I gave you roses

Se sanoo ettei se oma leijona olis ollenkaan hassumpi ajatus ja minä olen onneni kukkuloilla. Itkeskelen vasta sairaalalta pois lähtiessä sitä miten silkkinen iho on puolen vuorokauden ikäisellä, niitä harittavia silmiä mitä ei vielä osata avata kokonaan ja maiskuttavaa ikkupikku suukkosuuta.

Käydään Hesburgerissa syömässä, tai minä en syö koska söin jo koulussa, syötän serkkupojalle muutaman ranskalaisen ja se heittelee hampurilaisensa parin haukun jälkeen pitkin lattiaa ja nauraa räkäisesti päälle. Uhma-Jermu. Eno on nukahtaa pystyyn, eukko synnytti kepeät 14 tuntia viisikiloista vauvapalleroa ja se on ollut kannustamassa vieressä, päälle edellisyön yövuorot, kai tämä nyt on sille kolmas vuorokausi pystyssä. Jerkulla on nyt veli ja minulla uusi serkkuvaava.

Eilisillan poika vietti Anttu-iskän ja Sami-iskän kanssa kun maama ja paapa lähti sairaalaan, minä sain kuulla iltasadun ja aamulla kehua kun ei ollut tullut yhtään pissalirahdustakaan vaippaan. Jermulle kaikki miehet on isiä. On puli-isköjä ja setä-isköjä, serkku-isköjä ja kauppa-isköjä. Oma iskä on kuitenkin paapa, sitä se aina huutaa kun puhelin soi. Onko sielä Jeemu paapa? Haloo paapa? Paapa soittaa Jeemul! Ja kun sen päästää puhelimeen, ei se siihenkään muuta huuda kuin samaa rimpsua, muttei sitä nyt kai 2.5-vuotiaan vielä tarvitsekaan, ja onhan se suloista, ja kivaa että se oma isi on niin tärkeä.

Nyt Jermu on vielä täällä muutaman tunnin leikkimässä kummisetänsä ja Anttu-serkun (=Anttu-iskän tai välillä Anttu serkku-iskän) kanssa kun eno ottaa lepua kotona. Hauvakin meillä on, mutta hauva saa pysyä nurkassa ihan rauhassa eikä liikahtaa piiruakaan jos ei ulos olla päästämässä, koska minä nyt en koirista edelleenkään ole kamalan innostunut, ja parempi muutenkin, sillä tämä asunto on Aivovasaran reviiriä eikä sen kaninaivoihin oikein mene ettei se voi alkaa isoille piskeille ärhentelemään. Ei kotona eikä varsinkaan silloin kun käydään sen kanssa ulkoilemassa. Vaikka se kuinka tietääkin että jos konflikti syntyy, se on haukku jota nappaan sekuntissa niskasta kiinni ja heitän käytävään. Sepä se, kun sitten on koko ajan niin jännityksissä.

Olen niin onnellinen! Niin serkusta kuin Leijonan lämpenevistä ajatuksista, ehkä meillä sittenkin on tulevaisuutta. Onnellinen, mutta saakelin väsynyt.

Tänäänkin sataa vettä ja räntää

Äiti soittaa. Muttei se ikinä kuitenkaan soita, näen vain siitä unta niin usein, etten enää edes ole varma. Joskus on unia siitäkin, että se tulee käymään, muttei se ole ikinä käynyt tässä asunnossa, edes oven takana, muutaman kerran se on ajanut autonsa alaovelle ja avannut paksin niin että saan tavarani ulos, ja sitten vain lähtenyt.
Edellisessäkään ei, silloin kun asuin Leijonan kotona se kävi kerran.

Nykyään en tosin edes halua että se tai iskä, joka ei myöskään enää käy nyt kun siskokin asuu poissa kotoa, jolle se voi soitella ja käydä vierailemassa niin ettei tarvitse äpäräpoikaa yrittää tavoitella, tulee käymään, en halua että ne tulee irvistelemään sille että poltan sisällä enkä jaksa edes välittää.

Vaikkei sillä sanomista saisi olla, kyllä minä tiedän että se on ennen polttanut, olen löytänyt sen laukusta askin sinistä L&M:ää mitä se veti töissä ja tuli sitten kotiin olemaan hermo kireällä. Ja poltti se silloinkin kun olin pieni, silloin ainoastaan kun oltiin kahdestaan aamupäivät kotona ja se istui portailla vetämässä savua sisäänsä sillä aikaa kun minä ajelin pitkin kumpareista pihaa veikan sinisellä potkumopolla.

Kai minä yleensä sanon äitistä pahaa, mutta pahaa en tarkoita, se on kuitenkin elämäni nainen ja tärkein ikinä, enkä tiedä miten muutenkaan asiat olisi voinut hoitaa yhden kauhukakaran ja kahden kiltin kanssa.

Salatupakointi kuuluu sukuun, molemminpuolin ja vielä iskänkin puolelle.

Minun on taas vähän helpompi hengittää liian tiukoissa farkuissa kun käyn syömässä entisen tyttöystävän kanssa, se on lihonnut mutta elää sen mukaan, että elämässä on muitakin murheita, ja nousut ja laskut kuuluu joka asiassa luonnolliseen kiertokulkuun.
Naureskellaan täysi-ikäistyneille tytöille jotka itkevät muotojaan eivätkä hyväksy sitä ettei 13-vuotiaan muodoton ruumis edes ole kaunis tai että siihen ei yksinkertaisesti luonnollisista syistä enää voi palata.

On taas kevättä ilmassa kun sateessakin jokainen vastaantuleva uros näyttää hyvältä ja ihanalta, etenkin postipoika, postipoikiin minulla nyt muutenkin on aina ollut fiksaatio, tavarantoimittajiin ylipäätänsäkin.

Ja savolaisiin.

Koko ajan on nälkä mutta koko ajan on paha olo ja oksettaa ja silmät ja nenä vuotaa ja mahaankin koskee.

Ja itkettää.
Ja raivostuttaa.
Ja sitten itkettää lisää,
vaikkei nyt osaakaan itkeä,
nikottelee vaan tyhjää.

eikä sekään auta että Leijona pyytää anteeksi vitsailuaan terveydestään, siitä edes se ei saa vitsailla, siitä edes se ei saa puhua ja minua vituttaa se etten vaan yksinkertaisesti pysty kuuntelemaan sen huolia.

