Klarnan lasku, voi paska, en uskalla avata sitä. Ensi kuussa vastassa kuitenkin lainaton kuukausi, vuokrien ja peruslaskujen jälkeenkään käteen ei jää mitään. Nyt vielä kaikki raha on pannassa muutenkin tulevan ulkomaille sijoittuvan työssäoppimisjakson takia. Tai siis sen takia että tarvitsen passin ja passikuvat, siihen paskaan menee nykyään pyöreästi 70 euroa, vittu mitä kusetusta.

Oikeasti pitäisi uusia ajokorttikin samaan syssyyn nimen vaihtamisen takia, mutta miljonääri en ole sentään.

Tuntuupa epämiellyttävältä olla niin riippuvainen rahasta.

but that's life

Väsyttää kuolettavan paljon, mikä se aina torstaissa on, en ole ikinä torstaisin ajoissa missäkään ja käyn muutenkin ylihitaalla. Mikään ei kiinnosta ja tuntuu pakkopullalta, jopa mielenkiintoinen dokumentti sosiologian tunnilla.

Tämä viikko on mennyt kansainvälisyyskurssilla, viivytellessä terkkarille soittamista ja jäykkäkouristuspiikin uusimiseen menemistä. Tuskaillessa kaikelle muistettavalle asialle, yrittäessä olla miettimättä liikaa, ihastellessa aurinkoa joka pitkästä aikaa pilkistää esiin.

Suututtaa olla sairas

Tiedän ihmisiä, jotka vetoavat sairauteensa päästäkseen helpommalla. Niin fyysisiin kuin henkisiinkin sairauksiin. Muu maailma sympatisoi heitä viittaamalla kintaalla vahingon sattuessa. Ei sitä kuulemma itse sille voi mitään että on kipeä.

Tiedän ihmisiä, jotka brassailevat sairaudellaan, erityisesti henkisen puolen asioilla. Toiset kutsuvat tätä lajia wannabe-something-ilmiöksi, esimerkiksi wannarexia, mutta totuushan on että nämä polot jotka "feikkaavat" paskaa oloa eivät voi olla kovinkaan onnellisia ja etsivät identiteettiään "hullujen maasta".
Heitä ei pidä sekoittaa ihmisiin, jotka ovat jo sinut puutteidensa, tai jopa kuten joku saattaa sanoa, rikkauden, kanssa eläviin, jotka kertovat ja puhuvat avoimesti asioistaan kaiken muun arkisen sivussa.

Tiedän ihmisiä, jotka häpeävät sairauttaan.

Ja ennen kaikkea tiedän ihmisiä, jotka vihaavat sitä.

Minä vihaan omaa sairauttani. Minä vihaan sitä että minulle sanotaan että en voi asialle mitään, sille että olen sairas, koska haluaisin voida. En haluaisi sekoilla ja satuttaa lähimmäisiäni pelkästään "olemalla sellainen kun olen".

Jokaisen sairastaminen on persoonallista, mutta omani toistaa tiettyä kaavaa. Ensin tulee avuton reggressoitunut olo. Sen jälkeen alkaa tulla enenevästi "psykoosikohtauksia", jotka ovat unissakävelyyn verrattavissa. Näistä en itse muista mitään, mutta käyn jopa syvällisiä keskusteluja muiden ihmisten ja itseni kanssa. Sen jälkeen tulee aggressiot. Suutun itselleni ja yleensä tässä kohtaa tulee itsensävahingoittamista, enenevästi pahoja viboja ja lopulta ääniharhoja. Harvemmin muistan tästäkään vaiheesta mitään, ehkä pieniä väläyksiä niin kuin unesta.
Kaikki tämä edellämainittu on aaltoilevaa ja kaava saattaa toistua useita kertoja peräkkäin.

Seuraavia askeleita on vain kaksi:
Joko koko tilanteen rauhoittuminen

tai sitten

passiivinen katatonia.

Katatonin vaihe kestää määrittämättömän ajan, pisin täysi liikkumattomuus- ja kommunikoimattomuusjaksoni on laskennallisesti ollut 4 kuukautta 2 päivää, joulukuusta 2007 maaliskuuhun 2008.

