Mua vituttaa

Vituttaa vittu kaikki, muttei silti ole peruskamala olotila vaan jotakin euforiamanian ja ranteentappo-olovainoharvaisuuden väliltä. Joku symbioosiolo.
Lauantai-sunnuntaiyönä ei silmäystäkään unta, kadonnut ajantaju ja tyhjä olo kun Kaljakeissi paineli ovesta ulos suorinta tietä saatuaan. Lihasrelaksantteja iltapalaksi ja hapetonta pakkosammumista Placebon Medsin tuudittamana.

Meillä olisi ollut tänään luokkaretki ja minä niin kovasti halusin mennä sinne. Muttei kahdeksalta vielä saanut raajoja liikkeelle, herätyskello piippasi kaksi roundia ja minä puren hampaat huuleen mahtavan migreenini kanssa joka saa tyhjän mahan kakomaan.

Oikea puoli takaraivosta lapaluuhun sekä silmä on niin vitun kipeänä, luokanvalvojan lähettämä viesti takaisin perumisestani kuulostaa vittuilulta ja postissakin tulee vain vitutusta. Minä taistelen vastaan salaliittoteorioita ja tolkutan itselleni ettei jokainen ole kaksinaamainen näyttelijä, painan oikean puolen päästä kainaloon ja rukoilen että vessakummitukseni toisi minulle lasillisen vettä ja parasetamolia.

Eilen itkin valokuvia,
tänään voisin itkeä elämää.

Kyllä minä tiedän että olen huora mutta ei sitä tarvisi niin selvästi esittää.

Onhan tänään sentään palkkapäivä. Ostan itseni tyytyväiseksi.
Rakas jumala, koska kaikki olisi helppoa?

Se tuntuu niin hyvältä, asfaltti vasten tennarin kulunutta pohjaa.

Kävelen tähtisumun lävitse, ne valkeat leijailevat siemenet leijuvat samalla tavoin kuin se Windowsin vanha, vanha näytönsäästäjä, joka kaikilla oli 90-luvun loppupuolella niillä hitaasti raksuttavilla koneilla, joilla kavereiden luona käytiin harjoittelemassa Paintilla piirtämistä koulun jälkeen. Kavereille mentiin suoraan koulusta ilmoittamatta kotiin, eikä kukaan ihmetellyt, kunhan tuli kotiin ruuaksi neljän, viiden kieppeillä.

Hyllyn hyllyn hyllyn

Pakarat poukkoilevat ja veri alkaa kiertää istumalihaksissa pitkän työpäivän päätteeksi.

Karviaisboysenmarjakeitto on mennyt pari viikkoa sitten vanhaksi.

Minä taidan mennä kymmeneltä nukkumaan.

Suomi on niin kaunis maa.

Minä menen suihkuun ilman vastalauseita, ilman miettimistä, menen vain, ja rasvaan sen jälkeen, ja puen päälle, ja etsin loppuviikoksi vaatteet valmiiksi.

EDIT://

Se vähän mielipiteitä jakanut uusi Muse-single.... josta olen alkanut tämän päivän aikana tykkäämään hitusen enemmänkin, mahtava autobiisi muuten, sellainen "kohta ajetaan muuten puuta päin". Tähän tykästymiseen on auttanut nyt se että sitä alkaa löytää niitä piilomerkityksiä sanoitusten takaa (tämähän on Matthew'n kirjoittama erobiisi), ja se että olen nyt opetellut korvakuulolta soittamaan tätä pianolla ja hakannut sitä varmaan vähän liiankin kovakouraisesti.

Rock on, morons.
Truly yours,

Mikä oli unta ja mikä totta, kelaan aamuisin, päivänmittaa, iltaisin. Lupasinko tehdä jotakin oikeasti vaiko vain leikisti. Onko jotakin pahaa tapahtunut vai sittenkin pelkkää hyvää. Vihaanko minä isää vai enkö ja satoiko tänään lunta ja sainko lahjaksi puruja.
Siksi minä pidän tästä työstä, ei tarvitse miettiä omiaan.