Sekin on paskaa että vihreä KoKo-muki räsähtää rikki, mutta onni on ettei Leijonan Leijona-lasi mene paskaksi, koska sellaista ei enää saa uutta, ja minä sen sille olen ostanut joten sen on vaan pysyttävä ehjänä.

Koska jos se kuolee minä en ainakaan miksikään leskeksi tänne jää.

Sitte ku minun on parempi olo mennään matkoille. Varmaan kesällä.

Mutten minä kesällä pääse mihinkään.

No syksyllä sitte.

Se antaa vitsinä morsiuslehden ja silloin keittää yli ja revin sen silpuksi ja menen vaatekomeroon istumaan.

Repikööt siitä huumoria.

covered in ash

Viimeinen nuortenpolikäynti, viimeinkin ihan oikeasti vihoviimeinen. Tulevaisuuteen luvataan oirehallintaryhmään lähetettä, saa senkin nähdä onko toteutuakseen eli ei.
On vaan niin haikea olo. Pelottaa. Ja saahan tulevaisuutta pelätäkin. Minulle annetaan siihen viimein lupa. Että saan olla vihainen, surullinen, pettynyt, mutta en itseeni vaan maailmaan, jos niin haluan.
Nyt on koulu, nyt on sosiaalinen verkosto, ystäviä, kavereita, parisuhde, katto pään päällä.
Haluaisin niin kysyä, onko mahdollista, ettei tarvitsisi mennä kesäksi töihin,
mutta ne sanat katoavat sen terävien ja tarkkojen vaaleanharmaiden silmien noustessa lehtiöstä.

Sanon heippa vetäessäni oven viimeisen kerran kiinni,
se huikkaa että nähdään me varmaan vielä jossaan, onhan maailma sen verran pieni,
muttei se ole sama.

Minusta tuntuu siltä kuin olisin menettänyt tärkeän ystävän, ja sitähän terapeutti onkin; syvään kaivettu tukipylväs viisauksineen ja elämänohjeineen.

Jäähyväisiä on enemmänkin edessä, tosin ei niin lopullisia välttämättä.
Entinen luokkakaveri muuttaa, juodaan sen kanssa lonkerot kantiksessa ja halataan ennen kuin sen on kiirehdittävä junaan. Minä poltan yksin tupakan assan pihalla ja hipsin sen jälkeen takaisin seurueeseeni; nykyisen, entisen ja kultapokaalieni luo.

Kohta niillekin on sanottava heihei, peittelen pieneni viimeisen kerran peiton alle ja kuuntelen iltasadun. Miksi tämä on aina yhtä rankkaa? Päästää irti lapsistaan ja lähettää ne maailmalle, toiselle mantereelle omaan kotiinsa, jossa ei ole minulle tilaa edes valokuvissa.
Päivärutiinit vaihtuvat perjantaisiin tunnin mittaisiin puheluihin,
yöt katon tuijotteluun hiljaisessa huoneessa.
Yhtäkkiä en ole enää tarpeellinen.
Ei ole enää väliä menenkö ajoissa minne täytyy mennä, vai jätänkö menemättä, syönkö vai enkö syö, nukunko vai en. Poltan ikkunassa tupakkaa ja yritän olla muistamatta.

Ehkä pitäisi vaan ruveta samanlaiseksi kuin oma isäni oli minulle. Lähettää kortteja joskus, vääriä tyhmiä joululahjoja, kadota omille teilleni kun lapsi tulee kylään ja upottautua työhön ja muuhun epäolennaiseen.

Eipähän tulisi näin paska olo.

Ole minun pieni enkeli

Meillä on tapeltu viimepäivinä, viikkoina, paljon. Tai minä olen laahustanut masentuneena ja lopenkyllästyneenä ympäriinsä saamatta mitään aikaan, Leijona on huokaillut ja tiuskinut että mikäs nyt taas vaivaa.

Sama kuvio toistaa taas itseään, kohta se taas lähtee lätkimään kun ei jaksa katsella.

On meillä hyviäkin hetkiä, maataan sylikkäin sängyssä katsotaan Family Guyta, jonka läpikahlaamisen otin missiokseni muutama viikko sitten. Harrastetaan paljon seksiä ja rikotaan keittiönpöytä, kaadetaan tiskipöydältä maljakot särki ja vessan suihkuseinä nurin. Pyykkipäivä on edelleen paras seksipäivä, varsinkin kun kone linkoaa.

Ne huonot hetket ovat minun syytäni. Haluaisin päästä tästä turhuus-olosta eroon. Päivät kuluvat tasaisina, mikä ehkä jonkun mielestä on parempi kuin itkien peiton alla ahdistuneena. Minua ei kai ahdista, tai sitten ahdistaa tasaisesti. Herään ennen kellonsoittoa, pesen hampaat ja naaman ja kampaan likaisen variksenpelättimen alas. Poltan mekaanisesti tupakan, pelaan Mafia Warsia, otan lääkkeen, puen ehkä päälleni ja lähden kouluun, jossa olen ajan X, tulen kotiin, pelaan Mafia Warsia, poltan tupakan, ja sitten vain odotan että kello on suurinpiirtein kymmenen ja käyn takaisin nukkumaan toistaakseni saman kaavan uudelleen.
Viikonloppuisin kävelen ympäriinsä turhautuneena, kun en voi mennä koululle, enkä halua lähteä muualle käymään.

On niin perkelenmoinen vauvakuume ja joka ilta puren hammasta sen takia, ettei meille mitään vauvaa tule. Ei tämä suhde tästä muutu, mitä vittua, ei edelleenkään. Olen kateellinen kaikille. Toiset menee naimisiin ja toiset saa lapsia, ostaa sen volvon ja rivaripätkän ja käy töissä ja elää, ei ehkä onnellista arkea, mutta arkea kuitenkin. Sitä mitä minä olen pienestä asti halunnut itselleni.

En tätä arkea kun tuntuu siltä että on sama vaikka kuolisin pois. Kouristavaa ikävää ja tuskaa kun joutuu epävarmasti odottelemaan, saako lapsiaan nähdä vai ei, perjantain puhelua niiden suunnalta. Turtunutta vitutusta siitä faktasta että se jonka olisi halunnut naida onkin toisen vaimo ja saa nyt kaiken sen ja vielä parempana, mitä minä olisin halunnut antaa.

