikki paska.

Tänään minua on loukattu verisesti.

1. Kello 18 kun on sovittu että jutellaan, mitään yhteydenottoa ei kuulu, joka tarkoittaa ettei minulla ole mitään väliä.
2. Kun soitan itse 18:25 asianomaiselle, ei herra ole vaivautunut etsiytymään yksinäiseen paikkaan, jossa voisi puhua rauhassa, vaan takaa kuuluu pelikoneiden ja alkuillan hiprakkaista höpötystä taustalta.
3. Mitään syytä ei tunnu löytyvän sille, kun sanotaan, että musta tuntuu että tää oli tässä.
4. Ei mitään selitystä, vaikka kuinka sitä pyydän.
5. Kun puhelu loppuu ja saan itkeskeltyä hetken pettymystäni, ja lähetän vielä perään wtf-sisältöisiä viestejä, niihin ei anneta minkäänlaista vastausta.
6. Ja kun alan suuttumaan ja berserk-moodi menee päälle hyökkäysten muodossa, aletaan vain vittuilemaan ja loukkaannutaan siitä, että loukattu iskee takaisin.
7. Ja kun kysyn, miten voi tunteet muka noin vain kuolla, kaiken tämän jälkeen, ja pyydän yhtä saatanan vastausta vain, laitetaan puhelin pois päältä ja mennään luultavasti rakkaiden ystävien keskuuteen nuoleskelemaan omia  haavojaan ja itkeskelemään sitä kuinka tyhmä nimeltämainitsematon Anttu on ihan sekaisin ja vitun sairas skitso. Koska ei anna vaan olla, vaikka juttu on nyt öyver, vaikkei mitään kunnon selityksiä ollakaan annettu, mutta sen nyt voi unohtaa, kerran on niin vitun sairas skitsoaja.

The end, kolme vuotta, parisuhteen rekisteröinti ja yhteiset tulevaisuudensuunnitelmat kankkulankaivosta alas.

Ps. Olen muuten tosissani sen suhteen ettei aleta surkutella tilannetta, koska minä en enää jaksa suuttua. Jankatkaa mieluummin sitä kuinka vitun idiootti ja paska ihminen Leijona on.

Onkohan musta tul tylsä?

Elämä tuntuu menevän painollaan. Edellisvuotiset sekoilut on eletty ja unohdettu, kymmenen vuottahan sitä kestikin. Kerran vuodessa osastolla ramppaamista sen ja tuon syyn vuoksi, tappelemista jokaisen vastaantulijan kanssa, turpaanottamista ja viinan juomista. Huoraamista ympäriinsä, liimailemassa järjen palasia yhteen uudelleen ja uudelleen vain huomatakseen, että se liima on jo kauan sitten kuivunut, ja kaikki hajoaa käsiin.
En ole yrittänyt tappaa itseäni yli vuoteen konkreettisesti. Siitä on vuosi ja yy, kaa, koo, neljä kuukautta kai kun olen ottanut viimeksi yliannostuksen. Vai sittenkin viisi, ehkä kuusi, en minä enää edes muista.

Tasainen turta olo jatkuu. Tulee niitä huonoja itkupotkuraivarihetkiä, myös pelkkiä raivareita, mutta useimmiten vain masentaa. Tai ei, ei masenna, ei tunnu miltään. Samaan aikaan on tyhjä mutta niin täysi olo.
Toisaalta mikään ei innosta, mutta ei stressaakaan. Paitsi se, ettei tunnu itseltäni.
Toisaalta taas, mistä minä voin tietää vaikka olisinkin oikeasti tällainen? Suht rauhallinen, flegmaattinen, robottimaisesti käskyjä vastaanottava ja kankealiikkeinen, välillä sulava suustaan mutta useimmiten nurkkaan vetäytyvä persoona jolla ei ole sanottavana juuta eikä jaata mihinkään.

Toisaalta taas päässäni on se kapinanääni joka kirkuu ja taistelee vastaan, se ei halua että kaikki on vaan ookoo, ja suoraansanottuna olen sen kanssa samaa mieltä. Miksi pitäisi tyytyä siihen ok-oloon jos voisi valita kivan olon? Mitä jos joka päivä olisi kiva herätä ja innoissaan voisi tarttua tuumasta toimeen ja jakaa positiivisuuttaan ympäriinsä..?
Sitä en olekaan kokeillut, on vaan ollut tätä (tätä prozac-oloa mikä on kiitosta mielialalääkkeille jotka turruttaa luovuudenkeskuksen aivoista täysin) ja sitä täyttä pimeää.

Ihminen ei kai vain osaa olla tyytyväinen, ei ainakaan kun on kyllästynyt. Odotan luonnostani uusia myrskypilviä pilaamaan verkkaisen elämäni jossa on selvä rytmi. Aamutee aviomiehen kanssa, telkkarin katsomista ja päivään valmistautumista, omien juttujen tekemistä, ruuan vääntämistä, sen nauttimista aviomiehensä kanssa, vähän kotitöitä, omaa aikaa, laatuaikaa kullan kainalossa ja painajaismaisten unien täyteistä lepua mahdollisimman aikaisin että taas jaksaa aloittaa saman alusta.

Jotkut sanoo että vain tylsillä ihmisillä tulee tylsää.
Voi hyvin olla mahdollista että nyt kun olen viitannut syömishäiriötä suht hyvin kintaalla (oireita tulee ja menee muttei niistä jaksa välittää, taustan takia vielä on tiettyjä estoja esim. liikunnan ja ruokalajien suhteen), lääkitys on kunnossa, koulu on kunnossa, suhteet perheenjäseniin on kunnossa, parisuhde on kunnossa vaikka vastoinkäymisiä tulee, suhteet kavereihin on kunnossa ja raha-asiat, no ne nyt ei ikinä ole opiskelijabudjetilla kunnossa mutta siinähän menevät... minusta on tullut tylsä.

Content.

Vihaan sitä sanaa.

Vaikka en olevinaan enää ahdistu lähtemisestä ja ihmisistä, en siltikään käy missään. Miljoona kertaa vähemmässä määrin kuin vuosi sitten. Ei kiinnosta käydä ulkona, ei kaupassa, ei kyläilemässä, ei sosialisoida, ei mitään.
Juu juu kaikelle aikansa, mutta onhan tämä nyt aika perseestä kun toinen osa haluaisi niin kovasti olla menossa mutta dominoiva turrutettu puoli haraa ankkurinlailla vastaan.

Minun tekee mieli huutaa, karjua ja heitellä tavaroita, mutta en jaksa. Tuntuu siltä kuin makaisi hyytelössä ja suun auetessa ääni ei pääse etenemään vaan sitä tukehtuu omaan turhautuneisuuteensa.

En minä ikinä ole halunnut syödä lääkkeitä vaikka niitä koko ikäni olenkin popsinut.
Vauvasta vaariin.
Efexor toimi vuoden ihan hyvin, mutta sen jälkeen on ollut vain negatiivisia vaikutuksia.
Lääkäri sanoi että olen jo niin iso että voisin kokeilla jopa annoksen tuplaamista.
Hieno sanavalinta bulimikolle.