Juoksen tupakalla vesisateessa ja putsailen silmälasejani, K-kaupan mainoksessa ilmoitetaan että vesimeloni on 0.99 snt/kg, minä menen äitin kyydillä niille kotiin töiden jälkeen ja toivon että se käy hakemassa minulle melonia, koska se on lempiruokaani.

Tee on kylmettynyt mukiin, mutta juon sen silti, eikös englantilaisten pidä olla kokoajan litkimässä mokomaa, sille nauretaan kahvilla kun en tappomyrkkyä ole oppinut juomaan.

Pelottaa vähän kirjoittaa töitä, laulan radion mukana ja kuuntelen tavalliseen tapaani elämää saneluiden virratessa toisesta korvasta sisään ja toisesta sisään. Kai siitä joku huomauttaisi, jos aivan perseelleen tekisin asiat huomaamattani.

Syön viinirypäleitä jalat nostettuna pöydälle ja kaivelen häpeämättömästi hampaitani yksinäisyydessäni, toinen huoneessa istuva tulee vasta hetken kuluttua iltavuoroon.

Nyt on taas sellainen jakso kun en saa otetta mistään. Ajatuksista, kirjoittamisesta, olemisesta. Haluan vain maalaamaan, kouluun. Keskiviikkona menen tekemään lopputyön.

EDIT:// tuli itku kun pikkuveli oli kotona ekan kerran varmaan vuoteen ilman tyttistään samaan aikaan kun minä. Iiks mikä ikävä sitä voikin olla huomaamattaan!

EIVITTUMÄOONLÄSKIJAMUASAATANAÄLLÖTTÄÄJAVITTUHIKOILEEKUMIKÄKINPIKKUJÄTTISIKA.
ANNAMUNSAATANAKAIKKIKESTÄÄJALÖYTÄÄJOSTAANSOPIVIAVAATTEITA.

Takaisin sinne jonnekin

Sille on tehty manikyyri pitkien sormien kynsiin ja kuivat latvat on katkaistu vaalennetusta tukasta, joka kutittelee nenääni painaessani pääni sen niskakuoppaan.
Telkkarissa joukko lyhyitä miehiä sanoo että elämä on heille hankalampaa aikuisten maailmassa kuin pitkille. Ja niin se vain on totta, ei sitä pätkäläisiä oteta tosissaan, ei naisten eikä työnantajien silmissä. Eikä se miehiseltä tunnu olla suhteessa itseään päätä pidemmän kanssa.
Vaihdan kanavaa kun tulee Muodin huipulle, Ekatarina räjähtää nauramaan. Ihan ku siä.
Haista paska. enoo.

Kiedotaan naruja sen ranteisiin ja pujotellaan helmiä korviin. Suukottelen niskakarvoja lisää ja juon lasini vedestä tyhjäksi. Jääpalat on sulaneet jo aikoja sitten nesteeksi.

Se on jännittynyt kun se kuiskuttaa yöhön että tuntuu niin oudolta, jos mä oon raskaana. Mitä mä sitten teen…
Tuhahdan nukkumatille, että sitä nyt ehtii ajatella myöhemminkin, nyt pitää ajatella unia tai niitä ei ehdi näkemään. Lupaan tuoda sille pissatikun kun pääsen taiteenvaihtoreissultani töiden jälkeen. Se pörröttää tukkaani jättäessäni sen ensiapuun ottamaan potilaita vastaan jatkaessani itse matkaani omaan työpisteeseeni.

Housut puristavat niin maanperkeleesti, pakotan korkeavyötäröiset farkkukaprit kiinni ja puren hampaat yhteen kallistuessani etukumaraan. Vatsa palautuu sijoilleen pakosta, ehkä alaselkä lakkaa vihdoin juilimasta. Minä en käytä kipulääkkeitä enää, kieltäydyn siitä kunniasta ylpeyttäni, minä en käytä nukahtamislääkkeitä, minä käytän vain Efexoria ja luontaistuotteita vaikka se saakin suunnittelemaan juoksulenkkejä ja nutrausta, käsitaipeessa on jättimäinen mustelma perjantain verikokeesta vieläkin, ja varpaissa on vesirakkuloita.

Poltan tupakkaa ja juon mate-teeni, kaupasta pitää muistaa hakea omenaviinietikkaa ja nesteenpoistolääkettä, kesä ei ole minun aikani.