Paskat, en minä pääse edes naimisiin.

ihan kivasta päivästä ja muusta

se ei tunnu etenevän mihinkään

mutta yhtäkkiä yksi tunti hereilläoloa onkin vaihtunut kolmeentoista

ajatuksia ei ole tuntunut olevan

mitään ei tunnu saaneen aikaan

vaikka tiskivuori onkin mystisesti kadonnut keittiöstä.

olut kotisohvalla sängyssä maistuu hyvälle

elokuva on hiljaisena taustamölynä näkymättömissä

tämän talon ääniä ovat näppäimistöllä hyppivät sormet

ja se kahina joka kuuluu kirjasta sivua kääntäessä.

Joku saattaisi kutsua tätä arkea tylsäksi ja yksitoikkoiseksi

mutta minusta on kivempaa kun ei ole kiirettä

minusta on kivempaa olla hiljaa

olenhan kasvanut vanhempien ja sisarusten jokailtaisen huutamisen ja tappelun varjossa

tuntien olevani syypää siihen kaikkeen

ja useinhan sitä olen ollutkin.

Minulla on perhe laittoman harvoin

Lettutaikina valuu pitkin hellaa
jos palohälytin olisi paikoillaan, se huutaisi hoosiannaa
sokerin sulaessa sormiin.

Ompelukone huutaa
ja siksi se tuhma jätetään yksin huutamaan.

Meillä on rapisevia makeispusseja ja lottokupongit esillä
kosteuttavaa shamppoota ja hoitoainetta.

Miäki haluun halailla

Sunnuntai tulee liian pian eikä minulla ole aikaa rakastaa tarpeeksi.

No pot of gold at the end of this rainbow

Sen hääpuku on valkoinen ja halterneck-mallinen, siinä on tylliruusuja helmassa ja selässä on nyöritys valkealla nauhalla, vyötäröllä on korostuslaskokset, juuri sellainen, kuin olen sille aina kuvitellut päälle, sellainen jonka olisin sille itsekin tehnyt.
Are you alright?
Just need a moment.
Se jättää minut yksin makuuhuoneeseen ja lähtee jatkamaan lasten pukemista. Otan pillereitä taskusta, isän rauhoittavia, minun kaikki lääkkeeni jäivät kotiin äkkilähdön takia, tärisen Efexor-krapulaa. Huikka vihreästä juomapullosta, siinä on viskiä.
Valumattomat pettymyksen kyyneleet imeytyvät takaisin silmiin ja pala vajoaa kurkusta alas, otan Nathanielin syliin ja tanssitan sitä ulkokengät jalassa pitkin kokolattiamattoa.

Kaksoskärryjen pyörät ratisevat pitkin soratietä, Aimée lykkii vaunuja eteenpäin, minä juon vähän lisää ja hiekkalaatikon hiekka tuntuu kylmänkostealta käsissä. Ilta-aurinko häikäisee, se on Leijonakuningas-aurinko.
Se ottaa pullon kädestäni ja haistaa ja tiuskahtaa, silmissä tuntuu haritusta. And this is wise because?
Idain’t.
Seriously, in front of them? se vetää vähän kauemmas, paidanhihaan tulee kurttua.
It just ain’t fair.
Innit yeah?
Yeah.

Thought you’d little more brain in you.
O’really, since when? huokailen dramaattisesti, sitten käy taas itkettämään, koska en ole ikinä tarpeeksi hyvä. Aina ihan paska jätkä. I think I did pretty well, actually. You know. I could’ve torn the dress… doused it in gasoline… set it on fire… then thrown it out of the window… like I felt like doin.
Se mulkoilee pahasti ja vilkaisee pienien puuhia laatikolla, meille on luvassa kakkuorgiat, Nuha koristelee omiaan ruohotupsuilla.
Can’t you just be happy for me? se kuiskaa niin hiljaa, että täytyy pinnistellä kuullakseen.

No. Cause I wanted you to be happy with me…

Keikun rajalla, ollako vai eikö olla aikuinen asiassa,

but I want you to be happy.

Olen niin peloissani siitä, että Aimée menee naimisiin, ja että se muuttaa sen tulevan aviomiehen kanssa omakotitaloon, missä on varmasti nurmikkotakapiha ja lapsille keinut ja kavereita naapurissa, ja ne kaikki tulevat olemaan niin onnellisia. But there’s no room left for me. It saddens me, cause they’re going to forget about me.
That’ll never happen! se yrittää lohduttaa, mutta se on sama kuin kuuroille korville puhuisi, niillä ei edes ole enää yhtään ainoata kuvaa minusta niiden kotona, edes lastenhuoneessa, ne on kaikki vaihdettu uusiin, was that on purpose?
Se tuijottaa hämmentyneenä suu auki, ilmeisesti ei se ollut edes huomannut, niinpä niin, niin helppo minut on unohtaa ja heivata ulos elämästä, ihan huomaamattaan. Siitä minä tiedän, ettei mikään tule enää koskaan olemaan hyvin, ei sitä voi olla vanhempi ilman omia lapsia.

It doesn’t matter, you’re their father.
Yeah? I’ve met the neurologist like hundred times before yet he had to ask who the fuck I am. And you could tell from the look that he thought… the other one was the dad. So they’ll forget too. When you’ll move in together, get married and have ...his babies.

Am sorry bout the waterworks though, en ole nukkunut perjantaiyön jälkeen, ja vielä vierotusoireet, jetlag, stressi ja huoli Romystä, olen henkisesti ja fyysisesti lopussa, kynttilä on palanut molemmista päistä, mutta en enää jaksa välittää.
Kerron lisää peloistani, siitä kuinka olin vahvasti ajatellut muuttavani takaisin niiden lähelle, ja siitä, että nyt se ei tuntunut enää hyvältä päätökseltä, en minä pystyisi katselemaan niiden onnea.

I just feel a bit lonely.

Vittu niiden kanssa

Enot kävi kylässä. Se ei ikinä tiedä hyvää, kun niitä tulee kerralla useampi kuin yksi, ja jos tulee kaikki kuusi elossa olevaa, ei mikään voi olla hyvin.
Minulla on niin pieni kahvinkeitin, ettei sillä saa kuin kolme kuppia keitettyä kerrallaan, kerran en itse juo kahvia, mihin sitä suurempaa tarvitsisi; yleensä kukaan ei täällä juo edes kahvia vaan liittyy teeseuraksi. Sitä aina kysytään, voinko tulla teelle? Ei koskaan voiko tulla kahville, suurinosa juo myrkkynsä maidolla kuitenkin, ja sitä minulla on suhteellisen harvoin.