Katatoniaa on kahdenlaista: täyttä liikkumattomuutta tai sitten yliliikkuvuutta jossa kulutetaan itsensä loppuun maanisella ylikäynnillä. Omalla kohdallani paikallaanistuminen on täysi mahdottomuus 90 prosenttia päivistä. Yleensä en itse asiaa huomaa koska se on niin automatisoitunutta, mutta jos joku muu asiasta huomauttaa, kiinnitän siihen kyllä huomioni, häpeän asiaa ja kiusaannun.

Minä vihaan sairauttani, koska en voi itse kontrolloida sitä. En voi toisaalta olla kaikesta tekemästäni vastuussa, mikä suututtaa, enkä voi tietää kaikkea mitä olen tehnyt. Jotkut asiat muistan jälkikäteen unen tavoin, joitakin en ollenkaan. Saatan sanoa sellaista mitä en tarkoita ja pahoittaa toisten mielen, tai kuten viimeyönä, sohaista "itsepuolustukseksi" Leijonaa veitsellä käteen ja herätä sitten sen kainalosta päivystyksessä.

Toisaalta kaipaan itsenäisyyttä,
toisaalta pelkään sitä.

Toisaalta haluan lääkkeistä eroon tai edes tasapainoon niiden kanssa,
joinakin päivinä pelkään koko ajatusta.

Ainut asia minkä tiedän varmasti on se, että minuun sattuu toisten satuttaminen, suoraan konkreettisesti ja epäsuorasti, varsinkin kaikista rakkaimpien.

En kuitenkaan ottanut sairaslomaa.

Aamun paniikki-itkut.

Televisio on liittoutunu minua vastaan. LIV on taas pelkkää lumisadetta ja joudun katsomaan hääohjelmia ja sen perään tummia brittimaalaissarjoja hautajaisineen ja synnyttämisineen.
Olen taas henkisesti raskaana, hormoonit mylläävät päässä ja tirauttelen ensin pikkuitkuja ja sitten jätti-itkuja toistensa perään.
Aiheutan omassa päässäni ristiriitatilanteita ja törmäyskursseja, kehittelen suuria riitoja ja sen jälkeen mökötän ihan ilman ilmeistä syytä.
Näin toissayönä unta, jossa paljastui ettei äiti olekaan minun äitini. Kolme tuntia aamusta käytin laskeskellessani, olisiko se mahdollista. Haluan tästä lääkityksestä eroon.

Leijona ei sano mitään mutta kyllä sen huomaa että sen selkä vaivaa taas. Sanottiinhan siitä joo että on mahdollista, että kasvain kasvaa takaisin, mutta että näin pianko, tuntuisi aika epäreilulta, vastahan se on hetken ollut ilman jälkihoitoja, eikä kuntoutuskaan ole vielä loppunut.

Mikä hieno ajoitus, minä sekoan ja se kuolee fyysiseen sairauteen.

Onkohan musta tul tylsä?

Elämä tuntuu menevän painollaan. Edellisvuotiset sekoilut on eletty ja unohdettu, kymmenen vuottahan sitä kestikin. Kerran vuodessa osastolla ramppaamista sen ja tuon syyn vuoksi, tappelemista jokaisen vastaantulijan kanssa, turpaanottamista ja viinan juomista. Huoraamista ympäriinsä, liimailemassa järjen palasia yhteen uudelleen ja uudelleen vain huomatakseen, että se liima on jo kauan sitten kuivunut, ja kaikki hajoaa käsiin.
En ole yrittänyt tappaa itseäni yli vuoteen konkreettisesti. Siitä on vuosi ja yy, kaa, koo, neljä kuukautta kai kun olen ottanut viimeksi yliannostuksen. Vai sittenkin viisi, ehkä kuusi, en minä enää edes muista.