Tukaluus

Aamuisin on enenevästi rytmihäiriöitä. Henkeä ei tahdo saada, ja hapen haukkominen tuntuu epämiellyttävältä, ahdistaa rintaa ja kurkkua. Vatsanpohjaa vihlaisee noustessa ylös ja silmät painuvat kiinni uudelleen ja uudelleen. Ei jaksa nostaa käsiään kunnolla ylös, ne jäävät olkapäiden tasolle, kieli työntyy ulos suusta ja posket on täynnä hampaanjälkiä.
Terveen nuoren arkea.

Ainaskin sain käytyä paskalla ekan kerran neljään päivään, tukaluus oli vallitseva olotila tähän asti kotoisten jättimättöjen takia.

Minäkin suojelen sinua kaikelta

Isi tuu tänne?

Isi ei nyt vielä voi.

When then...

Sitten.

Ohw. Nassunon ikävä.

Isinkin on ikävä.

Isi tulet huomenna?

En huomenna. Sitten.

It is never sitten. Tout ce que je veux savoir c'est quand tu vas arriver.

I'm sorry, I really can't promise anything.

Mutta Nassun on ikävä.

Mirror mirror on the wall, show who's the biggest liar of them all.
Sitä ei aina saa, voi, halua, tahdo, pysty sanomaan kaikkea. Sitä ei tahdo luvata ettei joudu pettämään luottamusta.

Iskä skarppaa ja juo vettä humalan ja oksennuksen peittääkseen.

Kukaan meistä ole pyhimys. Kenenkään silmissä.

Suljen oven ja puhelimen ja avaan ikkunan sateelle ja piiskaavalle tuulelle, rakas jumala, miksi olet tehnyt minusta tällaisen, anna minun sitten mennä vaan, minä en jaksa näitä kipuja ja särkyjä rinnassa.

Minun kultainen ristini on hukassa, huomasin tänään ettei se ole kaulassa missä sen pitäisi olla. Vittu pidä mennä tärkeimpiä asioitaan hukkaamaan.
Perinteinen kofeiiniöverisiivous, kolme koneellista pyykkiä, liian malttamaton polttamaan tupakkaa. Minulta menee taas muisti eikä kello liiku mihinkään vaikka se varmasti tikittää, aika ei juokse mutta minäpä juoksenkin ja leikkaan varpaankynnet enkä haluaisi ahdistua siitä että huomenna pitäisi mennä Hoipapojan synttäreille mutta vittuako minä tiedän ymmärtääkö se vaikka vakuuttaakin ymmärtävänsä ja paljon ahdistamisesta ja masennuksesta omakohtaisten kokemusten vuoksi, minä en halua mennä ulos kun minua itkettää koko ulko-oven ajatteleminenkin.

Jääkiekkoa jääkiekkoa. Minä pelasin junnuna jääkiekkoa, minä olin oikein hyvä, ehkä joukkueen paras hyökkääjä mutta sitten sain luistimesta naamaan.

Pelottaa ajaa rankkasateessa, en saa henkeä ja sitten vesi tulvii jo sisäpuolellekin, ulos minun silmistäni, hajataittoa korjaavien lasinpalasten takaa poskille ja leualle ja pyydystän putouksena valuvan rään kielelleni ettei se tahrisi kaulahuivia.

Mun pitäisi ottaa vitun Efexorit mutten vaan pysty. Olen tapellut aamun puoli kuudesta asti, harannut vastaan ja antanut itseni unohtaa. Mun pitää, pitää vittu pitää ottaa ne eikä jättää ottamatta.
Kukamikä meidät laittoi taas itkemään.

Ennen meitä oli kaksi, kammottavaksi,
mutta jäljelle jäi vain yksi
kun toinen otti ja läksi.

Kun ne kysyy mitä kuuluu minä puren hampaani poskiini ja kieleen ja hymyilen samalla vuotaen suuhuni. Se on niin helppoa, en minä teille kerro, minun täytyy tulla teidän kanssanne toimeen, en minä voi sanoa että olette kaikki niin vitun turhia ihmisiä ettei maailmankaikkeus kärsisi vaikka pommi räjähtäisi ja veisi teidät mukanani.