Nuorimmalla oli kulmassa tikit, se istahti sängylle kun muut pakkautuivat pieneen keittiöön.

Nyt on asiat Anttu niin...
Selkääni pitkin virtaa paniikkihiki, asiat on miten.
Se ei katso silmiin, se pyörittelee peukaloitaan ja rykii käheää kurkkuaan. Vedän kädet puuskaan ja varaudun pahimpaan, kylmä vaihde päälle, miks sun naama on murjottu?
Vähän tapeltiin.
Ketkä.
...kanssa.
ANTEEKS?
Vittu Samin kanssa, ookoo? se huutaa silmät punaisina. Vittuaks sun pitää olla ku äitis.

Ei se oo tein asia.

Haluttaisi kysyä missä kunnossa Leijona on jos Tapsu näyttää tuolta, jos se käy päälle, sitä berserk-hyökkäystä ei niin vaan lopeteta.
Mutta en vittu kysy, ei kiinnosta, en minä halua tietää, ei se oo tein asia.
Mut se tekee väärin.
Ja siks mie en vastaa puhelimeen, entä sitte, ei se kuulu sulle.
Mut jos se selvittäis tän...
Jos ja jos, totta kai minä olen sitä miettinyt, tekisi nyt saatanan vaikea mies päätöksensä; olisi ihan rehellisesti naisensa kanssa eikä kerjäisi yövisiittejä tai lopettaisi sen sitten kokonaan ja tulisi takaisin.

Ne vaan lähtevät pois, kukaan muu ei sano mitään, osa vilkaisee vähän mennessään, pamautan ovet kiinni ja ärsyttää ja inhottaa eikä minun seksielämäni ole mikään suvun asia, pysyisi nyt vaan poissa, vaikka kuinka tarkottaisikin hyvää, sitä samaa ne on tehneet äitin, niitten oman pikkusiskon, kohdalla, kuten vaarikin teki aikanaan, puuttuneet sen päätöksiin, mutta se osaa ajaa ne pois. Minä taas en.

Ostin ihanat bootsit, 18 euroa, lähtöhinta kuusikymppiä.

Liian kuuma

Eilinen täynnä odottamatonta. Minä luen kirjaa, Tess Gerritsenin Voitonmerkkiä, haen sen siskon kaapista ja käyn pitkälleni aurinkoon nurmikolle, minähän en koskaan lue mitään, minä en ole ikinä lukenut yhtäkään kokonaista kirjaa, koska en ole pystynyt, se on henkinen dilemma; saan astmakohtauksen puolivälissä ja itkuparku vie kaiken ilon kokemuksesta.
Mutta nyt minulla on sellainen olo, ensimmäistä kertaa moneen vuoteen, tai ehkä ikinä jopa, että haluan itse lukea, ei minulla ole nyt ketään joka jaksaisi suodattaa tekstiä korviini, olenhan minä blogejakin jaksanut ja pystynyt lukemaan, miksen sitten kirjaa? Siinä on lyhyet luvut, ja pääsen ensimmäisellä istumalla yli sadannelle sivulle, enkä edes haluaisi lopettaa, mutta täytyy mennä syömään vesimelonia, kun päässä poksahtelee.

Väsymistä ja lähes rattiinnukahtelua, kolme melkein-kolaria, eno soittaa yhdeksältä kun olen odottamassa unta valoisassa huoneessa, toisinko niille korin kaljaa, niillä on poikien kanssa saunailta, voi vittu, haen autotallista 24 pulloa ja pakkaan painavan sinisen korin auton takapenkille, tämäkin vielä.

Eno on vitun kännissä kun se avaa alasti niiden rivarin oven, se hyökkää kaulaan lallattaen ja nappaa kaljapullon korista, työntää sisälle, joku ottaa kantamukseni ja minä saan jääkylmän tölkin käteeni, tuu Adrian saunaan!!
No emmie, mun pitää mennä huomenna töihin.
Nooh nooh, se nauraa, poliisisetä mitään tajua mistään, seuraava seurue huudetaan lauteille, en edes kissaa ehdi ajatella kun minut nostetaan olkapäälle ja riisutaan pukuhuoneessa, panikoituttaa enkä saisi edes olla kuumassa pyörtyilyn takia, ulko- ja sisäilmassakin oleminen on tuskaa, eno heittää minut Leijonan kylkeen kiinni ja kaljaa läikkyy kaikkien päälle. Se tönii minkä kerkeää ja nostaa Leijonan käden tukalleni, ravistan sen pois ja haluan kirkua.
Leijona käskee sitä lopettamaan, rauhoitu nyt jo, Antun on paha olla.

Juon muutaman oluen, istutaan sisäpihan kiikussa Leijonan kanssa, poltan ketjussa tupakkaa, eikä jutella. Se saa grillimakkaraa ja pihviä käteen ja minulle tuodaan talon ainoa vihannes, joka sekin on tomaatti, jotka oikeasti ovat hedelmiä.

Jätän Leijonan nukkumaan yksin sohvalle aamu viideltä ja lähden töihin, vaikka olenkin vähän vielä päissäni, ja meillä on nollatoleranssi, eikä autollakaan saisi ajaa.

Maha on pömppö ja ja kova ja suoli on täynnä kovaa ulostetta, mutta oikeastaan en edes jaksa välittää, aina sama juttu, valivali sitä ja tätä vaikken paskalla olekaan käynyt kohta taas viikkoon. Väsähtäähän siinä pirteinkin peippo.
Eilen Leijona tuli töitten jälkeen tuomaan autoa, se jäi katselemaan Manstrokewomania kanssani ja päätettiin sitten lähteä salille, samassa paikassa kun nykyisellään käydään.

Ilta vietettiin sen kämpillä Muodin Huipulle katsellen ja lähdettiin siitä vielä äitille Tepsun ja sen tyttöystävän, tai kuten perheeni komboa kutsuu, ”Daron” (Tepsu=Daniel, tyttöystävän lempinimi loppuu päätteeseen –ro) (kun olin Leijonan kanssa yhdessä, meitä kutsuttiin yhteisnimellä ”Santtu”, koska se on nopeampaa, ja meillä on nopeus ja vaivattomuus aina tärkeintä) seuraan saunomaan.
Purrr ja kuin mitkäkin teini-ikäiset vain pussailtiin ja pidettiin kädestä kiinni koko yö.