Tasainen turta olo jatkuu. Tulee niitä huonoja itkupotkuraivarihetkiä, myös pelkkiä raivareita, mutta useimmiten vain masentaa. Tai ei, ei masenna, ei tunnu miltään. Samaan aikaan on tyhjä mutta niin täysi olo.
Toisaalta mikään ei innosta, mutta ei stressaakaan. Paitsi se, ettei tunnu itseltäni.
Toisaalta taas, mistä minä voin tietää vaikka olisinkin oikeasti tällainen? Suht rauhallinen, flegmaattinen, robottimaisesti käskyjä vastaanottava ja kankealiikkeinen, välillä sulava suustaan mutta useimmiten nurkkaan vetäytyvä persoona jolla ei ole sanottavana juuta eikä jaata mihinkään.

Toisaalta taas päässäni on se kapinanääni joka kirkuu ja taistelee vastaan, se ei halua että kaikki on vaan ookoo, ja suoraansanottuna olen sen kanssa samaa mieltä. Miksi pitäisi tyytyä siihen ok-oloon jos voisi valita kivan olon? Mitä jos joka päivä olisi kiva herätä ja innoissaan voisi tarttua tuumasta toimeen ja jakaa positiivisuuttaan ympäriinsä..?
Sitä en olekaan kokeillut, on vaan ollut tätä (tätä prozac-oloa mikä on kiitosta mielialalääkkeille jotka turruttaa luovuudenkeskuksen aivoista täysin) ja sitä täyttä pimeää.

Ihminen ei kai vain osaa olla tyytyväinen, ei ainakaan kun on kyllästynyt. Odotan luonnostani uusia myrskypilviä pilaamaan verkkaisen elämäni jossa on selvä rytmi. Aamutee aviomiehen kanssa, telkkarin katsomista ja päivään valmistautumista, omien juttujen tekemistä, ruuan vääntämistä, sen nauttimista aviomiehensä kanssa, vähän kotitöitä, omaa aikaa, laatuaikaa kullan kainalossa ja painajaismaisten unien täyteistä lepua mahdollisimman aikaisin että taas jaksaa aloittaa saman alusta.

Jotkut sanoo että vain tylsillä ihmisillä tulee tylsää.
Voi hyvin olla mahdollista että nyt kun olen viitannut syömishäiriötä suht hyvin kintaalla (oireita tulee ja menee muttei niistä jaksa välittää, taustan takia vielä on tiettyjä estoja esim. liikunnan ja ruokalajien suhteen), lääkitys on kunnossa, koulu on kunnossa, suhteet perheenjäseniin on kunnossa, parisuhde on kunnossa vaikka vastoinkäymisiä tulee, suhteet kavereihin on kunnossa ja raha-asiat, no ne nyt ei ikinä ole opiskelijabudjetilla kunnossa mutta siinähän menevät... minusta on tullut tylsä.

Content.

Vihaan sitä sanaa.

Vaikka en olevinaan enää ahdistu lähtemisestä ja ihmisistä, en siltikään käy missään. Miljoona kertaa vähemmässä määrin kuin vuosi sitten. Ei kiinnosta käydä ulkona, ei kaupassa, ei kyläilemässä, ei sosialisoida, ei mitään.
Juu juu kaikelle aikansa, mutta onhan tämä nyt aika perseestä kun toinen osa haluaisi niin kovasti olla menossa mutta dominoiva turrutettu puoli haraa ankkurinlailla vastaan.

Minun tekee mieli huutaa, karjua ja heitellä tavaroita, mutta en jaksa. Tuntuu siltä kuin makaisi hyytelössä ja suun auetessa ääni ei pääse etenemään vaan sitä tukehtuu omaan turhautuneisuuteensa.

En minä ikinä ole halunnut syödä lääkkeitä vaikka niitä koko ikäni olenkin popsinut.
Vauvasta vaariin.
Efexor toimi vuoden ihan hyvin, mutta sen jälkeen on ollut vain negatiivisia vaikutuksia.
Lääkäri sanoi että olen jo niin iso että voisin kokeilla jopa annoksen tuplaamista.
Hieno sanavalinta bulimikolle.

little disability group

Minä olen mato ja kaivan kuoppaa. Kaivaudun sinun mahan alle ja kutitititan. On vaan niin kylmä ja ikävä ja halipula.
Leijonaa vaan väsyttää, niin se väittää, varsinkin kun sen päivystyspuhelin soi puoli viideltä aamulla ja se joutuu raahautumaan pystyyn ja asemalle hoitamaan mitä sen sitten täytyykin.
Leivon pullaa ja odotan, pyykki linkoutuu rummussa, kotitehtävät valmistuvat siinä samalla.