Child is my name.

Minä vihaan taidetta ja tekotaidetta ja pyyhin mustaa tussia silmiini millääneiolemitäänvitunväliä. Ei väliä vaikka valehtelisit muille, kunhan et valehtele itsellesi. Itselleen ei saa valehdella, sen on päälääkäri opettanut pienestä pitäen. Sille minä kohotan maljan suomileijonaa ja otan henkäyksen happipullostani.

Ja sitten minun henkeni taas kulkee ajan mukana, tiktaktik, 6.7 kertaa minuutissa. Until I am numb.

 

Nukuin päiväunet ja myöhästyin kahdesta junasta.
Vittu että hajottaa kaikki ja sen on näkönenkin kun hihoja nostelee.

Myös me nukahdamme me väsyneet leijonat

Sillä on sen mustat tahraiset collegehousut, jotka olen sille vuosi takaperin ostanut. Se kahvikuppi kädessä jonka jätin sen kaappiin kun lähdin tavaroineni pois. Ne farkut joiden vetoketjun korjasin lepäävät sohvankaiteella, ja se maalaus jonka tein meidän olohuoneeseemme on vaihtanut paikkaa sängyn yläpuoliselle seinälle.
Sen tukka haisee sille shamppoolle jota ostin meidän kaappiin, ja lakanat on pesty minun huuhteluaineellani.
Lasken muovikassin keittiönpöydälle ja upotan teepussin haaleaan veteeni.

Sen suu maistuu sille hammastahnalle, jolla pestiin aina hampaamme. Sen selkä on yhtä karhea kun aina ennenkin ja käsissä kova ote. Sen okranvärinen tukka on pehmeä ja puhdas ja lipuu sormien lävitse ja antaa tarttua itseensä ja tukistaa niin kuin aina ennenkin.

Kun ovikello soi se repii pystyyn ja heittää vaatteeni niskaani. Poltan tupakkaa parvekkeella, kyllä minä tiedän mitä nyt tapahtuu ja tätä minä en halua. Puen sukkani ja lasken katseeni.

Moi.

Menen sen ohitse eteiseen ja vedän tennarit jalkaan.

Mä oon Marija.

Se entinen toinen nainen, nyt minä olen toinen nainen ja sillä on tumma pitkä tukka ja tissivako ja punainen paita.

Syön marjapuuroa ja naputan pöydänreunaa. Juna lähtee 22:53 ja kaupungilla viimeiset toivot kiirehtivät alkavalle keikalle. Minä soitan äitille kolmea vaille keskiyön olevani nyt kotona, se sanoo hyvää yötä ja minä poltan tupakkaa talon edessä puisella penkillä.

Möhköfantti

Ikkunalasi vuotaa paskaa. Kevät haisee paskalle ja rapatessa roiskuu. Ajelen maantietä silmät ummessa, ja näen unta mustalaismiehistä, joiden rahoja lasken. Koira on hiljaa pesuhuoneessa piilossa, se ei tykkää niistä, tulee syliin kun jäädään kahden. Musta vinkuva piskiuros.

Herään siihen kun puristaa nilkkoja. Ne on paisuneet jättimöhkäleiksi ja löysien sukkien resori jättää punaisen jäljen ihoon. Nostan jalat seinälle ja lasken minuutteja herätykseen. 123. 122...

Hymy nousee korviin kun astun työhuoneeseen ja puran kuulokkeeni ja paperini pöydälle, omalle pöydälle, minulla on tämän kesän ihan oma työpiste. Se on ihana tehdä hommaa jonka tietää osaavansa. Naputella, kelata, kuunnella, kirjoittaa, lähettää viestiä, poistaa sanelu. Aloittaa alusta. 53. 14 kiireellistä. Niihin minä ehdin saada näppini kiinni. En suostu lopettamaan, ennen kuin pääsen viidenkymmenen plussapuolelle, se on niin paljon enemmän kuin neljäkymmentäyhdeksän, näyttää hienommalta tilastoissa.

Edessäni kököttää kuiva munkki, minun ei tee edes mieli syödä sitä, naureskelen vain muiden mukana ja mutustan tomaattejani. Olen niin väsynyt, mutta samalla enemmän hereillä kuin pitkään aikaan.