Ostin apteekista Antistax-geeliä, saakelin jalat ja kädetkin nykyisellään on näillä ilmoilla töiden jälkeen ihan mielettömän kipeät turvottelusta ja tekee vain mieli itkeä turvonnutta naamaa ja järkyttäviä valkoiseksi vetäviä silmänalusia.
Viikonlopun unia odotellessa.
Töiden jälkeen käyn pikkuruisessa vaateputiikissa nopeasti pyörähtämässä ennen kuin käyn hakemassa tavarani ja Leijonan ja sitten lähdetään minun kotiin viikonloppua viettämään.

Ps. Siitä tietää että on tullut vanhaksi kun äitin kanssa joskus työskennelleet työkaverit alkavat puhua seksielämästään kanssani.



Pps. Jos Marijan tyttö luet tätä blogia niin ilmoittaisitko siitä ihan suoraan etkä vaan mulkoilisi kun kaupassa satutaan törmäämään. En minä mitään pahaa ole tekemässä, eikä tämä koko kolmiodraama ole todellakaan minun vikani, vaan ennemminkin sinun äitisi ja Leijonan pitää suhteensa selvittää, se ei ole minun asiani, koska minä satuin olemaan ensin ja minulle tässä on väärin tehty.

Hyvää isänpäivää!

Yksi
Kaksi
Kolme
Neljännes Tenox
Viidennes
...
Kello on neljä ja on vain paska olo.
Mistä tietää että on maniajakso?
Etuhiukset lyhenevät naurettavan paljon.
Hahhah haa.
Perse on niin kiinteä kuin superpallo.

Tuntuu tyhmältä pyöriä sängyssä ympyrää, rullata ees taas Leijonan ylitse, juosta vessassa ja etsiä ne saakelin sakset äitin eteisen laatikosta. Pätkiä tukkaansa jota on epätoivoisesti kasvattanut jälleen kerran takaisin. Nostella jalkojaan ja venytellä niin että pitkästä aikaa spagaatikunto on saavutettu.
Kahvinkeitin pörähtää käyntiin kahdeksalta, on niin hiljaista kun pikkusisarukset on viety omalle isälleen juhlapäivän kunniaksi. Meidän iskä rapsuttelee partasänkeään ja örisee hyvät huomenet kun hyökkään sen syliin hienon (köhöm) itsetehdyn kortin ja sanaryöpyn voimin.
Pikkupossu rinkuttaa omakotitalon ovikelloa ja tuo omalle isälleen pikkukätösineen väännetyn paketin, Monsteriporsas katselee vaivaantuneena jalkojaan eteisessä, se ei ole ainoa joka meidän äitiä pelkää kun se pelkässä aamutakissa vetää kädet puuskaansa ja hieroo unihiekan viimeiset murut silmistään.
Minun pieni nassukkani on ommellut eskarissa pupun, laitan sen arvokkain elein kassiini ja kikatan sen ja isomahaisen Melissan kanssa olohuoneen lattialla, ah pakastekakkua aamupalaksi.

Poltan tupakkaa autoa ajaessa, tuuli pöllyttää tukkaa minkä kerkeää, puhun puhelimeen ja nippa nappa väistän liikenteenjakajan.
Postimies on tuonut suloisen kortin Englannista asti, omalle isälleni lähettämä ruojake ei ole vielä ehtinyt perille. Muroja ja Pepsi Maxia, likaisia lakanoita ja huomenna alkava patteriremontti.
Yritän tänään vielä saada luettua kokeeseen, kunhan eli ehkä jos löydän koulusta ikuisuus sitten saadut laput.
Tiistaina menen töihin ja minua jännittää ja se on ihanaa mennä, pitkästä aikaa paukuttamaan osaamani hommaa. Ihanaa tietää olevansa hyvä jossakin, vaikka oli se sitten semmoinenkin asia josta ei arvostusta tipu vaikka kuinka pitäisi.


Minä ossaan
- tehdä käsitöitä!
- kokata
- luistella
- käyttää pesukonetta
- pelata Pasianssia koneella
- nykyään kääriä tupakkaa
- virittää soittimet korvakuulolla
- uida
- ajaa pyörällä
- ajaa autolla
- ajaa pappatunturilla :D
- kellonajat
- ottaa kuulemma hyvin suihin
- soittaa pianoa ja kitaraa ja viulua ja poikkihuiluakin jonkinmoisesti
- tehdä tatuointeja

ja tittirii, ehkä jotain muutakin.

Ps. Halatkaa niitä isejänne vaikka tuntuisi hassulta :)
Miun mieliksi.