Viikko, seitsemän päivää, ilman yhtäkään valvottua turhautunutta yötä.
Se on jo iso saavutus ja ensimmäinen kerta kuukausiin.

Tyhmiä riitoja tulee ja menee, suurimmalle osalle ei ole syytä mutta seurauksia kyllä.

Yleensä minä olen se joka ei tee aloitteita tai kaipaa seksiä elämään, ainakaan tässä parisuhteessa, ehkä olen aliseksuaalinen, mutta nyt olen tainnut olla vähän turhan innokas.

Pinnan alla kuplii.

En tiedä mitä olen tehnyt väärin,
minkä takia vetäydyt ja jopa äyskimisen sijaan suljet suusi etkä jaksa välittää.
Jos se on henkilökohtaista eikä koske minua,
sano nyt edes se, äläkä jätä arvailemaan.

Jos et vielä ole oppinut,
minä otan herkästi itseeni
ja saatan tulkita jopa ylitulkitsemiseen asti ja pahoittaa mieleni siitä.
Jos et vielä ole oppinut tämän pelin sääntöjä,
pyydä kertausta äläkä tee itsestäsi marttyyriä,
kahdelle samanlaiselle ei ole tilaa tässä suhteessa.

Jos sanot että unohdat,
se tuntuu puukolta, koska ei kukaan vain unohda.
Ihminen jättää muistamatta,
ja jos minä olen niitä asioita jonka pääsi päättää olla muistamatta,
haista sitten paska vain, ¨
mutta älä odota että peräännyn ja olen puolustautumatta,
tämä on minun pelini ja sitä pelataan aikojen alussa laadituilla säännöillä,
eikä kukaan pidä sääntöjen rikkojasta.

Kyllä minä yritän paremmin tällä kertaa, kunhan vain sanot, miten tehdä se
koska en minä vuodesta toiseen halua tehdä samoja virheitä
joiden takia sinäkin teet virheitä
ja saat minut huutamaan ja itkemään ja työntämään sinut ulos
rappukäytävään,
laskemaan kymmeneen ja kääntämään oven lukkoon.

Minähän lupasin ettet sinä enää ikinä satuta minua
ja mikä pahempaa, sinäkin lupasit saman.

En minä halua edes hyvästellä, äiti soittaa että on puolen tunnin sisään parkkipaikalla. Aamupalapuuroa ja vaatteiden vaihto, yöpuvut matkalaukkuun ja sitten päästän ne rappukäytävään lehtipojan seuraksi.
Minua ei nukuta, itken ja poltan tupakkaa, haistelen vielä lämpimiä peittoja ja tyynyjä ja kasaan ne sitten huojuvaksi torniksi sohvan päätyyn.
Kello kilkattaa herätystä puoli kahdeksalta, käyn sulkemassa sen ja tärisen vieläkin pestessäni jauhonvalkean naamani. Proteiinipirtelöä, maistuu paskalle.
Ulkona on liukasta, muttei sillä tunnu olevan väliä. Varpaat on kohmeessa koululle päästessä, mutta tunteihin ei osaa keskittyä. Vedän viivoja monisteisiini ja yritän olla hieromatta silmiä, ettei piilolinssi lähde karkuun.

Piirrän lehmiä mustaan paperiin, salaatissa on yli puolet ananasta, kaikki jää syömättä, Pepsi Max täyttää vatsan ja huuhtoo palan kurkusta.
Katselmuksessa olen aktiivinen, lauon kuolemattomia lausahduksia toisten töistä ja saan nuhaisen opettajan nauramaan. Istun yksin kauempana muista ja se muistaa vilkaista suuntaani joka työn kohdalla rohkaisevasti, aukeaisiko kritiikkisana-arkkuni taas narahtaen.
Ei pitäisi jäädä minkäänlaiseksi silmätikuksi, vaikka kokeesta sainkin täydet pisteet ja plussia päälle.

Maalaan kerroksen vihreää dammarilla ohennettuna puolikuivan työn päälle, mutta tänään ei huvita tehdä enempää, vaikka alkaakin olla jo kiire töiden kanssa.