Tämän mie osaan...

Ihana päästä omaan sänkyyn nukkumaan pitkästä aikaa ja unohtaa se kova sohva jolla vietän äitillä yöni ovettomassa huoneessa. Saan kuljeskella alasti ja pistää tupakaksi kun tekee mieli, vaikka siitä tuleekin paha olo. Kaikesta tulee paha olo. Voin pahoin kun en syö, voin pahoin kun syön. Voin pahoin vaikka mitä teen. Minua oksettaa elämä.
Hymyilen peilikuvalleni ja käsken jatkamaan, tämä päivä on kohta jo ohi, kyllä sinä jaksat.

Kyllä minä jaksan, minä en halua toistaa jokavuotista kesärumbaa ja olla sairas.

Torstai 9. huhtikuuta 2009

Valvoin 84 tuntia.

Sitä ennen nukuin kaksi tuntia.

Sitä ennen valvoin 36 tuntia.

Se oli jopa ennätys silloin, nythän olen reilusti rikkonut sen, valvomalla lähes kuukaudenpäivät, sen yhden kuukauden.

Nukahdan itkemisen jälkeen ja näen levottomia unia ja herään aamuyöstä, se on tämän hetken tilanne.

Minulla on uusi punamustaruudullinen pöytäliina ja valkeat tabletit.

Kohta minä pääsen kotiin

Tämä viikko on tuntunut niin epämiellyttävältä. Raskaalta. Henkisesti. Harmi vain ettei fyysisestikin.
Maanantain ja tiistain olin rauhassa kotona. Paitsi että tiistaina lähdin ulos, näin kavereita ja join muutaman, mutta ne muutamat eivät maistuneet. Kuvotti vain ja kuvottaa seura. Koska olen niin paisuksissa en voi olla muiden joukossa normaalisti.
Keskiviikkona olin maalaamassa. Ja siitä äitillä yötä.
Torstaina samoin.
Ja niin myös perjantaina, jolloin ei vapusta huolimatta alkoholi maistunut hyvälle, vaikka kaikki olikin ilmaista.
Olen sosiaalisesti täynnä, ja kaipaan sitä omaa rauhaa. Olisipa täällä nurkkahuoneessani edes kunnollinen ovi, niin ei tarvitsisi yrittää pidätellä itseään.

Vitun vaikeaa kun ei voi vain myöntää olevansa aivan lopussa. Koska todellisuudessa, olenhan minä pahemmassakin tilassa saanut painettua eteenpäin ja luovuttaminen tuntuisi niin saatanan raukkamaiselta vikinältä. Kyllä minä jaksan tehdä töitä, kyllä minä jaksan kunhan minulla on ohjelmaa. Mutta minä en jaksa keskustella. En ihmisiä. Saan kylmiä väreitä ja nielen kyyneleitä kun puhelimeni soi, en jaksa keskustella, en halua, mikä kuulostaa niin typerältä ottaen huomioon kaikki ne illat, jolloin olen odottanut jotakin yhteydenottoa muilta.

Mutta minä olenkin erilainen nuori.
Erilainen ihminen.
Sairas ihminen, siitä syystä.
Taannun nopeasti, vaihdan elämänsuuntaan nopeasti, silmänräpäyksessä, hidassilmäinen ei sitä edes huomaa.
Minä jumitan, tai toiset sitä jumittamiseksi tai jäätämiseksi tai vastaavaksi saattavat kutsua, ne joita ei ole koulutettu kuiskaamaan että se on katatoniaa kun en liiku tunteihin ja tuijotan enkä kuule mutten osaa vastata kun kysytään mitä ajattelen koska pääni on tyhjä ja sydän lyö ylimääräistä kun silmissä salamoi ja seinät paukkuvat ja käärmeitä kiemurtelee peiton alla ja yritän olla ajattelematta niitä ja asioita, mutta en voi kun se vittu nauraa ja huutaa että sieltä ne tulee, siellä ne oo-oon.

Ihan kohta mie meen kotiin yksin. Tai en mie koskaan oo yksin vaikka haluisinkin olla.