Velipuoleni teki eilen itsemurhan. Tai entinen velipuoleni. Tai... En osaa sanoa, ei se koskaan tuntunut miltään veljeltä. Ei veljet ole sellaisia paskiaisia.
Hyvä että tajusi.
Äiti soittaa Leijonalle aamupäivällä.
Leijona seisahtuu käytävälle mietteliäänä.
Kuka on kuollu?
Se ei naura, mutta en kyllä minäkään. Ei äiti ihan turhaan soittelisi yhdeltätoista yövuoroputken ollessa päällä.
Tota...
Sano vaan.
Niksu tappo ittensä.
Kohautan olkiani seisahduttuani sen hetken kun aivoni prosessoivat sanoja. Jatkan kankaiden viikkaamista kaappiin, jonne sain vihdoin tehtyä niille tilaa.
Hei mikä olo?
Jaa'a. Hyvä juttu.
Hm?
Se oli paska ihminen.
Puhutaan tästä.
Kuule rakas, sitten kun joku oikeasti tärkeä kuolee, voidaan puhua, sanon ja hymyilen rohkaisevasti. Ei se mua liikuta.
Eikä se liikutakaan.
Kunnes iskä soittaa ja kysyy tarvitseeko tuoda jotakin kaupasta. Tulee paniikki: miksi? Miksi ne yrittää saada minut tuntemaan jotakin, miksi ne yrittää pitää Leijonan sisällä kanssani?
Se on varmaan kirjoittanut jonkinlaisen viestin.
Se idiootti.
Paljastanut mitä teki viinankatkuisina öinä. Minkä takia heräsin huutaen ja riuhtoen hiuksia päästäni. Minkä takia minut piti pistää lepositeisiin ja iskeä piikki niskaan, että toiset saisi nukkua yönsä loppuun. Että kun lopulta se pyysi minulle oman huoneen se ei johtunut siitä, ettei se halunnut elää teiniräkänokka nurkissaan pyörimässä. Ettei se ihan hyvää hyvyyttään tuonut eräänä helmikuun aamuna pupuvauvaa luokseni, vaan siksi että se tunsi katumusta, eikä vain hamsterini takia, jonka se vahingossa liiskasi oven väliin.
Paljastanut, että olin neljätoistavuotiaana vain siksarin, seitsemän euron, arvoinen. Auliimpi entisestään viinapullosta ja kolmesta siideristä. Että vain saisin unenpäästä kiinni.
Kuka hölmö sellaista menee kertomaan, viimeinen kidutus ja häpäisy.
Tankkaan muroilla ja jukurtilla, käyn tyhjentämässä. Ei enää ahdista niin paljon. Se on jo mennyttä, minulla on oikeus unohtaa koko ihminen samalla tavalla kuin olen unohtanut ne kaikki muutkin.
Ovi kello rimpahtaa, Niksun isä seisoskelee harmaakasvoisena ovisilmän toisella puolen. Otan avaimet naulasta ja harpon sen ohitse pihalle, istahdan penkille, se laskee perseensä hämmentyneenä penkin toiselle reunalle, mahdollisimman kauas.
Anteeksi.
Tuijottelen sen surullisia kasvoja.
Reipas sadekuuro on sattunut päälle.
Anteeksipyyntö siitä kuinka se on heitellyt minua pitkin huoneita ja ruhjonut kasvojani ja vartaloani nyrkeillään, repinyt hiuksista ja iskenyt päätä vasten tiskipöytää niin että vereni on lentänyt pitkin tapetteja ja kaakeleita.
Kiitti. Mutta en mä mitään anteeksi anna. En vaikka sitä kuinka hävettäisi nyt kun mahdollisesti tietää millaista helvettiä kaikki ne 16 kuukautta jotka asuttiin saman katon alla ennen huostaanottoani oli jo senkin olemassa olosta huolimatta.
Se nyökkää, ymmärtää kyllä.
Pahoitteluni. Ja tarkoitan sanojani.
Se kaivaa taskustaan rypistyneen kirjekuoren, otan sen vastaan ja lähden kotiin edes sanomatta hyvästejä. Sytytän tupakan parvekkeella, revin paperit pieneksi silpuksi ja tiputan ne tuhkakuppiin. Ja poltan kaikki todisteet.
Enkä tunne oloani enää ollenkaan ahdistuneeksi.
Rakastun Leijonaan uudestaan kun se kysyessäni mitäs jos laitettaisi kirjahylly tuolle seinälle? vastaa en osaa sanoa tätä kuulostamatta tylyltä mutta tee niin kuin itse tykkäät.

Piikki lihassa

Kaikki sanani kuulostavat impulsiiviselta vuodatukselta. Vahingoilta.
Kuitenkin suunnittelen, harkitsen, punnitsen, mitä suustani päästän. Niin tarkasti, että ne varmasti kuulostaisivat vahinkolaukauksilta. Niin, että toinen osapuoli voi kuitata päässään kaiken sillä että "suutuspäissään/ajattelemattomuuksissaan sanoi". Kuitenkin näillä sanoilla on kiero tapa jäädä muiden päähän paisumaan itsekseen. Saada epäilemään itseään. Koska olen tarkkaan harkinnut niistä jokaisen painotuksineen kaikkineen. Mitä sanaa erityisesti korostan hienoisesti niin, ettei tottumaton korva sitä huomaa.
Mutta jää ansaan.
Voisi sanoa, että olen julma. Armoton. Taktinen.
Niin olenkin. Ettei minulta itseltäni jäisi mikään välistä.
Annan itsestäni tyhmemmän kuvan, kuin välttämättä olen. Se tyhmä poika. Se idiootti. Näitä olen kuullut lapsesta asti. Niiden muottiin olen kasvanut. Siksi täytyy kieroilla, ettei tuota muille pettymystä.
Olen jo niin hyvä, että huijaan itseänikin. Missä menee hulluuden ja nerouden raja? Tyhmyyden ja fiksuuden? Jossakin pääni syövereissä, jonne en itse näe. En luultavasti enää koskaan. En halua, se pelottaa liiaksi. Mieluummin olen se juntti, joka lukee odotushuoneessa sarjakuvia ja piirtelee verokorttiinsa kuulakärkikynällä irvisteleviä naamoja, kunnes huomaa liian myöhään, mitä on jälleen mennyt tekemään. Virheen.

Soitin eilen Nymfolle, se pahoitteli, ettei ole ehtinyt ottamaan yhteyttä. Kiireitä. Se on koodi Kodinrikkojan menoille. Juttelin pitkät pätkät sen kanssa, huudatin itkuisia lapsiani ja hyvästelin sitten kaikki hyvillä mielin. Lupasin hakea Nathanielin, kunhan vähän tervehtyisin. Flunssaa, ei muuta. Ei mitään pahaa. Ei, ei, olen syönyt hyvin, sittenpähän näet, kun tulen hakemaan. Kuinka paljon valheita sitä voikaan viljellä pieneen mieleen, ettei vahingottaisi, satuttaisi, rikkoisi.
Itseinhoni nykyistä parisuhdettani kohtaan kasvoi. En kai voi pakottaa toista pysymään rinnallani, nukkua sen sängyssä, kun sydämeni vetää toisaalle? Vaikken sitä edellistä elämää enää voikaan elää, minut on korvattu, vaihdettu parempaan malliin. Sellaiseen, jonka vuodesta puolet ei mene laitoksen sisällä huumattuna ja sänkyyn sidottuna. Tehokkaampaan.
Leijona tulee hakemaan puolen tunnin kuluttua. Huomenna otetaan letku pois, vaikka eilisestä elopainoni olikin painunut kaksi kiloa alemmas. Näytän jo paremmalta, ja miksi en näyttäisi; olen pumpattu täyteen rauhoittavia. Taskussa polttelee resepti, joka lämmittää mieltäni. Olen puristanut varpaani kengissä piilottelevien tablettien ympärille. Niitä ei kukaan saa, ei edes ne, joiden kuppeihin ne on tiskillä jaettu. Ne ovat minun nyt. Saavat uusia, kun huomauttavat asiasta.
Olen menossa mummolle syömään. Eilinen kakkuriitti ei riittänyt, vaikka söinkin palan suklaakakkua ja kymmenen piparia, lasillisen omenamehua. Vaikka riehuin Tepastelijan kanssa pihalla, opettelin sormitemppuja. Olin välittämättä "isot pojat ihan kun pieniä lapsia"-kommenteista. Kai sitä nyt veljensä kanssa on oikeus leikkiä, vaikka ikää olisi molemmilla mittarissa aikuisuuden verran?
Vaikka suunnittelin jo, että en syö tänään mitään muuta kuin Solero-jäätelöpuikkoja.
Kunhan ehdin ottaa rasvansitojan tarpeeksi ajoissa.
Sairaala tekee ihmisistä entistä sairaampia.