Paksu lumipeite on satanut liukkaan päälle, juoksen siitä huolimatta.
Huudan Leijonaa ovelta, nyt heti seksiä heti.
Silloin ei tarvitse ajatella eikä puhua eikä missään nimessä tuntea.

Kunnon koululainen työntää kaiken päästään ja keskittyy projekteihin, kerään lehtiartikkelejä Wordiin ja merkkailen niiden perään kommentteja elävästä elämästä, ja siitä kuinka millään ei ole väliä, kommunismi ja maailmanloppu tulee taas kuitenkin, tehtiin mitä vain, maailma kulkee sykleissä ja tietyn toistuvan kaavan mukaan.

Doxalia turpaan, suihkussa on kerrankin hyvä olla, viikon paskakerros huuhtoutuu alas viemäriin ja tuntuu yhtäkkiä kevyemmältä. Sitten taas suututtaa ja itkettää kaikki, täällä on muutamassa tunnissa räjähtänyt pommi ja kaikki on hujanhajan enkä minä halua olla.
Minä haluan mennä huomenna äitille olemaan vähäksi aikaa, sovin itselleni tekemistä, vanhojen opettajien näyttelynavajaiset kello 18, päätän raahata itseni sinne, vaikka lähempänäkin olisi tutun omat samanlaiset, en minä jaksa revetä joka suuntaan. Parempi että nyt käyn kotiseudulla niin voi viikonlopun nyhjätä omissa oloissaan. Itkeä itsensä tyhjäksi ja maata kolmen peiton alla TV:n huutaessa taustalla.

covered in ash

Viimeinen nuortenpolikäynti, viimeinkin ihan oikeasti vihoviimeinen. Tulevaisuuteen luvataan oirehallintaryhmään lähetettä, saa senkin nähdä onko toteutuakseen eli ei.
On vaan niin haikea olo. Pelottaa. Ja saahan tulevaisuutta pelätäkin. Minulle annetaan siihen viimein lupa. Että saan olla vihainen, surullinen, pettynyt, mutta en itseeni vaan maailmaan, jos niin haluan.
Nyt on koulu, nyt on sosiaalinen verkosto, ystäviä, kavereita, parisuhde, katto pään päällä.
Haluaisin niin kysyä, onko mahdollista, ettei tarvitsisi mennä kesäksi töihin,
mutta ne sanat katoavat sen terävien ja tarkkojen vaaleanharmaiden silmien noustessa lehtiöstä.

Sanon heippa vetäessäni oven viimeisen kerran kiinni,
se huikkaa että nähdään me varmaan vielä jossaan, onhan maailma sen verran pieni,
muttei se ole sama.

Minusta tuntuu siltä kuin olisin menettänyt tärkeän ystävän, ja sitähän terapeutti onkin; syvään kaivettu tukipylväs viisauksineen ja elämänohjeineen.

Jäähyväisiä on enemmänkin edessä, tosin ei niin lopullisia välttämättä.
Entinen luokkakaveri muuttaa, juodaan sen kanssa lonkerot kantiksessa ja halataan ennen kuin sen on kiirehdittävä junaan. Minä poltan yksin tupakan assan pihalla ja hipsin sen jälkeen takaisin seurueeseeni; nykyisen, entisen ja kultapokaalieni luo.

Kohta niillekin on sanottava heihei, peittelen pieneni viimeisen kerran peiton alle ja kuuntelen iltasadun. Miksi tämä on aina yhtä rankkaa? Päästää irti lapsistaan ja lähettää ne maailmalle, toiselle mantereelle omaan kotiinsa, jossa ei ole minulle tilaa edes valokuvissa.
Päivärutiinit vaihtuvat perjantaisiin tunnin mittaisiin puheluihin,
yöt katon tuijotteluun hiljaisessa huoneessa.
Yhtäkkiä en ole enää tarpeellinen.
Ei ole enää väliä menenkö ajoissa minne täytyy mennä, vai jätänkö menemättä, syönkö vai enkö syö, nukunko vai en. Poltan ikkunassa tupakkaa ja yritän olla muistamatta.