Ruma, ilkeä ja sottainen

Kusin asiani. En saanut pidettyä ruokaa sisälläni sitten viime päivitykseni, matka onnelaan päättyi letkuihin ja itkuisiin iltoihin. Herään aamulla puoli seitsemältä Leijonan kellonsoittoon, tupakoin armottomasti ja valitsen päälleni vaatteet, joissa näytän mahdollisimman suurelta. Matkustetaan bussilla sairaalalle, ilmoittaudun sisään osastolle. Vaihdan sairaala-asun päälleni, makaan peittojen alla hytisemässä sarjakuviani selaillen, tippa ranteessa, odotan että kaksi hoitajaa vie minut syrjemmälle ruokittavaksi. En osaa edes itse enää syödä.
Mummot vaihtavat myötätuntoisia irvistyksiä keskenään viereisistä pedeistä, tuo on tuollainen. Käyn thoraksröntgenissä, magneetissa, CT:ssä ja ultraäänessä, siinähän se päivä sujuu. Mieluummin olisin töissä.
Katselen tupakkatauollani alas parvekkeelta, kuudennesta kerroksesta, mietin miltä tuntuisi hypätä. Heittäytyä kaiteen yli. Varmasti paremmalta kuin nyt kurkkukipuisena ja huonovointisena.
Leijona hakee päästessään, aamubussin tapaan liian moni erehtyy tuijottamaan poskeeni kiinni teipattua letkua inhoten. Puristaa. Vedän huppua syvemmälle päähän, enkä katso edes kuskia silmiin tökätessäni kuukausilippuni kortinlukijaan.
Lauantaina menen osastolle yöksi.
Letkuissa olen kahdeksan kiloa.
En saa vaatteita asettumaan päälleni kotona, koska olen niin turvoksissa. Näen unta että paskon housuuni, niin ahdistava tilanne on. En enää tahdo nukkua päiväunia, olin sitten kuinka väsyksissä tahansa. Nauretaan unelleni Leijonan kanssa aurinkoisella parvekkeella, poltan vihreää syöpäkäärylettä ja nauruni on pitkästä aikaa aitoa. Vaikka se repiikin sisälmykseni rikki.
Hesburgerin jonossa humalainen mies puristaa persettäni ohimennessään, alan taas itkeä. Kaivaudun känniläistä pahasti mulkoilevan Leijonan kainaloon ja pyydän sitä olemaan järjestämättä kohtausta. En jaksa. Se saa paska-ateriansa ja istuudutaan kauimmaiseen nurkkaan piiloon katseilta. Annan rasvankäryn tanssia nenäkarvoillani. Nuoleskelen ketsupissa pyörittämiäni sormia ja saan minipehmiksen ilman kastiketta. Vohveliosa lentää aterian kääreiden mukana roskakoriin.
Juoksen supermarketista toiseen, hypistelen tavaroita, ei vielä ole rahaa.
Kuiskaan äidille, että veljen tyttöystävä on vain kaulalaiha, sillä on massiivinen perse ja lanteet. Äiti tulistuu ja käskee minun pitää turpani tukossa, näytät ihan nälkälapselta. Olen vähän hämilläni: sillä tavalla me on aina puhuttu toisista, naljailtu ja unohdettu omat vikamme. Kun olin pienenä äidin kanssa päivät kahdestaan kotona sisarusten ollessa tarhassa ja koulussa tai vielä äitin mahassa, istuin lattialla piirtelemässä, äiti veivasi stepperiä ja kommentoi telkkarissa olevien ihmisten ulkonäköä. Vähän on pulskistunut. Viinanaama. Käyttää liikaa suolaa, turvoksissa. Onpa kauniin laiha tyttö.
Selaan laskujen eräpäiviä: mikään ei ole vielä myöhässä. Vähennän summat palkkanauhastani, käteen ei jää paljon paskaakaan: sairaalamaksuja, sähkölasku, nettilasku, puhelinlasku, yksi erä takaisinperintään mennyttä sairaspäivärahaa, koska en sitä kuulemma ansainnut, olisi pitänyt hakea vammaistukea tai jotain, olla menemättä töihin. Sana "vammainen", poikkeava, erilainen, normista eriävä, kiero, saa vereni kuplimaan raivosta. En minä tunne itseäni vammaiseksi, pystyn juoksemaan ja sitomaan omat kengännauhani, ajatukseni ovat ajantasalla. Saatan olla hidas, käyttäytyä kuin dementikko ja huijata itseäni ajatuksillani, mutta invalidi en ole. En suostu olla. En vaikka sillä pääsisin joustavalla valinnalla mihin kouluun tahansa, saisin turvatyöpaikan, enemmän rahaa, ilmaisia nappeja. Joka kerta kun käyn työkkärissä tai KELAssa, ehdotetaan kansanopiston vammaislinjaa, puristan käteni reisiini. Ei kiitos.
Äiti töni opettajaa huudoillaan aloittaessani opintoni, kun oppikeskuksesta kysyttiin miksei minua laiteta erikoisluokalle, erikoiskouluun. Olisi niille helpompaa. Itse olet vammainen.
Ajatukset hyppii asiasta toiseen, ei ole mitään kiintopistettä. Leijona tekee itselleen lounasta, minä odottelen iltaa, menen toiseen ruokintaan. Voisin tänään iltapalaksi ottaa myöskin vaniljajukurttia, se on menossa vanhaksi, tai kai on jo mennyt.
Katsotaan joku kiva elokuva, saanpahan maata miehisemmän puoleni kainalossa, haistella sen partavettä, sitä tuoksua jonka käskin sen ostaa sen lainattua kerran työkaverinsa putelista muutaman roiskeen. Haistan sen jo rappukäytävässä. En tunne omaa oloani miehiseksi, en ole kai koskaan tuntenutkaan.
En tajua edelleenkään kuinka se jaksaa ongelmieni kanssa. Aamusta iltaan pitää huolehtia. Olisin sanonut hyvästit jo kauan sitten, jos olisin sen kengissä.
Nyt en ole edes housuissa.

True self

OLEN TÖISSÄ! Olin sairaslomalla kaksi päivää ja luulin että kuolen siihen, pääsen irti, elämäni tuntui valuvan niin hukkaan. Voi kilinvittu miten minusta on tullut aina vain enemmän äitini?
Olo oli niin riittämätön. Makasin tuskissani sängyllä kipujeni kanssa, itkin sitä etten pysty edes viettämään aikaa poikani kanssa. Tupakoin liikaa ja söin sitä Carte d'Oria, jonka tarina on muuten tämä: päätin keskiviikkoaamuna, että tänään saan syödä jäätelöä, siispä soitin Isosiskolle, joka lupasi, että kun pääsee kuudelta koulusta, hakee minut käymään kaupassa. No huoh, kuuteen kun on niin pitkä aika aamusta, että sitä ennen kerkesin syömään neljänsadan kalorin aamupala/lounaan, parit voileivät ja jukurtitkin vielä päälle niin että olisin ihan tyytyväisenä voinut vain käydä nukkumaan, mutta en enää voinut soittaa että "ei tarvi" koska en halua pilata toisten päivää sellaisella, itse kun vihaan viimehetken muutoksia. Olo oli kuitenkin rauhallinen sitä syödessä, käytin jopa oksentamiseen tarkoituksella johtavaan syömiseen ruhtinaallisen tunnin. Hymyilin Leijonalle sen tullessa kotiin kiroillessani vasta toisella pumppauskerralla alasmenneelle mönjälle, I was in control. Kontrollintunne on suhteellinen harvinainen herkku.

Nyt syön sokerittomia Tervaleijonia, tai yritän olla syömättä, koska tänään olen myös syönyt Dietorelleja kourallisen, ja kaikki tämä makeutusaine johtaa hyvin pian epämiellyttäviin laksatiivisiin vatsakaasumuodostumisiin. Tänään juuri haluaisin pitää mieleni ja vatsani rauhallisena, onhan edessä enon 40-vuotispippalot, joka sukuni tuntien tietää viinaa, viinaa, viinaa, jotaan lihapullia ja vitukseen kakkua sekä viinaa. Sehän kelpaa, ehkä näyttäisin huomenna vähän pöhöttyneemmältä kun käydään Leijonan kanssa hakemasta isä lentokentältä, ettei sen tarvi ärähtää kuinka vain heitin kankkulan kaivoon sen rahat syksyllä ollessani kokopäivähoidossa.
Joka muuten johti siihen, että sain diagnoosin bulimia, jonka jälkeen vasta aloin oksentaa, enhän halunnut tuottaa pettymystä, enhän?

Ennen sitä söin jos söin, enkä pahemmin välittänyt siitä. Paitsi hetkellisesti silloin kun kävin lääkäreillä ja terkkareilla ja aina toitotettiin sitä että se on nyt vaan lihottava sinne neljänkymmenen läskimmälle puolelle. Ennen viime syksyä oikeasti halusinkin päästä sinne, varsinkin kesällä painon painuessa alle kolmeenkymmeneen kiloon; tuntui että kuolen rytmihäiriöihin, kylmyyteen, mustelmiin. Olisinpa vain tiennyt mitä tulevaisuus tuo tullessaan, olisin suosiolla juonut kymmenen litraa vettä niin että vatsalaukkuni olisi räjähtänyt, aivoni turvonneet ja lakkauttaneet sydäntoimintani.
En vieläkään ymmärrä, mitä Leijona on voinut nähdä sellaisessa alien-lapsessa.

Söin kolme piparia, niin tapaistani.
Olen niistä onnellinen, niin "entistä tapaistani".
Haluaisin pystyä ostamaan meille kotiin jo nyt Palmusunnuntaita varten karkkia ja suklaita virpojille, mutta pelkään. En uskalla pitää hyvää kotona, tiedän, että syön ne kuitenkin.
Ja sitä seuraisi se, että joutuisin ostamaan kaapit täyteen uudestaan. Ainainen kierre, joka katkeaisi vasta viikon päästä sunnuntaina kun ensimmäinen mukula rimpauttaa ovikelloa ja kysyy saako virpoa, ja minä alan itkeä, koska ei ole enää mitään mitä antaa.

En saanut keskiviikko-torstaiyönä nukuttua unilääkkeiden suuhun viskomisesta huolimatta. Hukkaan meni puoli purkkia nappeja. Saakeli kun ei edes horrokseen vaipunut, meni vain koko torstaipäivä pilalle koomaillessa ja odotellessa illan perinteistä maniaa, joka tällä kertaa esiintyi paniikkikohtauksen muodossa.
Oli pakko päästä tänään töihin. En vain kestänyt olla kotona, mieluummin istun täällä esittämässä tervejärkistä kahvipöydässä kuin ajattelen koko ajan omaa huonouttani katsellessani lapseni yksin leikkimistä. Vittu. En pysty olemaan Romyn kanssa, koska tiedän, että se lähtee ihan kohta pois, enkä tule kestämään sitä. Kuinka fiksua torjuntaa. En halua, että se huomaa kuinka huono vanhempi olen, kun en pysty pakottamaan itseäni ylös sängystä joka aamu yrityksestä huolimatta. Se on ainoa lapsistani, joka ei kohtele isäänsä silkkihansikkain, varovasti, ei se taida nyt jaksaa tulla leikkimään, piirrän sille kuvan ja käyn sitten vähän paijaamassa sen päätä, sitten siivoan jälkeni, ettei sen tarvitse.

Ja kaikesta huolimatta haluaisin lisää lapsia, sellaisen lapsen, josta ei tarvitsisi luopua jatkuvasti, jota saisin hoitaa ja johon saisin keskittää kaiken aikani ja energia niin että en ehtisi angstaamaan omaa huonouttani. Tiedän että olen itsekäs, mutta johan se on aikakin olla tässä vaiheessa.

Pää alkaa olla taas niin huonossa kunnossa, mutta taistelen, vielä hetki ilman lääkkeitä, ihan pieni hetki vain. Vaikkei missään sanomassani olisikaan mitään järkeä, tunnen olevani enemmän järjissäni kuin aikoihin.