Ehkä pitäisi vaan ruveta samanlaiseksi kuin oma isäni oli minulle. Lähettää kortteja joskus, vääriä tyhmiä joululahjoja, kadota omille teilleni kun lapsi tulee kylään ja upottautua työhön ja muuhun epäolennaiseen.

Eipähän tulisi näin paska olo.

Potut tulee aina pottuina takasin

Olisikohan sitä taas valvottu koko yö maanispäissään? No joo, ei käy kieltäminen.
Yö maalattu, aamu raivottu. Tämän viikkoa rakas Saatana II on ollut niin maanperkeleen jumissa, ettei uskoisikaan. Kun jokainen näpäytys saa koneen kellottamaan, eipä ole seinään lentäminen kaukana. Niin edellistä edelliselle koneellekin kävi. Ja sitä edelliselle. Ja... no sitä edellinen lensi suoraan ikkunasta ulos.
Defender on "pikapäivittänyt" viimeisen kolme tuntia ja hammasta purren (ei siis sen takia että olisi jotenkin vaikeaa päättää mistä hankkiutuu eroon vaan siksi ettei mitään suostu tapahtumaan) on poisteltu koneelta sitä sun tätä ja puolet ohjelmista.

Netti toimii, no just ja just check.
Muuten kone toimii, no ei kyl oikeestaan mut check.

Pannahinen.

Stellapöhnässä on viillelty olkapään pattia auki, veri on kuivunut harmaanruskeiksi viiruiksi pitkin käsivarsia.
Tekisi mieli hakata päätä vain seinään.
Vittu itsensä kanssa.
Miltä tuntuu kun oikeasti ei tarvitse joka päivä pelätä iltaa ja sitä saako nukuttua?

Tai nukahdettua, nukkuminen ei kohdallani oli mikään ongelma, kerran sen makuun pääsee.
Ehkä siksi unettomuuksiani ei edes perheen kesken oteta tosissaan, kerran toisinaan nukun monta päivää putkeen nousten välillä vain juomaan ja kusemaan.

Ja on kuumettakin.
Ja nuha.

ps. tää on mun ploki saan kyl vinkua kun vituttaa.

viimeisiä päiviä

Voisi sanoa, että nyt on ollut onnekas kuukausi. Minulla on ollut ilo kaitsea ihanaa laumaani, mutta valitettavasti kaikki ilo loppuu aikanaan.
10.1. Nathaniel täyttää 5 vuotta, ja sen jälkeen pieneni katoavat elämästäni taas arvioimattoman pitkäksi aikaa.

Juu juu, pitäisi iloita siitä ajasta mitä on vielä jäljellä ja muistella hyvällä, mutta se on helpommin sanottu kuin tehty.

Kuinka moni tietää miltä tuntuu kun sydän revitään rinnasta uudestaan ja uudestaan ja vielä kolme kertaa yhtäaikaa? Samalla tikari selkään ja puukon kääntämistä haavassa, suolaa päälle ja sinolia ja tulitikkuja. Eikä siinäkään ole vielä tarpeeksi kärsimystä, joka kuvaisi lapsen menettämistä. Vaikkei kuolemisesta olekaan kyse, siltä se tuntuu.

"ei mennä vihasena nukkumaan..."

Mutta kun minua suututtaa, että se alkaa semmoiseksi takinkääntäjäpaskiaiseksi ihan ykskaks vaan, valheitako se on viimeisen kolme vuotta syöttänyt ja pajunköyttä päälle? Sanoo että on jo vanha ja nyt olisi vaan kiva olla, ihan kaksin, haista PASKA minä en halua olla kaksin, vaan kolmin tai enemmin.
Ei oo varaa, ei nyt ajatella
Mitä järkee. Olla ajattelematta.
No siis...

Jos et sie suostu muuttamaan mielipidettä enkä mie niin eiks tää oo kaikki yks ja turha.

Otetaan se koira vaan.

Luuleksie et mie haluun jonku vitun koiran, onkse susta sama asia kun vauva?

ihmiset on hölmöjä rakastuneina.

onneks se ei haittaa jos on naimisissa.

sit saa olla niin hölmö ko tahtoo.